Selvä, laitetaanpa sitten itsekin oma arvio. Eli numero 12/2014.
Lupaavan alun jälkeen aletaan ammuskella - ammuskella ja ammuskella... ja sitten tarina loppuu. Edes idea ei pelasta tätä, sillä sekin on lopulta aika kulunut. Ehkä vuoden heikoin tarina. Tällä kertaa Faraci sentään jättää takautuman pois. Täytyy sanoa, että mies on pahasti pettänyt ainakin minun suuret odotukseni.
Pohjimmiltaan ( liiankin ) yksinkertainen tarina on tehty sekavaksi, kun henkilöiden lukumäärä jätetään hämäräksi. Aluksi luulin, että koplassa on vain noin seitsemän jäsentä, mutta pitkän taistelun kuluessa vaikuttaa siltä, että heitä olikin parisenkymmentä. Henkilöiden epämääräisen luvun ja esittelemättä jättämisen takia on usein on vaikea tietää, kuka kuvassa kulloinkin on. Koko ajan tuntuu myös ilmestyvän uusia naamoja tai sitten ne ovat korkeintaan vilahtaneet jossain taustalla - ja seuraavassa kuvassa henkilö ammutaan ja uutta tulee tilalle... Ja tämä siis silloin, kun naamat edes näytetään, kaiken lisäksi koko taistelu tapahtuu pimeässä metsässä. Yhdessä vaiheessa aloin jo epäillä, että paikalle on saapunut kolmas tai ehkä jopa neljäskin joukko... Tarinalle ei voi olla hyväksi, kun lukija ihmettelee koko ajan, että keitäs nämä tyypit sitten ovat.
Minusta Suarezin tyyli ei kestä näin pientä kokoa. Suuralbumissa jälki oli ihan hyvää, mutta tässä se tuntuu tukkoiselta. Erityisesti, kun suuri osa tapahtuu hämärässä metsässä, joten mustaa on käytetty paljon. Ja se musta on yleensä tehty pienillä viivoilla, välillä kaipasi tasaisia mustia alueita rauhoittamaan silmissä viliseviä viivoja. Myös kasvot vaikuttavat välillä omituisilta. Ja tahattoman komiikan puolelle mennään, kun parin laukauksen yhteydessä näytetään piipusta ulos tuleva luoti jähmettyneenä kesken lennon niin, että rihlan jäljetkin voi erottaa.
Joku täällä valitti joskus, että kyllästyttää konnapomon pahuuden alleviivaus siten, että tämä tappaa oman koplansa jäsenen esimerkin vuoksi.
Niinpä...
