Pitääkö virtuositeetin näkyä?

[O.K.]

Mitä muuten tapahtui vanhalle totuudelle ”säännöt kannattaa hallita ennenkuin niitä ruvetaan rikkomaan”? Fossiilia, vai?

Ei se ole fossiilia, vaikka hieman kivettynyt totuus onkin. Pitää muistaa ettei kannata ruveta odottamaan päivää, jolloin voi sanoa: "nyt osaan kaiken opittavissa olevan, voin alkaa luoda uutta". Vanhan oppiminen ja uuden luominen kulkevat lopulta hyvin käsi kädessä, kun tiedostaa mitä tekee ja mihin pyrkii. Siihen pitää varautua että huteja tulee, mutta toisinaan myös onnistumisia.

Alkuperäiseen aiheeseen sen verran vastausta, että ei virtuositeetti ole sinänsä itseisarvo sarjakuvassa tai missään muussakaan. Enemmän vaakakupissa painaa teoksesta läpi paistava intohimo ja omistautuneisuus kuin puhdas tekninen osaaminen. Tekninen taituruus auttaa kyllä kirkastamaan teoksen olennaisen sisällön, mutta väärin kohdistettu briljeeraus voi sen pilata. Virtuoosimaisten piirtäjien tai kirjoittajien tai yleispätevien sarjakuvailijoiden töistä löytyy aina myös virheitä, jos niitä alkaa etsiä.

[pertti jarla]

Minusta intohimo ja omistautuneisuus eivät riitä. Ne ovat välttämättömiä edellytyksiä hyvälle sarjakuvalle, mutteivät riittäviä. Luulen että maailman sarjiskustantajat saavat nähdä päivittäin roiman nivaskan tekijälleen elintärkeitä, täysin epäonnistuneita sarjiksia. Pitää osata kertoa.

[JanneT]

Minusta intohimo ja omistautuneisuus eivät riitä. Ne ovat välttämättömiä edellytyksiä hyvälle sarjakuvalle, mutteivät riittäviä. Luulen että maailman sarjiskustantajat saavat nähdä päivittäin roiman nivaskan tekijälleen elintärkeitä, täysin epäonnistuneita sarjiksia. Pitää osata kertoa.

Jees. Kyllä minustakin piirtämistaitonsa ja sarjallisen ilmaisunsa harjaannuttaminen ovat keskeinen osa sarjakuvantekijän ammattitaidon kehittämistä. Kaikkien ei tarvitse olla piirtäjinä virtuooseja -onhan näitä Scott Adamseja. Mutta jos lähdetään sitä linjaa oikein porukalla seuraamaan että pitkälle kehitetyt piirustustaidot ovat tarpeettomia on siinä riskinä sarjakuvan yksipuolistuminen.

[keijoahlqvist]

Opettajaa tarvitaan nimenomaan osoittamaan virheitä, neuvomaan ja kehittämään tekijän omaa silmää.

Ja juuri tähän tarvitaan opettajaa.

Mitä muuten tapahtui vanhalle totuudelle ”säännöt kannattaa hallita ennenkuin niitä ruvetaan rikkomaan”? Fossiilia, vai?

Meijjän sarjisopekurssilla puhuttiin Rojun kanssa, että ainakaan meidän polvi ei osaa kieliä kun koulussa kiinnitettiin huomio vain virheisiin.

Silmää voi toinen auttaa kehittämään yhtä paljon kuin ajamaan polkupyörää.

Toisaalta sääntöjä ei ole. On käytänteitä. Ei voi siis olla virheitä, vaan totutusta poikkeavaa suorittamista.

Jotta sarjakuvapiirtäjän työ toimisi, lukijan pitää haluta ja osata lukea se. Siksi noudatetaan yhteisesti tuttuja muotoja, ja persoonallinen ilmaisu syntyy kun niistä sopivasti poiketaan. Eri yleisöt sietävät eri määriä poikkeamisia.

[rama]

Meijjän sarjisopekurssilla puhuttiin Rojun kanssa, että ainakaan meidän polvi ei osaa kieliä kun koulussa kiinnitettiin huomio vain virheisiin.

Silmää voi toinen auttaa kehittämään yhtä paljon kuin ajamaan polkupyörää.

Huoh... väsyttää tuo (lähes) aikuisien kohteleminen lapsena; virheistä ei voi huomauttaa eikä muutenkaan toimia opettajana kun se saattaa kahlita luovuutta.

Kehu kasvattaa muttei kukaan pelkällä päänsilittelyllä kehity.

[O.K.]

Kehu kasvattaa muttei kukaan pelkällä päänsilittelyllä kehity.

Joo. Opiskelun tärkeimpiä hyötyjä on että saa ottaa vastaan asiantuntevaa, asiallista kritiikkiä ja oppii analysoimaan omien ja muiden tekemisiä. Hyvän opettajan kanssa voi olla myös rakentavasti eri mieltä asioista, omia näkemyksiä kun pitää oppia selittämään.

Toisaalta sääntöjä ei ole. On käytänteitä. Ei voi siis olla virheitä, vaan totutusta poikkeavaa suorittamista.

Sarjakuvantekeminen on valtaosin tarinankertomista, ja tarinoita voi kertoa yksinkertaisesti väärin.

[Jyrki Vainio]

Tekninen taituruus auttaa kyllä kirkastamaan teoksen olennaisen sisällön, mutta väärin kohdistettu briljeeraus voi sen pilata.

Hmmm... Kerronnan monimutkaisuudella tai tekstin koukeroisuudella ("kirjallisuudella") voin kyllä mahdollisesti kuvitella sarjakuvan pilaantuvan - mutta piirrosten suhteen en pysty kyllä kuvittelemaan sellaista. Siis on olemassa sarjakuvia, joissa ei hienojen kuvien LISÄKSI ole mitään muuta sisältöä (niin kuin energia ei olisi riittänyt enää mihinkään muuhun), mutta en kyllä keksi mitään, missä ne hienot kuvat suoranaisesti olisivat VAHINGOKSI. Siis että "joo, kyllä tää olis vielä parempi jos tää ei olis näin hyvin piirretty". Voitko nimetä jonkun esimerkin?

JANNE T: Piirroksen liiallisen pelkistämisen riskit: Hassua, juuri samasta asiasta yritin keskustella Ville Rannan kanssa viime sarjisfestareilla: Itse tarkoitin lähinnä juuri sanomalehtisarjakuvia ja sanoin, että jos kaikki kuvat ovat täysin minimalistisia, ne ennen pitkää käyvät kokonaan tarpeettomiksi - ja silloin voivat vaarantaa koko ilmaisumuodon tulevaisuuden (koska miksi ylipäätään julkaista sarjakuvia, jos niillä kuvilla ei ole enää mitään merkitystä).
Mutta Ville taisi ymmärtää sen henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi hänen työtapaansa vastaan (mitä se ei suinkaan ollut), koska sydämmistyi kuittailemaan asiasta sarjakuvablogissaan...

KEIJO: Jos piirtää esim. elävää mallia tai maisemaa, siis yksinkertaisesti koittaa treenata silmän ja käden koordinaatiota (mistä piirtämisessä kuitenkin pohjimmiltaan on kysymys), niin silloin voidaan päästä asioihin jotka yksinkertaisesti ovat oikein tai väärin. Joko kuva on kohteensa näköinen tai ei ole. Siinä voidaan viiva viivalta katsoa, että ovatko ne oikeassa paikassa. Ei, malli ei ole noin lihava/laiha/pitkä/lyhyt, tuon viivan ei pitäisi olla tuossa kohtaa vaan pikkuisen enemmän täällä päin. Tuo viiva on hieman väärässä kulmassa.
Niiltä osin kun kuva ei ole näköinen, pitää koittaa osata katsoa, havainnoida vielä vaan tarkemmin. Sillä tavalla piirustustekniikka oikeasti kehittyy. Itse esim. kerran olin piirtämässä - kyllä vain - hiilellä kipsitorsoa, enkä millään saanut hahmon oikeaa kylkeä menemään oikein. Jokin muodossa, massassa oli pielessä, mutta en vain millään meinannut keksiä että mitä. Voi sitä ahaa-elämystä, kun ratkaisu oikean kyljen ongelmaan löytyikin viivasta, joka oli väärin vasemman puolen niskassa. Se oli saanut asennon näyttämään väärältä ihan toisella puolella piirrosta!
(Olen ollut tällaisella piirustuskurssilla kerran elämässäni - valitettavasti vain vähän aikaa - ja lämmöllä muistelen edelleen, että se onkin ollut ainoaa oikeasti hyödyllistä saamaani piirrosopetusta).

[W]

Muistan syksyllä kuunnelleeni Tukiaisen haatattelua jossa hän painotti omassa opetuksessaan ja tekemisessään esimerkiksi vahvan teknisen piirustus taidon tärkeyttää.
Yleisö heräsi siinävaiheessa horroksesta. Miten voidaan vaatia jossain sarjakuvanteossa tuollaista. Kahlita nyt luovuutta ja omaa tyyliä!
Onko piirustus taito liikaa pyydettyä Taikin opiskelijoilta?
Vahvemmin olen uskaltanut itse kritisoida sarjakuvakurssieni oppilaita jos heillä on minusta selkeästi itsetunto kohdallaan.

Tavallisissa koululuokissa kuvis tunnit ovat yleensä painajaismaisia ja ala-kouluissa on enemmänkin huolissaan lapsen itsetunnosta, kuin tehtävän suorittamisesta.
Näin eivät tosin kaikki (musta) ajattele.
Mulla on pinttynyt mieleen erään opiskelijaharjoittelijan toistuva mäkätys kolmasluokkalaisen väärästä siveltimen otteesta! Lapsi ei millään osannut ottaa oikealla tavalla siveltimeen vesiväriä. Siis kyseessä on ensimmäinen tutustuminen koko vesiväreihin ja niiden sekoittamiseen!
Pahimman traumathan saadaan ala-koulunpuolella...

Olempa taas aiheessa. Virtuoosimainen piirtäjästä minulle tulee ensi mieleen tuollaiset pelottavat valokuvantarkasti piirätävät ihmiset. Kuten on todettu piirtäminen lähtee ympäristön tallentamisesta. Giraud ja moni muu käytää referenssikuvia, silti hän on erittäin häikäisevä piirtäjä.
Kuvituksen pitäisi kuintekin olla alisteinen itse sarjakuvakerronnalle. Valitaan tyyli ja väline sopivaksi tarinalle.
Giraud/Mobeuksen teoksista huomaa tämänkin. Siltikin Giraud tekee yhtä häikäisevää jälkeä. Niin tarinankerronnalla kun kuvituksella.

[Antti Vainio]

Tätä mietin jo silloin natiaisena kun ostin ensimmäiset Heavy Metalit. Amerikkalaiset tekivät epäsarjakuvaa jossa oli naurettavan kitsejä kokosivun maalauksia jotka ei kertonut mistään mitään, Moebiuksen ja Cazan samantapaiset egotrippailut ei ärsyttäneet ollenkaan yhtä paljon kun ne näytti osaavansa tehdä myös oikeita sarjakuvia. Amerikkalaisista pidin Corbenista aivan älyttömästi koska se oli virtuoosi omassa lajissaan mutta ne oli selkeästi sarjakuvia eikä sen egoilua.

Tardi varmaan osaisi piirtää mitä vaan mutta on valinnut sen rujon tyylinsä, se on vaan niin perkeleen hyvä

[Lurker]

Tätä mietin jo silloin natiaisena kun ostin ensimmäiset Heavy Metalit. Amerikkalaiset tekivät epäsarjakuvaa jossa oli naurettavan kitsejä kokosivun maalauksia jotka ei kertonut mistään mitään, Moebiuksen ja Cazan samantapaiset egotrippailut ei ärsyttäneet ollenkaan yhtä paljon kun ne näytti osaavansa tehdä myös oikeita sarjakuvia. <snip>

Tätä Heavy Metalin ja Metal Hurlantin eroa on Moebius itsekin kommentoinut.

Rich Corbenin juuret olivat undergroundissa, ja vaikka kaveri on maailman parhaita sarjakuvataiteilijoita, ei hänen tyylinsä massoille näytä maistuvan. Tosin on hän silloin tällöin päässyt tulkitsemaan mainstreamia, kuten vaikkapa Teini-ikäisiä mutanttininjakilppareita. Silloin kyllä tulee aina tunne, että Corben on aivan väärässä ympäristössä. Warrenin kauhusarjakuviin (Creepy, Eerie) hän teki aivan loistavia 8-sivun horror-oopperoita.

Creepy oli filosofisella tasolla jenkkien Metal Hurlant!

[pertti jarla]

Vainio puhuu jälleen paljon, mutta asiaa. Ei mullekaan tule mieleen, että liian hyvä kuvitus olisi syönyt jonkun sarjakuvan tehoja. Ei piirustuksen ja sarjakuvallisen kerronnan taitoja ja lainalaisuuksia ole tutkittu tekijöiden kiusaamiseksi ja lannistamiseksi: ne auttavat saamaan sanomansa ja ne päässä olevat kuvat paperille halutussa muodossa. Kun tietää mitä tekee, tekeminen ei muutu tuskallisemmaksi vaan helpottuu.

Keijon kanssa olen eri mieltä siitä, etteikö virheitä olisi. Tekijä voi rikkoa totuttuja sääntöjä uutta luovasti, useimmiten virheet kuitenkin vain häiritsevät ja pilaavat sitä, mitä tekijä haluaa tehdä. En tarkoita pelkkää piirustuksen "hienoutta", sanoma (jos sellaista on) ja ilmaisun voimakkuus voivat kärsiä näistä virheistä. Sitäpaitsi aika monet Suomessa haluavat tehdä genresarjakuvia rikkomatta sen kummemmin totuttuja tapoja. Suotakoon se heitillen.

[O.K.]

-- en kyllä keksi mitään, missä ne hienot kuvat suoranaisesti olisivat VAHINGOKSI. Siis että "joo, kyllä tää olis vielä parempi jos tää ei olis näin hyvin piirretty". Voitko nimetä jonkun esimerkin?

En osaa suoralta kädeltä sanoa esimerkkiä. Kuvittelin sellaisen tilanteen jossa sinänsä hieno taide ei enää tue kerrontaa, on keskitytty tekemään hieno kuva esim. jatkuvuuden tai sivusommittelun kustannuksella. Vikana ei ole siis "liian hyvä" piirros, vaan että sen tekeminen on vienyt tekijän huomion ja muu on unohtunut/jätetty tietoisesti toisarvoiseksi. Siksi sanoin "väärin kohdistettu briljeeraus".

[rama]

En osaa suoralta kädeltä sanoa esimerkkiä. Kuvittelin sellaisen tilanteen jossa sinänsä hieno taide ei enää tue kerrontaa, on keskitytty tekemään hieno kuva esim. jatkuvuuden tai sivusommittelun kustannuksella. Vikana ei ole siis "liian hyvä" piirros, vaan että sen tekeminen on vienyt tekijän huomion ja muu on unohtunut/jätetty tietoisesti toisarvoiseksi. Siksi sanoin "väärin kohdistettu briljeeraus".

Mutta ongelmanahan ei tällöin ole liika virtuositeetti vaan puutteellinen sarjakuvallisen kerronnan taito.

Itse näkisin asian näin, että sarjaKUVA on nimenomaan kuvallista kerrontaa, ei käsikirjoituksen kuvittamista. Jos tekniset taidot ovat vähäiset jää lopputulos kokonaisuutena pakostakin aika ankeaksi vaikka itse idea olisikin loistava.

No joo, meni vähän saman toistamiseksi tämä kommenttini...

[keijoahlqvist]

Huoh... väsyttää tuo (lähes) aikuisien kohteleminen lapsena; virheistä ei voi huomauttaa eikä muutenkaan toimia opettajana kun se saattaa kahlita luovuutta.

Kehu kasvattaa muttei kukaan pelkällä päänsilittelyllä kehity.

Lapsena kohteleminen? Päänsilittely?  Voi jeesus, kun muistutan siitä että lannistaminen tehoaa kaiken ikäisiin: jos kiinnität huomiota vain virheisiin (kuten esimerkissäni minun kouluni kaikkien kieltenopetus teki), ei voi kokea opinalaa myönteisesti, ilon ja onnistumisen maailmana.

Sulla on vähä opekeskeinen näkökulma. Ei opettajat mitään opeta, ne järjestää mahdollisuudet oppimiseen. Yksi elementti on oppimisilmapiirin pitäminen myönteisenä.  On minultakin kävellyt opiskelijoita hevon kuuseen kun en ole osannut tuommoista ilmapiiriä aikaansaada. Ja syy on silloin minun.

"Vain itseoppineet on oppineita, muut on opetettuja" pätee, eikä opetettuja apinoita tarvita sarjakuva-alallakaan. Kun en tyrkytä käsityksiäni, opiskelijat löytää oikeasti omaperäisiä, ennen näkemättömiäkin ratkaisuja.

JYRKI:

Jos piirtää esim. elävää mallia tai maisemaa, siis yksinkertaisesti koittaa treenata silmän ja käden koordinaatiota (mistä piirtämisessä kuitenkin pohjimmiltaan on kysymys), niin silloin voidaan päästä asioihin jotka yksinkertaisesti ovat oikein tai väärin.

Eipä. Jos innostuu venyttelemään suhteita mielialansa suuntaan, jättämään jotain pois ja lisäämäänkin jotain, kysymys ei ole virheestä, vaan juuri siitä mitä taiteessa tehdään. Otetaan todellisuus lähtökohdaksi ja esitetään se omien suodatinten läpi.

Järjestelmällinen jäljentäminen on järjestelmällistä jäljentämistä josta ei synny kuin kopioita. Ironista lienee että mitä taitavampi jäljentäjä, sitä vähemmän jäljennös erottuu toisen taitavan jäljentäjän työstä. Aukea.netissä parhaat pisteet sai totaalisen turhat lyijykynäpiirrokset, joiden tuottaminen oli "viruoottista" mutta koneellista.

Mutta ptruu takasi. Kun keskittyy pelkkään kopioimiseen, saa rohkaisevia tuloksia: kas, minähän osaan piirtää! Ei se pahitteeksi ole kunhan ei jää koukkuun. Muuten suosin krokiita jossa vain merkitään muistiin.

O.K.
Totta. Tarinoita voi kertoa väärin siten, että se ei mene perille niin kuin on tarkoitettu. Näin voi käydä vaikka tarina olisi virtuoosimaisesti piirretty. Tarina voi myös mennä perille vaikka se olisi "väärin" piirretty.

Muistan ärsyyntyneeni Jyrki Heikkisen sarjakuvasta. Kuvissa oli paljon yksityiskohtia joita en kyennyt tunnistamaan tarkoittamikseen esineiksi. Kuitenkin sarjakuvan muutenkin vaikeahko unenomainen tunnelma edellytti kuvan tarkkaa lukemista. Piirräntä ei sinänsä ollut huonoa, mutta lukutapahtuma häiriintyi kun kaikkea ei ymmärtänyt, ja kirja jätti aika yhdentekevän jälkimaun.

[tertsi]

Kyllä Jyrki Heikkinen nyt masentui. menne ja heittää vielä pensselin nurkkaan.

Aiai.


EDIT:
Kävin Taideteollisen korkeakoulun koulutuskeskuksen graafista linjaa kuusi vuotta.
Olisi ollut ihan kiva,jos edes muutamia keskeisiä kuvitustekniikoita olisi opetettu. Edes ihan vaan perusteet. tai sommittelusta tai mistään. Tai jos opettajat olisivat olleet edes paikalla.

Tuntuu hassulta (ja katkeraltakin), että tarvii netistä ja kirjoista etsiä vastauksia asioihin, jotka olisi voitu opettaa parilla luennolla.


Enkä ole ainoa joka näin opinahjostamme ajattelee. Paska paikka.
Ja oli ihan sikavaikea päästä: reilu 200 hakijaa, 8 pääsi sisään.