Keijon ajatusmaailma tuntuu jotensakin vähän paradoksaaliselta opettajalle - mikäli hän ei usko voivansa mitään merkityksellistä oppilailleen opettaa. Ymmärrän kyllä idean siitä, että jokainen taiteilija kuoriutuu tietyistä annetuista parametreistä ulos, kun löytyy omimman ilmaisunsa - mutta kyllä se tekniikka on ihan itseisarvo, sekä piirtämisen että sarjakuvakerronnan tasolla - eikä se ole jotain joka pitäisi päihteiden väärinkäytöllä myöhemmin saada putsattua aivosoluistaan ollakseen taiteilija, vaan juuri se minkä varaan se tekeminen perustuu.
Siksi toisekseen, voi esittää kysymyksen onko hedelmällistä sarjakuvaopetuksessa ottaa lähtökohdaksi aikansa eläneitä modernin taiteen ideologioita - sarjakuva kun on ilmaisun muotona hyvin, hyvin etäällä siitä. Suurin osa sarjakuvasta vertautuu paremmin elokuvaan tai kirjallisuuteen, jossa tietty muotokieli ja rakenne pitää osata, vaikka niitä haluaisi rikkoakin. Ja jossa on olemassa tietty sanaton sopimus lukijan kanssa siitä, että tiettyjä luettavuutta ylläpitäviä malleja noudatetaan.
Tietysti on paikkansa ja validiteettinsa sarjakuvalle, joka ei noudata totuttuja sarjakuvanlukumalleja, vaan koettelee kokeellisuuden kautta sarjakuvaa. Mutta silloin sen pitää olla synkassa tekijän päämäärien ja aihepiirin kanssa, siis tarkoituksellista. Väittäisin, että Limingan sarjisjulkaisuissa ei näin suinkaan usein ole ollut.
Lahjakkuus alalla kuin alalla kulkee useimmiten linjassa harrastuneisuuden ja perehtymisen kautta. Ja minä ulottaisin sen perehtymisen käsittämään koko globaalin kulttuurihistoriamme päästä varpaisiin.
Virtuooseista voi nostaa esimerkkinä David Mackin, jonka tekemisessä yhdistyy suvereeni osaaminen, ja useiden ilmaisukielien taidokas yhdistäminen - laaja-alainen tieto-taito, ymmärrys ja älykkyys.
