Tammikuun Roope-setä ei aiheuttanut suuria riemunkiljahduksia, mutta oli lehdessä onneksi positiivistakin. Olen kaivannut tuoreita Mikki-tarinoita lehteen (viime vuonnahan ainoat sellaiset olivat X-Mickeyä), ja nyt 2000-luvun Mikkiä nähtiin heti vuoden ensimmäisessä lehdessä. Tarina ei toki ollut mikään suuronnistuminen Carlo Panarolta, aika perinteisiä latuja kuljettiin. Ihan viihdyttävä tapaus joka tapauksessa, ja erittäin nautittava jo pelkästään Roberto Vianin upean taiteen ansiosta.
Lehden positiivinen yllätys oli Riccardo Seregnin ja Danilo Barozzin Karhukopla-tarina. Sinä, joka tämän tarinan tekijätiedot olet lehteen kirjoittanut, huomannet muuten vastaisuudessa, että italian kielessä nimessä Riccardo on kaksi c-kirjainta. Näitä nimikämmejä sattuu muutenkin kaikissa suomalaisissa julkaisuissa aivan liikaa...Mutta tosiaan, se tarina. Viihdyttävä käsikirjoitus, kerrassaan erinomainen loppukohtaus ja tarinan tunnelmaan sopivat piirrokset. Miqz, kyllä Barozzia on kohtalaisen säännöllisesti mielestäni nähty suomalaisissa julkaisuissa, viimeksi joulukuun Taskarissa. Tuo kyseinen tarina on Barozzin tuorein Italiassa julkaistu, vuodelta 2009, joten uudempia miehen piirtämiä sarjoja emme näillä näkymin tule ainakaan kovin pian Suomessa näkemään. Suomessa julkaisemattomia tarinoita löytyy toki paljon.
Panaron ja Soldatin Aku ja Touho -sekoilu oli heikko, mutta kaksi kolmesta "tuoreesta" pitkästä tarinasta oli kuitenkin mukavaa luettavaa. Toki nämäkään nyt eivät olleet missään tapauksessa parasta mahdollista uutta italialaista Disney-sarjakuvaa, eivät lähelläkään, mutta hyvä näinkin. Ei muuta kuin vielä parempia tarinoita seuraavilla kerroilla. Viime vuosina on ajoittain tuntunut, että lehdessä ei ole muuta kuin "klassikoita", joten etenkin siinä mielessä tämä tammikuun numero tuntui tasapainoiselta.
Valitettavasti se ainoa klassikko oli kyllä tällä kertaa kehno. Cavazzanon piirroksissa ei ole sinällään mitään vikaa, vaikka hän ei 70-luvun alussa ollutkaan vielä oikeastaan edes lähestymässä huipputasoaan. Vaikka oma tyyli oli kaiken aikaa kehittymässä, melko vahvoilla Scarpa-vaikutteilla mentiin vielä vuonna 1970, ja kukaan ei voi Scarpaa scarpailussa voittaa. Cavazzanon aika tuli myöhemmin. Kuten todettua, piirroksiin tarina ei kuitenkaan missään tapauksessa kaadu, vaan tämä on yksinkertaisesti Rodolfo Ciminolta hyvin vaisu esitys. Yksittäisiä irtovitsejä lukuun ottamatta tarina ei vain missään vaiheessa ole kovin kiinnostava. Jutussa on myös muutamia hassuja epäloogisuuksia, ja loppu on todella mitäänsanomaton. Ideahan on sinällään ihan ok, mutta vastaavia Roope vs. Riitta&Kuuno -vääntöjä on tehty sata parempaakin.
