Sarjakuva täyttää tänä vuonna pyöreät sata vuotta. Ei ole niinkään itsestäänselvää, että koko taidemuoto on olemassa. Kuvia ja tekstejä on toki käytetty rinnan kautta kirjoitetun sanan historian aina egyptiläisistä hautamaalauksista ja mayojen reliefeistä lähtien. Mutta kuvan ja sanan yhdistäminen yhdeksi kokonaisuudeksi, omaksi itsenäiseksi taidemuodokseen, olisi aivan hyvin saattanut jäädä kokonaan keksimättä. Se tapahtui nimittäin aivan viime hetkellä, samana vuonna elokuvan keksimisen kanssa. Ja ketä olisi paria vuosikymmentä myöhemmin kiinnostanut kuvan ja sanan yhdistäminen paperilla, kun kaikki oli jo tehty valkokankaalla. Kuvitelkaa maailmaa ilman supersankareita, Bilalia, Aku Ankkaa, Masamune Shirow’ta, Valeriania, Akiraa, Franquinia, … Huh! Jopa Hesari olisi pakko lukea oikein päin, jos viimeiseltä aukeamalta ei löytyisi aamun strippejä.
Mutta mitä sarjakuva on? Miten se syntyy? Millaisia sarjakuvia ja tyylisuuntia on olemassa? Mistä intohimoinen sarjakuvan ystävä saa tietoa, jolla syventää harrastustaan. Esimerkiksi musiikin ystäville löytyy hyllymetreittäin aineistoa joka tyylisuunnasta hevistä oopperaan. Heille on perustettu kirjastoihin jopa omia osastoja. Mutta mitä sarjakuvakulttuurin harrastajalle tai sarjakuvista itselleen ammattia haaveilevalle kirjoittajalle tai piirtäjälle on tarjolla? Vähän, hyvin vähän, mutta onneksi sitäkin parempaa.
Will Eisnerin (Spirit, Uneksija, Myrskyn silmään ym. ym.) vuonna 1985 julkaisema Comics & Sequential Art on mielestäni edelleen paras kuvaus sarjakuvan keinoista, esimerkiksi kuvien rytmityksestä, rajauksesta, sivusommittelusta, käsikirjoituksen ja piirroksen suhteesta jne. Kirja sisältää myös useita esimerkkejä, jotka ovat ihan hyvää lukemista myös sinällään. Moni kirjasta löytyvä Eisnerin lyhyt tarina oli minulle entuudestaan tuntematon. Eisnerin teosta käytetään myös useissa yliopistoissa kurssikirjana eli siitä otetaan edelleen uusintapainoksia. Oma laajennettu laitokseni on peräti kymmenes painos eli kirjaa kannattaa edelleen tiedustella hyvin varustetuista sarjakuvamyymälöistä.
Scott McCloud uskoo ilmiselvästi sanontaan: media on viesti. Hänen alkujaan vuonna 1993 ilmestynyt Näkymätön taiteensa on sarjakuva sarjakuvista. Hän menee monessa suhteessa pidemmälle kuin Eisner, esimerkiksi pohtiessaan sarjakuvan suhdetta muihin taidemuotoihin. Myös sarjakuvapiirtäjän kehitystä piirtelijästä taiteilijaksi käsittelevä luku on hyvin antoisa.
Näkymätön taide on sarjakuvaksi raskas. Sitä on mahdotonta vain lukaista, sillä McCloud on ahtanut runsaalle 200 sivulle todella paljon asiaa. Rakenteeltaan teos muistuttaa lähinnä tieteellistä tutkimusraporttia. Piirtäjänä McCloud ei valitettavasti yllä Eisnerin tasolle. McCloudin esimerkit ovat myös lyhyempiä, pisimmilläänkin muutaman ruudun mittaisia eli niistä ei ole itselliseksi lukukokemukseksi.
Näkymättömästä taiteesta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että Good Fellows julkaisi sen viime vuonna suomeksi. Palkitkaa tämä kulttuuriteko ostamalla se itsellenne tai pyytämällä kirjastonhoitajaa tilaamaan niitä pari kappaletta hyllyynsä.
Will Eisner (1985) Comics & Sequential Art. Poorhouse Press.
Scott McCloud (1994) Sarjakuva – näkymätön taide. Good Fellows.
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Pelit-lehden numerossa 3/1996.