Uusin Tex Willer *aihe spoilaa aina kulloinkin uusinta Willeriä*

[Janne]

Näyttää uusimmassa italian Willerissä olevan Wildin ohella myös toinen Bill, Buffalo! Noh,varmaan kuvioihin saadaan ympättyä vielä muitakin lännen kuuluisuuksia, ehkäpä Calamity Jane.

[Victorio]

Sehän siinä juurikin on ratkaisevaa, jos annetaan muotti mihin valaa ei kaameinkaan mestari saa kuin korkeintaan niihin kehyksiin mahtuvan täydellisyyden teoriassa maximissa aikaan. Kyllähän nyt jokaiselle vähänkin selkeämmin ajattelevalle on selvää ettei mitään määrärajoja voi olla olemassa tietenkään, miettikää nyt itsenne kirjoittamaan ihan mitä tahansa käsikirjoitusta joko elokuvaan tai sarjakuvaan, jos mielikuvitus laukkaa ja tarinaa tulee ja eteneminen on lennokasta, ei mitään maagista rajaa voi yhtäkkiä tulla vastaan. Mitä sitten jos väliin sattuu jokunen pitkitetty tarina? Paljon parempi sekin on kuin että lähes poikkeuksetta jokainen tarina jää torsoksi. Edelleen oon sitä mieltä että jos tämä homma enää jaksaa asiakkaita suomessa kiinnostaa, niin italiaan pitäisi lähettää rankalla kädellä palautetta.
Ei mua lyhyet tarinat haittaa, kyllä lyhyistäkin tarinoista saa hyviä, onhan niistä esimerkkejä, mutta niin se vain on, että luovuudella ei voi olla rajoja ja en ymmärrä edes syytä tällaiselle toiminnalle. Lähes poikkeuksetta tex historian parhaat tarinat 80-90 luvuilla ovat olleet yli kolme pokkaria pitkiä.

[Pat]

Olen kyllä pääpiirteissään samaa mieltä Victorion kanssa. Tarinoiden taso on laskenut sen jälkeen kun pituus on määrätty 2 pokkariin. Tai sanotaan niin, että jos ei taso oo laskenu niin yhä useammin tulee tunne, että tarina etenee sujuvasti ja mahdollisuuksia olis paljon parempaankin, mitä lopulta jää käteen. Varsinkin tarinoiden lopetukset on ollu viime aikoina monesti hyvin köykäisiä, kuten Mustan Tiikerinkin kohdalla.
Tämä tarina ei kyllä nouse omalla suosikkilistallani kovinkaan korkealle. Jotenkin jäi tunne, että Tiikeristä vain oli nyt päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä ja joitakin pakollisia kohtauksia oli saatu mukaan, mutta ei mitään uutta tai yllättävää... Ainoastaan Venturin taide yllätti positiivisessa mielessä ja se olikin parasta mitä Tiikerin tuhoamisesta jäi käteen.
Tarinasta kyllä jotenkin paistoi läpi Bonellin negatiivinen suhtautuminen Mustaan Tiikeriin...

[*Mika*]

...Tämä tarina ei kyllä nouse omalla suosikkilistallani kovinkaan korkealle. Jotenkin jäi tunne, että Tiikeristä vain oli nyt päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä ja joitakin pakollisia kohtauksia oli saatu mukaan, mutta ei mitään uutta tai yllättävää... Ainoastaan Venturin taide yllätti positiivisessa mielessä ja se olikin parasta mitä Tiikerin tuhoamisesta jäi käteen.

Samaa mieltä! Tarinan jälkimmäinen osa oli pettymys piirrosjälkeä lukuunottamatta. Jotenkin loppu oli lyhyt ja lässähtänyt.

Voihan tarina olla hyvä, vaikka se ei kovin pitkä olisikaan, kuten täälläkin on mainittu. Oiva esimerkki on mielestäni vuosikerta 1972, joka sisältää paljon melko lyhyitä, mutta samalla loistavia tarinoita.

Tosin, en ole määrämittaisuuden kannalla ja texin historiassa on paljon myös loistavia pitkiä tarinoitakin. Tällöin tarinaa ja taustoja on voitu huomattavasti syventää ja kertomukset ovat olleet monivivahteisia.

[Janne]

Tosin, en ole määrämittaisuuden kannalla ja texin historiassa on paljon myös loistavia pitkiä tarinoitakin. Tällöin tarinaa ja taustoja on voitu huomattavasti syventää ja kertomukset ovat olleet monivivahteisia.

Ja samalla niissä on annettu tilaa myös roistoille. Nyt sellaiset tarinat ovat harvassa, mikä on todella sääli.

[tertsi]

Tex-tarinoiden perisynti on pitkittäminen.
Kaikki kestää kauan.
Texin hyppy Tiikerin linnasta veteen: Kuusi ruutuako se oli?
Goscinny olisi tarvinnut tuohon kaksi ruutua ja siinä olisi lisänä vielä joku vitsintynkäkin.

[AlkoTanko]

Tex-tarinoiden perisynti on pitkittäminen.
Kaikki kestää kauan.
Texin hyppy Tiikerin linnasta veteen: Kuusi ruutuako se oli?
Goscinny olisi tarvinnut tuohon kaksi ruutua ja siinä olisi lisänä vielä joku vitsintynkäkin.

Piti ihan tarkistaa, seitsemän ruutua kestää osua veteen.

[tertsi]

Jep. Tarkoitukseni oli siis sanoa, että Tex Willer-tarinoissa olisi tiivistämisen varaa.
Silloin kahteenkin opukseen sopisi vaikka mitä tapahtumaa.

Toisaalta taas, muistan kuinka nuorena oli mahtavaa lukea varsinkin niitä pitkiä seikkailuja. Texin nuoruus, Luurankoylänkö, Se joku musta mustangi -stoori jne..
 

[VilleM]

Tex-tarinoiden perisynti on pitkittäminen.

Toinen näkökulma: Tex-tarinoille on ominaista lavea, kiireetön, eeppinen kerronta.

Valitettavasti kiire lopettaa tarinoita tuntuu nykyään liian usein vaivaavan sarjaa. Jos katsotaan viime vuosikymmenen tarinoiden pituuksia Italian perussarjan mukaan, on niistä valtaosa tasan 220 sivua. Joitakin 330 sivuisia ja pari 110 sivuista.

Victorio toi osuvasti esille luovuuden ja olen siitä samaa mieltä: sarjakuvien käsikirjoittajat tekevät mitä suurimmassa määrin luovaa työtä, joten tuntuu typerältä rajoittaa sitä määräämällä sivun tarkkuudella tarinoiden pituudet. Mitähän tulisi, jos kustantamot sanoisivat kirjailijoillensa: teoksesi pituus saa olla tasan 200, 300 tai 400 arkkia. Sarjakuvissa pituuksien ennalta määrittäminen tuntuu olevan valitettavan yleistä.

Kun Texissä siirryttiin määrämittoihin, ei siitä voi sanoa lehden tason ainakaan merkittävästi parantuneen. Teoriani on, että nimenomaan kirjoittajien luovuus on tästä kärsinyt. Sen sijaan että antaisi tarinan pulputa omalla painollaan, pitääkin miettiä koko ajan, miten pitkittää tai lyhentää juonta, että sen saa natsaamaan tasaan 220 sivuun, ilman että kokonaisuus vääristyy muotopuoleksi.

[Hannu]

En näkisi tuota ollenkaan noin yksioikoisena, kuin mitä useampi kirjoittaja edellä on esittänyt, vastakkaisasetteluna määrämitta vs luovuus. Olen aivan samaa mieltä siinä, ettei luovaa työtä pidä kahlehtia triviaaleilla seikoilla. Mutta toisaalta, jos annetaan reunaehdot, niin asiansa osaavat tekijät kykenevät niiden puitteissa toimimaan.

Muistaakseni sellaisissa huippusarjakuvissa kuten Asterix, Lucky Luke, Ahmed Ahne ja Tintti (listaa voisi varmaan jatkaa), albumien mitta oli (on) aina sama. Kokoillan elokuvissa on tietty standardioletus kestosta (yleensä noin 1 t 50 min), pop/rock-kappaleissa samaten (3-4 min; muistelisin että tämä liittyi jukeboxeihin, joku joka muistaa paremmin tarkentakoon). Fantasia-kirjallisuudessa jonkinlaiseksi standardiksi on muodostunut se, että koko tarina muodostuu kolmesta osasta, niinkuin Tolkienin Sormus-trilogia; sattumaa sekin, ainakin yhden Tolkien-elämänkerran perusteella. (ja sitten on näitä, jotka jatkuu iäisyyksiin, voi herzyykeli! Kuka niitä jaksaa lukea? Osa 25? Siis esim. tämä Jordanin kirjoittama sarja.)

Tieteellisessä kirjoittamisessa rajat ovat vielä tiukempia. Valmistelin juuri konferenssiesitelmää, ja ohjeiden mukaan otsikon merkkimäärä (mukaanlukien välilyönnit) ei saa ylittää sataa; ja varsinaisen tiivistelmän merkkimäärä (mukaanlukien välilyönnit) ei saa ylittää 1500 merkkiä. Tieteellisiin lehtiin tarjottavien artikkeleiden ohjeet ovat vastaavia; asia on sanottava tietyn sivumäärän sisällä, niin että fonttikoko, reunukset ja riviväli on säädelty.

Kirjoitti sitten faktaa tai fiktiota, en usko että kukaan asiansa osaava toimii niin että alkaa alusta ja kirjoittaa loppuun ja siinä se sitten oli mitä mielestä pulpahteli! Kyllähän yleensä sitä hahmotellaan kokonaisuutta ja mietitään eri osien (mitä ne sitten ovatkaan) sisältöä ja suhdetta kokonaisuuteen (miten paljon voi tähän käyttää, mitä kaikkea siihen sisältyy jne). Ja sitten viilaillaan, että saadaan tasapainoinen kokonaisuus; voidaan kirjoittaa koko juttu vaikka aivan uusiksi.

Sarjakuvassa käsittääkseni tuohon määrämitta-vaatimukseen voidaan vaikuttaa paljon kuvakerronnalla. Lurker tuossa jo valitteli pitkittämisestä (Lurker, vei sanat suustani!); tarpeen vaatiessa Texeissä voidaan hyvin liittää mukaan kuvia, jotka eivät tarinan etenemisen kannalta ole välttämättömiä, jolloin saadaan se määrämitta täyteen. (Viimeisimmässä Musta Tiikeri- jutussa oli niin paljon sellaisia ruutuja, joissa vain jonkun kiinalaisen tossut vilahtelee tms, jotka olivat silkkaa täytekamaa; koko jutun olisi näillä eväillä (=mitä Nizzillä oli sanottavaa) voinut tiivistää puoleentoista lehteen.) 

Eli olen edelleen sitä mieltä, että määrämitasta sinänsä ei seuraa huonoja tarinoita, kyllä se on ihan puhtaasti tekijöiden aikaansaamaa (-saamattomuutta?). Pikemminkin ounastelen, että tarinoita tehtaillaan sellaista vauhtia, ettei tekijöillä (=käsikirjoittajilla) ole riittävästi aikaa hioa juttuja - tai sitten ei vaan ole sitä paloa mikä oli Bonelli seniorilla. Ehkä molempia.

Ja tämäkin kommentti varmaan jonkun mielestä ylitti sille varatun määrämitan!    

Olisi kiinnostavaa kuulla tähän asiaan sarjakuvatekijöiden kommentteja.

[Janne]

Jep. Tarkoitukseni oli siis sanoa, että Tex Willer-tarinoissa olisi tiivistämisen varaa.
Silloin kahteenkin opukseen sopisi vaikka mitä tapahtumaa.

Toisaalta taas, muistan kuinka nuorena oli mahtavaa lukea varsinkin niitä pitkiä seikkailuja. Texin nuoruus, Luurankoylänkö, Se joku musta mustangi -stoori jne..
 

Minä allekirjoitan tämän täysin. Lisään kuitenkin vielä, että ei kaikissa pitkissä tarinoissa ole tiivistämisen varaa. Mutta monessa on, ja tämä koskee lähinnä uudempia seikkailuja. Pituutta niissä on useimmiten juuri se 220 sivua, mutta monen tarinan jälkeen on tunne, että juuri mitään ei tapahtunut. Luin hiljakkoin suuralbumin Sotaprofeetta Manitary. Vaikka en olekaan sarjakuvan tekijä, aloin huvikseni katselemaan, että paljonko joitakin kohtia pystyisi supistamaan ilman, että tarinan kulku siitä millään tavalla häiriintyisi. Yllätyin, kun huomasin, että helposti ainakin kolmanneksen, lähinnä raskassoutuista  ja turhaa dialogia, olisi voinut leikata pois. Jos kirjoittaja (Nizzi) olisi sellaisen ratkaisun tehnyt, niin hänellä olisi ollut n. 70 lisäsivua, jonka puitteissa olisi voinut vaikka luoda jonkinlaisen yllättävän käänteen, syventää vihollisten henkilökuvaa tms. Ja silloin olisikin puhuttu mestariteoksesta. Nyt siinä albumissa ei toimi tyydyttävästi muu kuin kuvitus.

En kuitenkaan menisi syyttämään pelkästään kirjoittajia. Tässä takana voi olla jonkinlainen ohjeistus. Nimittäin Sergio Bonelli oli itse viimeisissä tarinoissaan melkoinen jaarittelija. Jos Bonellin mielestä tarinoissa pitää olla paljon dialogia, niin silloin niissä myös sitä on. Mutta tämä on vain arvailua.

[Victorio]

Totta kai asiansa osaava taiteilija pystyy teoksensa supistamaan taikka venyttämään tiettyihin kehyksiin (johan se on vuosikymmen nähty), mutta kyseessä ei enää ole orginaali teos, joka teos olisi ollut ilman mitään kehyksiä. Ja kehykset asettavat joka tapauksessa osaavallekin tekijälle lisähaasteita, kun pitää miettiä mihin kohtaan pitää lisätä jotakin tai mikä pahempaa, että jostain pitäisi karsia pois, jotta saadaan tietty sivumäärä aikaiseksi.
Janne mainitsi että tilaa on annettu myös roistoille, itse en tätä ole ajatellut, mutta näinhän se juuri myös on. Maltidokset Bastardokset ansaitsevat tarinan kannalta myös lisätilaa ja sivuja.
 Yrittäkääpä kuvitella esim vuoden 1992 tarina "merkillinen kohtaaminen" supistettuna kahteen pokkariin. Yltäisikö se samanlaiseen legendan leimaan ikinä siinä formaatissa ? Tuskinpa, tai vaikkapa tarina murhaajan saappaissa ja listaa voisi jatkaa pitkälle.
Entis ajan willerit on tehty tunnetuksi laadukkailla, nykyaikaa pidemmillä teksteillä, vuoropuheluilla ja kerronnalla, ei pelkästään texin näkökulmasta. Ja tekstin määrä on suoraan verrannollinen kuvituksen määrään. Itse olen varma että kokonaisuus paranisi, jos artisteilta poistettaisiin kahlitsevat kehykset, vaikka he niidenkin kanssa toimeen tulisivat

Texin ylivertaisuus tinttiin, ahmadinejaneihin, asterixeihin ynnä muihin on piillytkin siinä, ettei ikinä tiedä milloin tarina loppuu. Musiikissa sama, onneksi stygejä on alle minuutista jopa useampaan tuntiin pitkiä, eikä vain 3-4 minuutin mittasia. Omistamistani stygeistä vois tehä jonkun kesto jakauma taulukon

[Jovalt]

  Melkoisen syöksylaskun teki tuo tarina. Vähän kuin kansikuvakin, puitteet ovat komeat, mutta tapahtumat ovat kovin väsynyttä kamaa.

[The Spirit]

Sarjakuvassa käsittääkseni tuohon määrämitta-vaatimukseen voidaan vaikuttaa paljon kuvakerronnalla. Lurker tuossa jo valitteli pitkittämisestä (Lurker, vei sanat suustani!); tarpeen vaatiessa Texeissä voidaan hyvin liittää mukaan kuvia, jotka eivät tarinan etenemisen kannalta ole välttämättömiä, jolloin saadaan se määrämitta täyteen. (Viimeisimmässä Musta Tiikeri- jutussa oli niin paljon sellaisia ruutuja, joissa vain jonkun kiinalaisen tossut vilahtelee tms, jotka olivat silkkaa täytekamaa; koko jutun olisi näillä eväillä (=mitä Nizzillä oli sanottavaa) voinut tiivistää puoleentoista lehteen.) 

Ottamatta ollenkaan kantaa uusimpaan Willeriin, koska en ole sitä lukenut, kannattaa kuitenkin yleisellä tasolla huomioida, että ns. turhia ruutuja lisäämällä sarjakuvan lukukokemus hidastuu ja se voi olla ihan tarkoituksellista. Esim. draaman lisäämiseksi tai yllätyksen korostamiseksi. Eli käsikirjoittajalla voi olla jalommat tarkoitusperät kuin pelkästään tietyn sivumäärän täyttäminen.

Lainaus Will Eisnerin kirjasta Comics and Sequential Art: "Critical to the success of a visual narrative is the ability to convey time. It is this dimension of human understanding that enables us to recognize and be empathetic to surprise, humor, terror and the whole range of human experience."

[Hannu]

Aivan oikeaan osunut pointti, ei mitään vastaansanomista.