Korkeajännitys on Aku Ankan jälkeen Suomen toiseksi vanhin jatkuvasti ilmestyvä sarjakuvalehti. Lehti aloitti nimellä Korkeajännityssarja vuonna 1953, jolloin ilmestyi viisi julkaisua. Sotaseikkailujen sijaan Korkeajännitys keskittyi alkuaikoinaan enemmänkin salapoliisi-, agentti- ja jännitystarinoihin. Egmont Kustannus julkaisee nyt kaikki ensimmäisen vuoden tarinat yksiin kansiin koottuna upeana näköislaitoksena.
Korkeajännityssarja 1953
Kustantaja Egmont Kustannus Oy Ab
Painettu EUssa 2017
© Time Inc. (UK)
ISBN 978-952-233-995-9
A5, 324 sivua, mustavalkoinen, pehmeäkantinen, nidottu.
© 2017 Egmont Kustannus Oy Ab
Korkeajännityssarja alkoi ilmestyä Suomessa vuonna 1953 ja on Aku Ankan jälkeen vanhin edelleen suomeksi ilmestyvä sarjakuvalehti, vaikka nimi lyheni Korkeajännitykseksi kun siirryttiin sotaisempiin tarinoihin. Tex Willer toki aloitti myös vuonna 1953, mutta piti viiden vuoden tauon 1960-luvun lopussa, joten se ei ihan samaan kastiin yllä. 1970-luku oli Korkeajännityslehdelle varsinaista kulta-aikaa, kun perussarjan lisäksi ilmestyi vielä useita sivujulkaisujakin, kuten Merten, Ilmojen, Aavikon, Avaruuden, Viidakon ja Lännen Korkeajännitys. Huh!
Korkeajännityssarjan tarinat koostuivat 1950-luvulla pääasiassa dekkari-, jännitys- ja scifitarinoista; sotajutut valtasivat lehden vasta 1960-luvulla. Niinpä ensimmäisessä vuosikerrassa ei ollut yhtään sotasarjaa, pelkkiä dekkareita. Myöhemmin mukaan tuli avaruusseikkailuja, jotka lienevät nostalgikoille niitä rakkaimpia. Oli Rick Random ja hullunkurisempi Jet-Ace Logan.
Vuoden 1953 Korkeajännityksen vuosikerta ei ole ollut aivan kateissa yli kuuttakymmentä vuotta. 1970-luvun Juhlakorkeajännityksen sivuilla ilmestyi näistä viidestä neljä kappaletta uusintoina. Osissa I ja VI.
 |
Aikansa jännityksen mestarin, Edgar Wallacen Seitsemän lukon ovi on hyytävä kertomus salaperäisestä talosta Rasputinia muistuttavine hulluine tiedemiehineen. Tämän tohtori Stallettin lempiajatuksena oli, että “jos otetaan pikkulapsi ja kasvatetaan se villieläimenä, tuloksena on fyysisesti täydellinen olio”. Sinänsä mielenkiintoinen ajatus, joka liittyy ikuisuuskysymykseen perimän ja kulttuurin osuudesta ihmisen kehityksessä. Onko näin kasvatettu ihminen “aito” ihminen? Aveyronin villipoika (1700-luvun lopussa) lienee selvä todiste siitä, että ihmiseksi kasvaa vain ihmisten joukossa. Tiivis jännäri on kyseessä, vaikka ei yhtä hyytävä kun saman kirjailijan toinen tarina tässä kirjassa.
 |
H.C. McNeile (nimimerkki Sapper) kirjoitti useita jännityskertomuksia ensimmäisen maailmansodan veteraanista Bulldog Drummondista. Päähenkilönsä mukaan nimetty ensimmäinen romaani saa tässä sarjakuvakäsittelyn. Ja kyseessä onkin poliittinen jännäri. Drummondin vakiovihollinen Carl Peterson on kommunistimielisen liikkeen johdossa, tarkoituksenaan vallata Britannia kommunisteille. Tosin raha taitaa kiehtoa Petersonia aatetta enemmän. Vanhanaikaisesta asenteesta huolimatta Bulldog viehättää kovasti, tai saattaa johtua nimenomaan siitä. Ja toisaalta, monella tapaa ajankohtainen aihe, kun ajattelee nykypäivän “kyber”-sodankäyntiä, jossa tykkien ja pommien sijasta operoidaan medialla.
 |
Ernest Dudley oli BBC:n suosittujen rikossarjojen kirjoittaja, aluksi radioon ja sittemmin televisioon. Taistelu Frenshamin testamentista -tarinassa päähenkilönkin nimi on Ernest Dudley. Dudley ei ollut kirjoittajan oikea nimi, vaan hän yksinkertaisesti otti syntymäpaikkansa nimen hankalamman Coltman-Allenin tilalle taiteilijanimekseen. Päähenkilö on ilmeisesti jonkinlainen etsivä, asia ei tule täysin selväksi. Hänet palkkaa mies jota epäillään murhasta, jonka hän kieltää tehneensä. Otsikon testamentin osuus selviää ennen pitkää. Toimintaakin piisaa ihan kiitettävästi. Tätä tarinaa ei ole ilmeisesti uusittu suomeksi ennen tätä kirjaa.
 |
Sax Rohmerin Tohtori Fu Manchun saari marssittaa esiin eksoottisia rikollisia. Nykypäivänä joku voisi pitää hahmoja rasististina kuvauksina, mutta minä sanon että ne ovat aikansa tyypillisiä etnisiä stereotyyppejä. Julma Fu Manchu esiintyi muuten Marvel-sarjakuvissa 1970-luvulla kungfu-mestari Shang-Chin isänä. Sax Rohmerin perikunta pani kovasti hanttiin vielä tällä vuosituhannella uusintapainosten julkaisuille. Ilmeisesti johonkin sopimukseen on päästy, koska uusintapainoksia on nyttemmin saatu. Muuten tarina tempaa helposti mukaansa, jos entisajan kömpelöistä asenteista pääsee yli.
 |
Edgar Wallacen Musta apotti on aika tavanomainen huijaus/kiristysjännitystarina, johon on kuin jälkeenpäin lisätty yliluonnollisia aineksia, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä itse pääjuonen kanssa. Mutta lisäävätpähän tunnelmaa ja jännitystä soppaan. Taitaa olla tämän vuosikerran jännittävin, vaikka lopussa lukija tuntee itsensä hieman petetyksi.
Vanhanaikaisiahan nämä kaikki tarinat ovat nykypäivän lukijoille. Kaikki sarjat ovat hyviä, mutta täytyy muistaa tutkia näitä aikaansa vasten. Tällaista se oli silloin 64 vuotta sitten, ja alkukielellä nämä on ensi kerran julkaistu tietysti jo aikaisemmin. Kahden tarinan voimalla mukana olevat Edgar Wallacen tarinat ovat näistä ne kaksi parasta.Vaikka tarinat ovat mukaansatempaavia ja varsin jännittäviä, niin kaikissa tulee vääjäämättä se vaikutelma, että kokonaisen kirjan muokkaaminen runsaaseen 60 sivuun on ollut tekijöille aivan liian haastava tehtävä. Kun parisataasivuisessa kirjassa on mahdollista tuoda kaikki tarinan henkilöt esille ja kehitellä näitä hahmoja, ja myös kuljettaa tarinaa erilaisten käänteiden ja tapahtumien läpi, niin näin lyhyt tiivistys sarjakuvaksi ei tee oikeutta alkuperäistarinoille. Nyt tarinoissa oli vaikea hahmottaa kaikkia niissä vilahtavia henkilöitä ja heidän asemaansa/merkitystään kokonaisuudessa. Paljon paremmin toimivia näistä sarjakuvamukautuksista olisi tullut, jos tilaa olisi ollut huomattavasti enemmän (esim. niin kuin Tex Willereissä, 2-3 satasivuista pokkaria yhtä tarinaa kohden).
Tuoreeltaan näitä lukeneita uusintapainos saattaa hyvinkin kiinnostaa, mutta onhan olemassa lukijoita, jotka ovat myöhemmin lehtiä saaneet käsiinsä, ja Juhlakorkeajännityksien omistajillekin voi tätä suositella, ainakin minulla ovat ne päässeet heikkoon kuntoon. Juhlakorkkari ykkösessä Edgar Wallacen hienoihin tarinoihin oli repliikkejä muuteltu, ja korjattu tökerö ladottu teksti puhekupliin, aivan turhaan. Ja onhan tämä suurempikokoinen ja jykevä teos. Verrattuna aiemmin ilmestyneisiin Juhlakorkeajännityssarjan kirjoihin on käsituntuma huomattavasti jämäkämpi. Opus on varsin muhkea, paksulle paperille painettu. Valitettavasti painojälki ei ole samaa laatua käytetyn paperin kanssa; jälki on kauttaaltaan hieman suttuisaa, ja joissain kohdissa tekstistäkin on hieman hankalaa saada selvää. Painojäljen suttuisuus selittynee sillä, että ilmeisesti tarinat on skannattu alkuperäisistä vuoden 1953 lehdistä. Viivojen restauroiminen olisi tainnut tulla liian kalliiksi, koska yhtä kateissa ne ovat kuin ennenkin. Isompi koko tuo painojäljen puutteet entistä selvemmin esiin.Jos suttuisuuden jättää huomiotta, niin kuvitus on muutoin ok; ei mitään huippua mutta ihan kelvollista.
Toivottavasti loputkin Korkeajännityssarjat saadaan julkaistua tällaisina deluxe-painoksina. Ehkäpä Rick Random tekee vielä paluun. Isoisä voisi tykätä tällaisesta joululahjasta.
Kiitos Moog Konttiselle alkuperäisten kansien kuvista.
Keskustele vanhasta Korkeajännityssarjasta Kvaakissa.
Tuoreemmista sotaisemmista Korkkareista keskustellaan täällä.