Pitääkö virtuositeetin näkyä?

[Chemo]

Aikanaan 80-90-lukujen taitteessa muistan kaverieni ihailleen erityisesti sellaisia sarjakuvia joissa tekijöiden piirustustaito tuli hyvin selväksi. Edellyttääkö teillä sarjakuvaa lukiessa teoksen "hyväksyminen" sitä että tekijöiden taitavuus näkyy?

Itselleni toimii monenlainen pelkistetty ja nopeastikin piirretty tavara, sen sijaan käsikirjoituspuolella olen paljon ankarampi lukija. Jos koen että tekijällä ei ole mitään oikeaa sanottavaa, saatan hyvinkin luokitella mielessäni taiteilijan tuotannon joko mua kiinnostamattomaksi tai yleiseltä laadultaan kartettavaksi matskuksi.

Sarjakuva on loppujen hyvin subjektiivinen laji jossa tekijän henkilö tulee vahvasti läpi - joko hyvänä, tai huonona asiana.

[tertsi]

Ihailen hyvin rakennettuja kässäreitä. mutta  ihailen myös kauniisti piirrettyjä kuvia.

Kliseisesti todettakoon, että piirtäjän virtuositeetin pitää olla alisteinen tarinalle. Vaikka kuinka briljeerattaisiin piirustustaidolla, luettavuus ei saa kärsiä.


MUTTA kuinka paljon parempi Corto Maltese olisikaan, jos se olisi Giraudin piirtämä!

[Ossi Hiekkala]

MUTTA kuinka paljon parempi Corto Maltese olisikaan, jos se olisi Giraudin piirtämä!

Noh noh! Tuskin olisi parempi, onhan Pratt virtuoosimainen piirtäjä. Yksi parhaista koskaan, jopa. Cortot ovat harvinaisen kokonaisia sarjakuvia, joissa teksti ja kuva tukevat toisiaan.

[Lurker]

MUTTA kuinka paljon parempi Corto Maltese olisikaan, jos se olisi Giraudin piirtämä!

MUTTA kuinka paljon parempi Blueberry olisikaan, jos se olisi Hugo Prattin piirtämä!

[Curtvile]

Itse arvostan käsikirjoitusta yli piirrosjäljen, mutta rajansa kaikella.
Tyyliseikka ei ole mielestäni peruste/tekosyy taitojen puutteelle.
Virtuositeetti näkyy myös käsikirjoituspuolella. Jukka Halmehan tunnetusti hehkutti että "Pratt saa jonkun sveitsin vaikuttamaan mielenkiintoiselta.Sveitsin!"

On syitä miksi Gaiman ja Busiek eivät piirrä.
Virtuositeetti ei ole yhtä kuin pelkkä piirrostaito. Virtuositeetti on minusta poikkeuksellista piirrostaitoa.

Giraud/Pratt kina on hauska, muttei ihan tarpeeksi pitkälle viety. Itse haluaisin nähdä Giraudin smurffit/strumffit ja vaikka alex raymond on ALEX RAYMOND niin Prattin Flash Gordon olisi ollut kokemus.

[Anssi Rauhala]

... Itse haluaisin nähdä Giraudin smurffit/strumffit ...

Joo, hyvä idea!

Walthéry aikoinaan kertoi, miten oli mennyt oppipojaksi Peyon strumffitehtaaseen, ja heti kohta todettiin, että taitaisi olla paras, että poika ei piirtäisi strumffeja, ennen kuin on kehittänyt lisää rutiinia (sitä sai sitten kehittää Jacky&Célestinissä). "Hittolainen, yrittäkää itse tehdä edes sivunmitta strumffeja, jos ne kerran ovat niin simppeleitä piirtää!"

Ja itsensäruoskinnan mestari Lewis Trondheimhän laittoi aiheesta testimoniaalia sarjakuvaansa alpparissa Minä Lewis Trondheim, tyyliin "tiedän, että se on väärin jne. mutta kumminkin hutiloin piirtäessäni, hyi minua." Mutta Trondheimillä ei olekaan luontaista, häikäisevää loistokkuutta kynänjäljessään. Silti hänen sarjiksiaan on mukava lukea. Varsinkin Risaa ja Roiskista. Ja Jussi Jänistä.

[ökpö]

Virtuositeetti ei ole yhtä kuin pelkkä piirrostaito. Virtuositeetti on minusta poikkeuksellista piirrostaitoa.

Niin, siis virtuositeetti ei tarkoita mitään sen monimutkaisempaa kuin poikkeuksellista teknistä taitoa. Muusikoilla(kin) usein tulee ensin virtuositeetti ja vasta myöhemmin, jos koskaan, tulkinnan taito.

[pertti jarla]

Moni hyvä sarjakuvapiirtäjä on teknisesti oikeastaan huono. Se ei tarkoita sitä, että tekninen taito olisi pahitteeksi, ei todellakaan. Olennaista on kuitenkin se, että osaa puhaltaa hengen kuviinsa ja välittää fiiliksiä... ja kun sen osaa hyvin, niin sitähän voi myös kutsua virtuositeetiksi.

[JanneT]

Eikä virtuositeetista voi sarjakuvapiirtäjän kohdalla mielestäni puhua ilman sarjallisuuden suvereenia hallintaa. Maailma on täynnä loistavia piirtäjiä, jotka sarjakuvapiirtäjinä ovat valitettavasti melko nollia. Ja toisinpäin: on kourallinen laadukkaita tekijöitä, joista virtuooseja kuitenkin tekee juuri kuvakerronnan poikkeuksellinen ilmaisullisuus.

[VesaK]

Tyylien mixaaminen on aina hauskaa. Tässä ihan äskettäin P.A. Manninen muisti joskus haaveilleensa, että Ola Fogelberg olisi päässyt pirtämään Teräsliljaa.

Samassa yhteydessä Petri Hiltunen totesi, että Väinämöinen -strippisarja on tuonut hänen "realistiseen" tyyliinsä uutta rentoutta.

Molemmat herrat ovat omanlaisiaan virtuooseja, mutta kuten tekemistään kansikuvista huomaa, aina ei mene heilläkään ihan nappiin.

[JV]

Eikä virtuositeetista voi sarjakuvapiirtäjän kohdalla mielestäni puhua ilman sarjallisuuden suvereenia hallintaa. Maailma on täynnä loistavia piirtäjiä, jotka sarjakuvapiirtäjinä ovat valitettavasti melko nollia. Ja toisinpäin: on kourallinen laadukkaita tekijöitä, joista virtuooseja kuitenkin tekee juuri kuvakerronnan poikkeuksellinen ilmaisullisuus.

Liian totta. Mieleen tulee ensimmäisenä Ashley Wood.

Mutta keitä olisivat ne sarjakuvan virtuoosit?

Moebiuksen surreaalisimpia pläjäyksiä voisi kutsua virtuoosisuorituksiksi, sanan tarkimmassakin mielessä - ja ne toimivat myös sarjakuvallisuudessaankin.

Sienkiewiczin hurjimmat kokeilut olivat mieletöntä virtuositeettia, mutta kadottivat luettavuutta (Stray Toasters).

Chris Ware on tyylipuhdas virtuoosi ruutukikkailuissaan.

J.H. Williamsin Promethea-kuvitukset olivat sarjakuvallista briljanssia.

Ja nostalgisin kyynelin täytyyhän se muistella Dave McKeaniakin - siinä vasta virtuoosi par excellence.

Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: piirrosten liiallinen komeus usein hankaloittaa tarinaan uppoutumista, mutta vastakkaisiakin esimerkkejä on. Mutta kuten jo sanottu, hienoon piirrostaitoon pitää yhdistyä hieno kerronnantaju, jotta se on virtuoosimaista sarjakuvittamista.

[Lönkka]

Parasta on se että ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa virtuositeettiä jota kohti zenmäisesti pyritään.

[keijoahlqvist]

Käsite virtuositeetti vihjaa ylikypsään - johonkin mikä ei ole enää tuoretta ja mielenkiintoista, jonka suorittaja haukotellen katselee jo uusia haasteita kun ei kykene iloitsemaan täpärästä onnistumisesta.

[Ossi Hiekkala]

Käsite virtuositeetti vihjaa ylikypsään - johonkin mikä ei ole enää tuoretta ja mielenkiintoista, jonka suorittaja haukotellen katselee jo uusia haasteita kun ei kykene iloitsemaan täpärästä onnistumisesta.

Virtuositeetti kertoo mielestäni paremminkin kyvyistä, jotka ovat jo niin loistavasti hallinnassa, että ne eivät ole enää luovan ilmaisun ja tulkinnan tukkeina - kun ei tarvitse enää käyttää energiaansa miettimään, kuinka jonkin asian voi piirtää teknisesti vaan siihen, kuinka sen piirtäminen parhaiten ilmaisee haluttua asiaa.

Kuka nyt oikeasti haluaa enemmän kuunnella jotain kömpelöä saksofonistia kun on Coltrane viereisessä baarissa?

[pertti jarla]

Käsite virtuositeetti vihjaa ylikypsään - johonkin mikä ei ole enää tuoretta ja mielenkiintoista, jonka suorittaja haukotellen katselee jo uusia haasteita kun ei kykene iloitsemaan täpärästä onnistumisesta.

Omaan (kuviteltuun) tasoonsa tyytyminen johtaa sontaan ja sekundaan. Mutta ei kukaan maapallolla ole oikeasti liian hyvä. Suomessa ei missään nimessä ole yhtään liian taitavaa sarjakuvapiirtäjää. Aina voi kehittyä. On tekijästä itsestään kiinni, haluaako kehittyä lähemmäs Da Vinciä, vaiko Picasson tapaan opetella piirtämään niinkuin lapsi.