Ymmärtäminen ei ole sama asia kuin että uskoo kaiken mitä sanotaan. En ole vielä nähnyt mitään syytä vakuuttua tästä kaava-ajattelusta. Se, että tarinan hahmoja ja tapahtumia voidaan sovittaa johonkin malleihin (kunhan poikkeukset jätetään huomiotta, muutenhan ne eivät olisi poikkeuksia!) ei vielä tarkoita, että ne olisivat lähtöisin noista malleista.
Ei pidäkään uskoa, en minäkään usko. Mooren tapauksessa vain näyttäisi siltä, että kaavat paljastuvat. En missään tapauksessa väitä mitään.
Minkä takia "Koomikko selviää voittajana Minutemen-kaavasta" (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan)? Minkä takia "voittaja" ei olisi voinut olla joku muu?
Koomikko oli ainoa Minutemenin jäsen joka jatkoi Crimebustersissa. Siksi pidin häntä "voittajana". Minutemen-kaava: pyramidikaava, jossa lopulta vain yksi hahmo jää huipulle. Voittaja lisätään uuteen pyramidikaavaan, Crimebusters-kaavaan. Mutta tuo oli vain teoria, nk totesin, pyramidikaavoja on ilmeisesti vain yksi.
Pyramidikaava on "pudotuspelikaava", samanlainen kuin lätkän MM-peleissä. Hahmot asetetaan konfliktiin pareittain, ja häviäjä putoaa pois.
Mikään ideamylly ei voi kirjoittaa Vartijoiden tai Herrasmiesten liigan kaltaista kompleksista tarinaa itsestään. Tapahtumat syntyvät hahmojen vuorovaikutuksista, ja niille ei voi määritellä mitään yleispätevää kaavaa.
Minä taas en usko, että Watchmenin ja Herrasmiesliigan kaltaista kompleksista ja monitasoista tarinaa voi vain alkaa vetää parrastaan istumalla kirjoituskoneen ääreen.
Kirjoittaja kehittää hahmoja, täydentää niiden persoonallisuuksia ja historioita, ja ennen pitkää hän huomaa, että joidenkin hahmojen välillä voi tapahtua joitain asioita, ehkä jopa täytyy tapahtua.
Juuri tässä ideamylly alkaa toimia. Aivot on siitä hassut, että ne urautuu, ja toistaa opittuja malleja. Mielensä virkistykseksi kirjoittajat kehittävät erilaisia malleja, jotka rikkovat noita uria. Burroughs ja Morrison silppusivat lehtiä saksilla, ja keräsivät sanat uudelleen kasaan.
Yleispätevää kaavaa ei ole, ilman ohjausta toimivaa automaattia ei ole.
Kaava on vain väline, ja käyttäjästä riippuu miten väline toimii. Välinettä täytyy yhtenään säätää ja rukata, että se rullaisi paremmin.
Sellaista että "huomaa että asioiden täytyy tapahtua" ei tapahdu ilman ulkoista ärsykettä. Ärsyke ei välttämättä ole kaava, se voi olla kyllästyminenkin, mutta siinä vaiheessa kun kirjoittaja kyllästyy, on lukija kyllästynyt jo aikaa sitten, ja Mooren kanssa näin ei käy.
Mikään kaava ei voi kertoa kirjoittajalle, että tässä kohdassa tarinaa tämä hahmo tappaa tuon toisen.
Voi, mutta en väitä että Mooren kaava välttämättä niin tekisi. Yhtälailla kuin ihan normaali seikkailun kaava kertoo, että "tässä päähenkilö joutuu jättämään tutun ja turvallisen" ja "tässä päähenkilö saa loppuratkaisun kannalta tärkeän esineen haltuunsa". Riippuu täysin kirjoittajan lahjakkuudesta miten hän saa sen toimimaan.
Mutta kyse on katalyyttisistä kaavoista. Ne eivät määrää lopputulosta. Ja lopputuloksesta ei voi suoraan päätellä, mitä katalysaattoria on käytetty.
Juuri nimenomaan näin! Hyvä Rami! Lopputuloksesta voi ainoastaan
aavistella mitä katalysaattoria on käytetty, ja juuri siksi minä tässä ketjussa etsin jotakuta, jolla olisi
tietoa!
Watchmenistä vielä sen verran,että Moore on useaan otteeseen kertonut, ettei vielä 3.numeroa kirjoittaessaan tiennyt miten tarina tulisi päättymäään.
Näinhän se aina sanoo, mutta kyse onkin siitä, että mitä käsikirjoitusversiota Moore tuossa tarkoittaa, ja kuinka elävää kaavaa hän käytti. Voi olla että hän teki taikojaan kesken kirjoitusprosessin, voi olla että kaava oli mukana vain hahmojen luontivaiheessa. On mahdollista ettei kaavaa ole lainkaan. Mutta Moore sanoo myös, että käsikirjoituskaavat täytyy jossain vaiheessa heittää menemään. Sellaista ei voi heittää menemään, mitä ei ole.
Monenlaisia kaavoja voi yrittää murjoa vaikka tuon Watchmenin ylle, mutta aika pakotettua ja mälsää puuhaa minusta.
Miksi se on mälsää? Siksikö, että se rikkoo neromyytin, tarinan kertomisen taian? Eikö kaavojen ja loitsujen keksijä juuri ole maagikko?
Uskon Mooren käyttävän tiukasti rajattujakin kaavoja ihan vain siksi, että ne piiskaavat hänet uusiin, entistäkin hienompiin suorituksiin. Hyvällä, kirjoittamisen teoriaan perehtyneellä kirjoittajalla on varaa ajaa itsensä nurkkaan, sillä hän tietää selviävänsä. Kirjoittaminen on eräällä tavalla extremistinen laji, se muuttuu pakkopullaksi ellei se koko ajan haasta tekijäänsä.
