Sarjakuvantekijä: Kerro murheesi

[maisonterre]

Oikeasti aika yksinkertainen asia.

Taiteen olemassaolo edellyttää diskurssia.

Vaikka taiteilija kuinka olisi rehellinen itselleen, niin hänen työnsä hedelmät muuttuvat taiteeksi vasta saadessaan yleisön. Tämä vuorovaikutus sitten määrittelee teoksen merkittävyyden, sen laadun tai laaduttomuuden.

Sarjakuvantekijä voi siis itse määritellä tavoitteidensa onnistumisen (sain sen valmiiksi) ainoastaan siinä tapauksessa, jos hän ei anna sitä kenellekään luettavaksi. Sillä yksikin lukijapalaute muuttaa teoksen sielunmaisemaa, se tulkitaan uudelleen. Taiteilijan täytyy tarkistaa tavoitteitaan.

Huhhuh. Toivottavasti tämä oli vain provokaatiota. Maailma on täynnä taidetta, jonka arvo (joka ei ole sama asia kuin hinta) ei ole kadonnut - eikä muuttunut vuosisatojen vieriessä ja yleisön saati kriitikoiden päiväperhomaisten pikku mielipiteiden liihotellessa unohduksen suohon. Onpas ärsyttävää kirjoittaa oikeinkirjoitustani muokkaavalla laitteella... Roger over and out.

[JJalonen]

Sinun näkemyksesi mukaan taiteilijan siis pitäisi muuttaa tavoitteitaan jos yleisö ei tykkää? Et siis hyväksy sellaista mahdollisuutta, että taiteilija tekee jotain vain itselleen, tai terapian vuoksi? Onko sarjakuvataide sinusta pelkkä palveluala?

Pullaa voi tehdä ilman reseptiä jos huvittaa, ja jos naapuri ei siitä tykkää hän voi jättää sen syömättä. Ei siitä tarvitse edes välittää.

Tarkistaa = muuttaa

Luetun ymmärtäminen on täällä Kvaakissa aikaisemminkin ollut aika hakusessa, mutta niinhän se yleensäkin tai sitten vaan en osaa kirjoittaa.

Taiteilija on aina läsnä teoksissaan. Vastaanoton kirjo on sitten taas koko inhimillinen spektri. Oli yleisön arvio sitten ultrapositiivinen tai ultranegatiivinen tai siltä väliltä, niin se vaikuttaa tekijään. Inspiroiden tai potkien eteenpäin. Silloin tällöin valitettavasti maahan lyöden.

Taiteilija tekee toisaalta itsenäistä työtä, mutta samalla hän etsii luomisvimmaansa vaikuitteita ympäristöstään; läheisistään, kollegoistaan, satunnaisista tuttavuuksista, kissoistaan...

Harrastajataiteilijalle isoäidin hymykin saattaa olla tuo aurinkoinen palaute, joka vaikuttaa tekemiseen.

Jos ihminen piirtää tai kirjoittaa pöytälaatikkoonsa vain itselleen, niin nämä tuotokset eivät kuulu taiteen viitekehykseen. Tottakai ne ovat fyysisesti olemassa, ja tekijä tietää niiden sisällön (ja vain hän voi määritellä niiden tavoitteet), mutta taidetta ne eivät ole.

Ja pullan tekemistä vain siksi, että sen voisi jättää syömättä, en saata mitenkään ymmärtää.  

Huhhuh. Toivottavasti tämä oli vain provokaatiota. Maailma on täynnä taidetta, jonka arvo (joka ei ole sama asia kuin hinta) ei ole kadonnut - eikä muuttunut vuosisatojen vieriessä ja yleisön saati kriitikoiden päiväperhomaisten pikku mielipiteiden liihotellessa unohduksen suohon. Onpas ärsyttävää kirjoittaa oikeinkirjoitustani muokkaavalla laitteella... Roger over and out.

Luetun ymmärtäminen on täällä Kvaakissa aikaisemminkin ollut aika hakusessa, mutta niinhän se yleensäkin tai sitten vaan en osaa kirjoittaa.

Kummaa, että miten arvoittavaksi kaikki lukee tekstini, kun yritän ainoastaan sanoa, että teksti tai kuva muuttuu taiteeksi vasta silloin kun se vastaanotetaan.

Merkittävyys syntyy taiteellisesta kokemuksesta. Semiotiikasta ja tunnetason vuorokeskustelusta teoksen välityksellä. On ihan sama katsooko yleisö kymmenentuhatta vuotta vanhaa luolamaalausta tai bussipysäkin graffitia. Taiteeksi ne muodostuvat kokijoiden päässä.

Ja jos jossain luolassa on kymmenentuhatta vuotta vanha luolamaalaus, jota kukaan ihminen ei ole nähnyt, niin se ei perkele sentään ole taidetta!

[maisonterre]

Ymmärrän lukemani kyllä, mutten silti ole samaa mieltä kanssasi.

[tuipal]

yritän ainoastaan sanoa, että teksti tai kuva muuttuu taiteeksi vasta silloin kun se vastaanotetaan.
Ja jos jossain luolassa on kymmenentuhatta vuotta vanha luolamaalaus, jota kukaan ihminen ei ole nähnyt, niin se ei perkele sentään ole taidetta!

Menikö ehkä turhan hankalaksi?
 Joitain asioita koskevat väitteet ovat joko tosia tai epätosia (2+2=4). Taidetta koskevat väitteet eivät kuulu siihen joukkoon. Taidetta määriteltäessä kyse on mielipiteistä ja Mutu-tiedosta, ei totuudesta. Keskustelu siitä, koska teos on taidetta on pohjimmiltaan vain eipäs/juupas kinastelua.
 Olen eri  mieltä kuin Sinä. Et voi todistaa olevasi oikeassa tai että minä olen väärässä. Kumpikin meistä esittää vain mielipiteitä.

[Miha]

Tarkistaa = muuttaa

Luetun ymmärtäminen on täällä Kvaakissa aikaisemminkin ollut aika hakusessa, mutta niinhän se yleensäkin tai sitten vaan en osaa kirjoittaa.

Taiteilija on aina läsnä teoksissaan. Vastaanoton kirjo on sitten taas koko inhimillinen spektri. Oli yleisön arvio sitten ultrapositiivinen tai ultranegatiivinen tai siltä väliltä, niin se vaikuttaa tekijään. Inspiroiden tai potkien eteenpäin. Silloin tällöin valitettavasti maahan lyöden.

Taiteilija tekee toisaalta itsenäistä työtä, mutta samalla hän etsii luomisvimmaansa vaikuitteita ympäristöstään; läheisistään, kollegoistaan, satunnaisista tuttavuuksista, kissoistaan...

Harrastajataiteilijalle isoäidin hymykin saattaa olla tuo aurinkoinen palaute, joka vaikuttaa tekemiseen.

Jos ihminen piirtää tai kirjoittaa pöytälaatikkoonsa vain itselleen, niin nämä tuotokset eivät kuulu taiteen viitekehykseen. Tottakai ne ovat fyysisesti olemassa, ja tekijä tietää niiden sisällön (ja vain hän voi määritellä niiden tavoitteet), mutta taidetta ne eivät ole.

Ja pullan tekemistä vain siksi, että sen voisi jättää syömättä, en saata mitenkään ymmärtää.  
Luetun ymmärtäminen on täällä Kvaakissa aikaisemminkin ollut aika hakusessa, mutta niinhän se yleensäkin tai sitten vaan en osaa kirjoittaa.

Kummaa, että miten arvoittavaksi kaikki lukee tekstini, kun yritän ainoastaan sanoa, että teksti tai kuva muuttuu taiteeksi vasta silloin kun se vastaanotetaan.

Merkittävyys syntyy taiteellisesta kokemuksesta. Semiotiikasta ja tunnetason vuorokeskustelusta teoksen välityksellä. On ihan sama katsooko yleisö kymmenentuhatta vuotta vanhaa luolamaalausta tai bussipysäkin graffitia. Taiteeksi ne muodostuvat kokijoiden päässä.

Ja jos jossain luolassa on kymmenentuhatta vuotta vanha luolamaalaus, jota kukaan ihminen ei ole nähnyt, niin se ei perkele sentään ole taidetta!

luetun ymmärtäminen mättää kaikilla foorumeissa, tai sitten et osaa kirjoittaa, siksi kysyinkin selvennystä. Oikeastaan täällä ei nimittäin nyt keskusteltu vuorovaikutuksen merkityksestä taiteeseen vaan taiteilijan itsemääräämisoikeudesta.

Tietenkin haluan että juttujani luestaan ja kuviani katsotaan, ja galleriasta saatu palaute on normaalia asiaankuuluvaa vuorovaikutusta joka kiinnostaa, ärsyttää ja ilahduttaa, samoin kuin sorsien ruokkiminen (tämä on yhtä pätevä analogia kuin pullanpaisto). Ei se silti tarkoita sitä, että pitäisi ottaa vastaan ohjeistuksia siihen miten minun pitäisi sarjakuvia tehdä tai mitä pitäisi tavoitella - se on minun oma asiani. Luen mielenkiinnolla mielipiteitä ja palautetta, mutta ne ovat minulle vain mielipiteitä, eivät totuuksia.

Näin ollen tuipalin lause "piirrosjäljen tavoitteen ..määrittelen minä" on täysin pätevä. Tietysti saat olla eri mieltä ja väitellä siitä maailman tappion, mutta ei se mitään muuta. Tämä on pelkkä foorumi, ei yliopisto, ja typerintä mitä foorumilla voi tehdä on alkaa väittelemään jostakin mistä kaikilla on oma, erilainen mielipide.

[maisonterre]

Ja jos jossain luolassa on kymmenentuhatta vuotta vanha luolamaalaus, jota kukaan ihminen ei ole nähnyt, niin se ei perkele sentään ole taidetta!

Tämä väittämäsi kuuluu mielestäni samaan kategoriaan kuin "Jos puu kaatuu metsässä, eikä kukaan ole kuulemassa, syntyykö siitä ääni". Se näkeekö kukaan taideteosta ei poista taideteosta olemasta. Subjektiivista käyttäjän taidekokemusta ei synny, mutta kaikille taiteilijoille ei tärkeää olekaan toisten viihdyttäminen tai vihastuttaminen (/voit valita tähän minkä tahansa vapaavalintaisen verbin).
Oma subjektiivinen motiivini taiteen tekemiseen on totuuden etsintä, sieluni kasvatus ja oman erakkomaisen luonteeni viihdyttäminen.

[Reima Mäkinen]

Oli yleisön arvio sitten ultrapositiivinen tai ultranegatiivinen tai siltä väliltä, niin se vaikuttaa tekijään.

Tämä väite on jossain määrin totta, mutta se ei tarkoita että yleisön vaikutus tekijän taiteeseen mitenkään silti muuttuisi (tai että sen pitäisi muuttua) näkyväksi.

Piirrosjäljen tavoitteen ja pääsinkö siihen - määrittelen minä.

Päämäärään pääsemistään taiteiilja arvioi kuitenkin aina subjektiivisesti.

Tuo voi riittää taiteilijalle, mutta Jalonen on oikeassa siinä että kun yhtälöön otetaan mukaan teoksen yleisö (ja kriitikot), määrittelyihin tulee paljon uusia erilaisia subjektiivisia näkökulmia.

[CryingBlueRain]

Kaasukehässä liikkuvat ääniaallot ovat olemassa, vaikka kukaan ei kuulisi niitä. Mutta ääni itsessään on yhtä kuin kuuloaistimus eli aivojen tapa kokea korvien kautta reseptoidut ääniaallot. Se syntyy vasta kuulijan aivoissa, joten on vaikea ymmärtää, miten ääntä voisi olla olemassa ilman kuulijaa.

Samoin taide ilman kokijaa on vain fyysisten ja kemiallisten vaikutusten alaista materiaa, koska taiteeksi se muuttuu vasta kokijan aivoissa. Tietysti pöytälaatikkoonkin tehdyllä teoksella on vähintään yksi kokija eli tekijä itse, ja se lienee ihan ok. Olen minäkin pöytälaatikkoon piirtänyt, joten tiedän hyvin, että omiakin töitään voi vastaanottaa ja kontemploida. Mutta tietysti touhuun tulee ihan toisenlainen meininki, kun teoksiaan antaa muiden koettavaksi.

Jalonen on ihan oikeilla jäljillä kiinnittäessään huomiota diskursiivisuuteen, koska sillä laillahan sosiaalisesti ja kulttuurisesti jaetut esteettiset arvostukset eli ylimalkaisemmin ilmaistuna taiteen arvo syntyy.

[maisonterre]

Ääni ei lakkaa kuulijan äkillisen kuuroutumisen takia.

[CryingBlueRain]

Ääni ei lakkaa kuulijan äkillisen kuuroutumisen takia.

Totta kai se lakkaa. Ääniaallot eivät tietenkään lakkaa, mutta ääniaistimusta ei enää ole eikä niin muodoin ääntäkään. Ääni on jotain, mikä syntyy kuulijan aivoissa. Se ei ole ääniaaltojen ominaisuus itsessään. (Voimakkaat ääniaallot voi kokea myös tuntoaistimuksena, ja jotkut ihmiset kuulemma näkevät ääniaaltoja väreinä. Ääniaaltojen kokijan omien aivojen tuotantoa kaikki tyynni.)

Välimeren pohjaan uponnut kreikkalainen veistos on pelkkä möykky merenpohjassa, kunnes se löytyy ja päätyy inhimillisen kokemuksen piiriin. Sitten se on taas taidetta. Tai merenpohjassakin se on tietysti osa kalojen ja mustekalojen kokemuspiiriä, mutta ne tuskin osaavat pitää sitä taiteena.

Jos väitetään, että taide on materiaalisen kappaleen pysyvä ominaisuus, joka on olemassa riippumatta siitä, onko kappaleella kokijoita, niin eikö se silloin tarkoita, että taide on kappaleen fyysinen ominaisuus siinä missä massa, muoto, pituus ja leveys? Tällainen ajatus olisi kovin absurdi.

Tämä riittänee tästä, koko juttu on loppujen lopuksi viiden pennin filosofiaa.

[maisonterre]

Muokkasit viestiäsi jo pari kertaa, mutta nyt toistaiseksi viimeisimmällä viestilläsi pääsit lähemmäksi sitä mitä tarkoitin. Se että pidät mielipidettäni absurdina, ei muuta mielipidettäni. Taiteen yleisön vastaanottokykyerot ei poista taiteesta mitään. Toinen kokee sen ja toinen ei. Sama lähde - eri kohde - eri vaikutus. Taiteen tekijä ei minun mielestäni ole yleisön aivot. Eikä myöskään äänilähde.

[Secos-Bill]

Tarkistaa = muuttaa

Kyllä vain, jokainen käsityöläinen tietää tämän. Tarkistaa = muuttaa tarkemmaksi.

Jos ihminen piirtää tai kirjoittaa pöytälaatikkoonsa vain itselleen, niin nämä tuotokset eivät kuulu taiteen viitekehykseen. Tottakai ne ovat fyysisesti olemassa, ja tekijä tietää niiden sisällön (ja vain hän voi määritellä niiden tavoitteet), mutta taidetta ne eivät ole.

Entä, jos joku piirtää pöytälaatikkoonsa ja varas penkoo laatikoita, muuttuvatko teokset taiteeksi varkaan nähdessä ne, vaikka tekijä ei tiedäkään asiasta ( saati, että saisi palautetta )?

Kummaa, että miten arvoittavaksi kaikki lukee tekstini, kun yritän ainoastaan sanoa, että teksti tai kuva muuttuu taiteeksi vasta silloin kun se vastaanotetaan.

Ja nyt kun olemme vastaanottaneet tämän kirjoituksesi, se muuttui taiteeksi? Luulen, että sen arvo oli suurempi ennen kuin me näimme sen.

Merkittävyys syntyy taiteellisesta kokemuksesta. Semiotiikasta ja tunnetason vuorokeskustelusta teoksen välityksellä. On ihan sama katsooko yleisö kymmenentuhatta vuotta vanhaa luolamaalausta tai bussipysäkin graffitia. Taiteeksi ne muodostuvat kokijoiden päässä.

Myös tekijä itse on kokenut teoksensa ja usein paljon voimakkaammin kuin kukaan muu.

Ja jos jossain luolassa on kymmenentuhatta vuotta vanha luolamaalaus, jota kukaan ihminen ei ole nähnyt, niin se ei perkele sentään ole taidetta!

Jos kyseinen maalaus oli aikoinaan ihailtu, niin se oli kaiketi taidetta. Mutta samalla hetkellä, kun viimeinen sen nähnyt kuoli, maalaus lakkasi olemasta taidetta?

Totta kai se lakkaa. Ääniaallot eivät tietenkään lakkaa, mutta ääniaistimusta ei enää ole eikä niin muodoin ääntäkään. Ääni on jotain, mikä syntyy kuulijan aivoissa. Se ei ole ääniaaltojen ominaisuus itsessään.

Ääni ei lakkaa, vain henkilökohtainen  kokemus, ääntä voi tarkkailla ja tallentaa myös koneellisesti, ilman varsinaisia aisteja ja taiteellista makua.
Jos Helen Keller kulkee metsässä, niin aiheuttaako puun kaatuminen ääntä? Ilmeisesti ei, koska hän oli myös sokea, niin puu ei voi kaatua, kun kukaan ei näe sen tapahtuvan...

Välimeren pohjaan uponnut kreikkalainen veistos on pelkkä möykky merenpohjassa, kunnes se löytyy ja päätyy inhimillisen kokemuksen piiriin. Sitten se on taas taidetta.

Kun Louvressa sammutetaan valot, niin Mona Lisa lakkaa olemasta taidetta? Entä, jos katsoja räpyttää silmiään?

Ööh...mistä tässä oikeastaan enää puhutaan?

Minua taas kiinnostaisi se, mistä tämä oikein alkoi.

Huh, en pysy enää  muokkaustesi perässä... kolmeko niitä oli  vai neljä?

[Jari Lehtinen]

Tämä on jännä keskustelu, koska nähdäkseni kaikki ovat tässä oikeassa.

[tertsi]

Myös tekijä itse on kokenut teoksensa ja usein paljon voimakkaammin kuin kukaan muu.

Tässä tapauksessa ei olekaan yleensä  kysymys taiteesta, vaan paskasta.

[CryingBlueRain]

Jos Helen Keller kulkee metsässä, niin aiheuttaako puun kaatuminen ääntä? Ilmeisesti ei, koska hän oli myös sokea, niin puu ei voi kaatua, kun kukaan ei näe sen tapahtuvan...

Et ehkä ymmärtänyt pointtiani. Ääniaallot ovat olemassa kuurojenkin keskuudessa. Ääniaistimusta ei ole. Ääni on kuuloaistihavainto. Ääniaallot voi havaita muutenkin kuin kuuloaistin avulla, ja niitä voi tallentaa eri tavoin havaittaviin muotoihin.

Mutta minun on mahdoton ymmärtää, miten jyrinää voisi olla olemassa ilman aivoja, jotka reseptoivat ääniaaltoja ja kokevat ne jyrinänä. Jos aivot olisivat toisenlaiset, ne voisivat kokea saman jyrinän piipityksenä, kipuna, violettina värinä tai paskan hajuna. En pääse muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että ääniaistimus syntyy aivoissa eikä ole ääniaaltojen ominaisuus. Puun kaatuessa voi kuulua jotain vain, jos joku on kuulemassa eli tuottamassa ääniaistimuksen. Puu voi silti kaatua ilman kuulijaa.

Tämä ei liity sarjakuviin millään lailla, joten saa minun puolestani riittää...