Hyvät ystävät, te ymmärrätte kaavat väärin. Ainoastaan Lurker on parhaiten jäljillä siitä mitä tarkoitan. Ei ole olemassa mitään yleispätevää kaavaa: on olemassa useita neuvoa antavia kaavoja, jota kirjoittaja varioi, ja Mooren tapauksessa on kaavoja, jotka hän on itse rakentanut.
Joillakin tuntuu olevan suorastaan puristinen suhde kaavoihin, ikään kuin ne olisivat saatanasta. Kaavojen kritisoiminen on sama kuin kritisoisi kirjallisuuden tutkimusta (mikä on yleistä ja sallittua). Kirjallisuuttakin tutkitaan erilaisilla kaavoilla (joita kutsutaan näkökulmiksi), on naistutkimusta, freudilaista tutkimusta jne. Samalla tavalla kuin teoksia puretaan, niitä voidaan myös rakentaa.
Taidekirjallisuudeksi kutsuttu kirjallisuuden haara on aivan oma lukunsa, se suorastaan pyrkii rikkomaan kaavoja. Samoin kuin brectiläinen, epäaristoteelinen teatteridraama. Suomessa kirjailijat ovat vielä vapautettu kaavojen opiskelusta, mutta anglikaanisessa lasten- ja nuorten(seikkailu)kirjallisuudessa esikoiskirjailijan on mahdotonta saa teostaan läpi kustantajalla, ellei se perustu käsikirjoituskaavaan.
Kaavat eivät sulje pois tarinoiden rikkautta, päinvastoin ne vapauttavat. Kun tarina on selkeästi luonnosteltu, tekijän ei tarvitse enää ajatella, kehitellä ja muistella sitä, vaan hän voi keskittyä symboliikkaan, esitystapaan, kieleen jne.
Kaavat eivät korvaa alintajunnan työtä, vaan auttavat sitä. Kaavoja käytetään nopeuttamaan ja selkeyttämään syntyprosessia, karsimaan turhat pois, ja pitämään tarinan kuosissa. Kaava ei määrää tekemään mitään, vaan kysyy oikeita kysymyksiä (Miksi tuo hahmo tekee juuri noin? Onko kerronta tässä löysää?)
Watchmen on murhamysteeri, ja mysteeriä varten täytyy tietää mitä kirjoittaa (okei, Chandler ei tiennyt, ja kirjoittikin loistavia kohtauksia, ja umpihämäriä juonikuvioita). Jo pelkästään se, että tekijä luonnostelee teoksen juonikuvion paperille niin, ettei lukija heti arvaisi kuka on syyllinen, ja välttelee tuttuja juonikliseitä, on kaava.
Watchmenin kaltainen jättiteos vilisee hahmoja, sivujuonia ja symboleja. Jokaisen hahmon luonteet, tausta ja miten he tarinassa esiintyvät on pakko kirjoittaa etukäteen erikseen ylös. Samoin päätarina, ja sen juonenkäänteet. Jos näin ei tee, kirjoittaja sotkeentuu omiin lankoihinsa, ja juuttuu perustelemaan jotain mitätöntä knoppia sivukaupalla, ja unohtaa pääjuonen. Watchmen on tasapainoinen, nopeasti ja mielenkiintoisesti etenevä teos. Sellaista ei vedetä parrasta, niin kuin aiemmin sanoin.
Watchmenin pääjuoni perustuu tavanomaiselle mysteeridraaman kaavalle, joko tiedostetusti tai Mooren tiedostamatta:
- Alku: toiminnallinen. Esitellään tapahtuma (murha ja uhri) ja mysteeri (kuka on syyllinen?). Keskeiset hahmot esitellään vierailemailla heidän luonaan. Uhrista paljastuu koko ajan lisää epämiellyttäviä piirteitä.
- s. 17: Rorschach tapaa Ozymandiaksen. Syyllinen täytyy näyttää jo tarinan alkuvaiheessa, muutoin lukija tuntisi itsensä petetyksi.
Jne.
- Lopussa on selvä katharsis: Rorschachin päiväkirja tulee esiin, lukija on tyytyväinen: Rorschach voitti.
PurPur on oikeassa knot-motiivista (toistoa on mm. Gordion Knot Lock-firman mies, joka korjaa Rorschachin sisään potkimat ovenlukot). Mutta nk Rami sanoi, se on vain Ozymandiaksen motiivi.
Jos jokin pääteema on, se on mielestäni kellot ja aika: Watchmen, 12 lukua nk kellotaulussa, Tuomiopäivän kello, toistuvat kellot ja viisarit (V=Veidt=viittä vaille 12), tarinan liikkuminen ajassa, (takaumat ja viittaukset tulevaan). Toinen pääteema on muisti.
Tuo merkitsee minulle niin paljon.
