Mielestäni käsikirjoittajien tasoa pitäisi parantaa. Nykyään käsikirjoitusten laatu niin akkareissa kuin taskareissakin on huonontunut selkeästi. Itse laitan pienoisia pohdiskelujani tähän....
Käsikirjoittajat ovat monen monituisen vuoden ajan tehneet raskaamman työn tarinan teossa.
Omasta mielestäni käsikirjoitus siis on paljon tärkeämpi asia kuin piirrokset, sillä juuri käsikirjoitus luo tarinalle sielun. Piirrokset ovat tietysti paljon näkyvämpi asia ja piirtäjät tietysti saavat eniten huomiota käsikirjoittajien jäädessä armotta sivulle. Vuosien varrella käsikirjoitusten taso on noussut ja laskenut ja mielestäni parhain käsikirjoittajien aika oli vuosituhannen vaihteessa (ehkä kuitenkin hieman enemmän 90-luvun puolella).
Tässä pieni tarina käsikirjoittajista ankkajulkaisujen historiassa, vuosikymmenittäin:
Alkuvaiheissaan 40-luvulla ainoita tunnettuja käsikirjoittajia oli Barks, jonka tekeleet olivat varsinkin alkupuolellaan varsin omaperäisiä ja mainioita, niissä oli samaa vanhan ajan kiehtovuutta kuin Martinankin tarinoissa.
50-luvulla käsikirjoittajia tuli lisää (mm. juuri edellä mainittu Guido Martina, jonka kyhäelmät olivat varsinkin uransa alkupuolella ahdistavammasta päästä, myöhemmin hänestä on tullut vain tavallinen tusinakirjoittaja), esimerkkinä mainittakoon Romano Scarpa, joka teki ensimmäisen käsikirjoituksensa muistaakseni vuonna 1956 tarinaan Ravut punaviinissä (?). Toki oli niitä huomaamattomia Akkarikäsikirjoittajiakin, kuten Vic Lockman, Harvey Eisenberg tms..
1960-luku oli Akkarin kannalta hyvin traaginen - suosittuja tusinapiirtäjiä ja -käsikirjoittajia jäi runsain määrin eläkkeelle, joten kustannusyhtiöt joutuivat ottamaan uusia "kykyjä" esille mm. Brasiliasta. Tämä oli kuitenkin paha virhe, sillä uudet tekijät suolsivat sisuksistaan täyttä roskaa, eli toisin sanoen täysin toivotonta sisältöä, jollaista ei nykypäivänä edes hyväksyttäisi täällä. Onneksi pian tuli mukaan yhä lupaavia nimiä, joilla pelastettiin ankkajulkaisujen maine.
1970-luku oli suvantovaihetta, jolloin vanhat, huonot nimet jäivät sivulle ja mukaan tuli tuoreita, ei niin huonojakaan käsikirjoittajia, jotka alkoivat tehdä rivakkaa työtä. Akkarin taso oli vielä osittain pohjalukemissa, mutta uuden julkaisun, Aku Ankan taskukirjan ilmestyttyä Suomessa alkoi ilmestyä yhä enemmän sellaisten huippunimien kuin Luciano Bottaron, Romano Scarpan ja Guido Martinan tarinoita. 70-luku oli siis taskarin kulta-aikaa, mutta pian senkin taso romahti.
1980-luvun alkaessa Akkariin oli tullut suosittuja käsikirjoittajia (joiden nimiä en nyt satu muistamaan), ja taskarinkin kannala tilanne oli hyvä. Jälleen tapahtui kuitenkin pienehkö inflaatio, kun kustantamo vaihtui italialaisen sijasta Egmontiin, jonka tekijät eivät vielä olleet niin kokeneita kuin italialaiskollegansa. Mm. Jame Diaz Studion lyhyttarinat olivat huonoja. Toki vuosikymmenen lopussa Fabio Michelini tms. nimet tulivat julkisuuteen ja niin tämäkin romahdus oli saatu käännytettyä voitoksi.
1990-luku on suosikkilukuni monesta syystä; tällöin suurin osa suosikkikäsikirjoittajistani oli myllyssä pyörimässä, eikä huonoja käsikirjoittajia nähty juuri lainkaan (tai jos näkyi, niin heidän tasonsa huonontui vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen). 1990-luvulla Guido Martina kuoli ja Romano Scarpa teki viimeiset tarinansa... mutta onneksi uusia lupauksia oli ilmestynyt huimaava määrä. Tito Faraci, Rune Meikle, Antonella Pandini, Caterina Mognato... kaikki valmiina uusiin haasteisiin ja tarinantekoon! Jotkut tosin tekivät tarinoitaan varsin hitaalla tahdilla ja verkkaisesti, mutta kuten tämän fooruminkin motoksi on noussut: "Ei se määrä vaan se laatu!" ; )
2000-luvulla tuli vielä muutamia suosikkejani (kuten Andreas Pihl) esille, muuten taso oli laskenut hälyttävästi. Uudet lupaukset olivat niin sanotusti jäässä, ja tasokin oli hieman laskenut... Mark Shawin seuraksi tuli Laura, ja he alkoivat väkertämään ei-enää-niin-tunnelmallisia tarinoita, Antonella Pandini rupesi tekemään yhä tunnelmattomampia tarinoita... Taso on siis laskenut, muttei toivottavasti yhtä huonoksi kuin 1960-luvulla.. se oli nimittäin se pohja, johon toivottavasti emme enää koskaan vajoa.
Käsikirjoittajia on siis jos jonniinlaista, ja useimmat heistä ovatkin hakeutuneet tiettyyn genreen, joka kuvastaa heidän persoonallisuuttaan käsikirjoituksia tehdessä. Eniten minuun vetoavat kauhu- ja draamakirjoittajat, joita saa höystettyä varsin hyvin lisäämällä tarinaan mukaan jotain yliluonnollista.
Yksi tällaisista käsikirjoittajista (ja yksi suosikeistani) on Rune Meikle. Hänen käsikirjoittamia tarinoitaan on aina kiinnostavaa lukea, sillä ne ovat hyvin jännittäviä ja dramaattisia sekä poikkeavat tavallisesta käsikirjoittajamassasta. ATTK 220: ssa (Letkujenkka) on hänen ensimmäinen Aku Ankan taskukirjassa ilmestynyt tarina "Astraaliankka". Lukekaa se, niin voitte hieman valaistua siitä, millainen käsikirjoittaja Meikle todella on. Hänen tarinoistaan löytyy nimittäin jokaiselle jotain, kauhusta huumoriin, samassa tarinassa!
Kauhukäsikirjoittajia on kuitenkin ollut yllättävänkin aikaisin. 40-50-lukujen vaihteessa aloittanut Guido Martina on yksi tällaisten käsikirjoitusten kantaisistä. Hänen käsikirjoituksensa ovat yllättävän radikaaleja ja makabeereja, sekä hänen tarinansa suorastaan pursuavat mustaa huumoria ja kovan maailman tapahtumia. Ei olisi lainkaan ihmeellistä, että joku tarinan päähenkilöistä kuolisi kesken tarinan. Martinan käsikirjoituksista löytyy myös varsin absurdeja piirteitä, joita näkyy varsinkin hänen uransa alkuvaiheessa 1950-luvulla. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon vuonna 1950 valmistunut tarina "Jättiläissirkat", jossa poukkoillaan tapahtumista ja henkilöhahmoista toiseen aivan kuin entisaikojen strippisarjakuvissa.
On myös muutamia käsikirjoittajia, joiden käsikirjoitukset eivät ole erityisemmin kauhugenreä, mutta joista löytyy tiettyä draamaa ja outoutta. Andreas Pihl kirjoittaa hyvin dramaattisesti kulkevia tarinoita, joissa jokaisen hahmon ja henkilön tunteet on helppo ymmärtää ja käsittää, jolloin myös helposti käsittää käsikirjoittajan oivallisuuden. Yleensä varsinkin aloitus alkaa ns. "keskeltä" tarinaa, josta tarina ikäänkuin jatkuu eteenpäin. Tällainen taktiikka vain tekee tarinaa yhä luonnollisemmaksi, mistä pidän.
Yksi hänen tuottamistaan tekeleistä, "Yllätys, yllätys!" (AATK 286: Merten kauhu) on tapahtumasta toiseen jylläämistä parhaimmillaan.
Sarjakuvamaailman varsinainen Drama Queen on kuitenkin Antonella Pandini. Hän kirjoittaa usein syvästä rakkaudesta, jonka tarinoista ei draamaa, synkkyyttä ja sydämenrikkoutumisia puutu. Hänen tarinoissaan jopa tarinan pahikset voivat rakastua johonkuhun päähenkilön ystävistä. Mutta ei hän kirjoita pelkkiä hempeilytarinoita, vaan myös jännittäviä seikkailutarinoita. Näissä tarinoissa on hyvin ahdistava ja dramaattinen tunnelma, aivan kuin entisaikojen Martinan tarinoissa (ja uskokaa pois, tällaisia tarinanikkareita on enää harvassa!). Myös kansansuosikki William van Hornin poika Noel van Hornin tarinat ovat dramaattisia, mutta ehkä pikemminkin vain outoja. Muistan niistä vain kaksi Akkarissa ilmestynyttä: "Erämaan sankarit" ja "Hiiri varjoisilta kujilta" (AA 38 ja 47/07). Molemmissa tunnelma on ainutlaatuinen, jonka outoutta vain korostavat kummalliset piirrokset ja erikoinen ruutujako. Jotkut vihaavat tätä tekijää, mutta minä ihailen.
Surrealistikäsikirjoittajat ovat aina kiehtoneet minua, jollaisia on kuitenkin harvassa. Sellaiseksi voin kuitenkin Martinan ohella mieltää
Henning Kuren. Olen lukenut vain yhden Kuren käsikirjoittaman tarinan, mutta jo se riitti vakuuttamaan minut, että hän on huippuluokan käsikirjoittaja. Se oli varsin kiehtovalla tavalla hyvin tunnelmallinen tarina, josta ei puuttunut dramaattisuutta sekä yllättäviä käänteitä. Tarinan eteneminen tapahtumasta toiseen oli hyvin sujuvaa ja ammattimaista, miksihän hänen käsikirjoituksiaan ei ole julkaistu enää?
Saman kohtalon on ilmeisesti kokenut myös Allan Riis - Käsikirjoittaja, joka kirjoittaa hyvin yksinkertaisista asioista, mutta osaa muuttaa ne taidokkaasti hyvin kiinnostavaksi tarinaksi. Hänen tarinansa kulkevat ikäänkuin hidastetusti, jolloin ehtii huomata jokaikisen pienenkin detaljin tarinassa. Varsinkin AATK 175: ssä julkaistu Mikki-tarina "Laskuja maksamassa" on varsinainen taidonnäyte siitä, miten Riis osaa miettiä tarkalleen sen, miten tarina kulkee ja päätyy omaperäiseen loppuratkaisuun. Riisin tarinoitakaan ei ole kovin pitkään aikaan julkaistu (ainakaan Suomessa)...
Huippukäsikirjoittajia on kotoisin myös varsin yllättävistä valtioista, joita ei voikaan mieltää samanlaisiksi liukuhihnatuotantomaiksi (kuten Italia ja Tanska).
Darko Macan on yksi heistä (kotoisin Kroatiasta). Hänen tarinoidensa tunnelma on vähintään yhtä hyvä ja surrealistinen kuin Allan Riisinkin tarinoissa. Omaan mieleeni on jäänyt AATK 259: ssä ilmestynyt tarina "Mainetta ja kunniaa", jossa on hyvin omalaatuisia sommitelmia ja sujuvia hyppäyksiä ajasta sekä paikasta toiseen. Hänen tarinoissaan on omanlaistansa huumoria, joka tekee selvästi pilkkaa tavallisesta käsikirjoituskaavasta.
Jos Macanin käsikirjoitukset olivat surrealistisia, Luciano Bottaron tarinat lähentelevät jo absurdiutta. Varsin hulvattoman ja surrealistisen piirrostyylin lisäksi kyseinen käsikirjoittaja osasi taikoa esille lähes yhtä maagisia ja älyvapaita tarinoita kuin itse 'mestari', Guido Martina. Hän teki yleensä tarinoitaan kimpassa Carlo Chendin kanssa, jonka soolokäsikirjoituksista en niinkään tiedä. Varsin mainio esimerkki Bottarosta löytyykin jo kaikkien aikojen ensimmäisestä taskarista, tarinasta "Hessu ja kuualusten arvoitus" (en ole varma muistinko nimen oikein, mutta jotakuinkin noin se meni). Bottaron tarinoissa on mitä omituisempia ideoita ja yllättäviä päätöksiä, joka tekee hänestä niin ainutlaatuisen käsikirjoittajan. Bottaro menehtyi vuonna 2006, mutta elää meidän kaikkien sydämissämme... Ainakin minun.
Jotkut käsikirjoittajat käyttävätkin yllättävän samankaltaisia kaavoja tarinoissaan - jotkut hyvässä, jotkut pahassa mielessä. Hyväksi miellän esilleotettavista käsikirjoittajista kaksi: Dave Rawsonin ja Spectrum Associatesin. Rawson on jännittäviä aikamatkailutarinoita kirjoittava henkilö, joka on tullut tunnetuksi lukuisten aikaparadoksi-kohtaustensa ansiosta. Rawsonin tarinat ovat mielestäni aina olleet hyvin kiehtovia, sillä on jännittävää nähdä mihin tilanteeseen päähenkilöt jokaisen kohelluksen ja kommelluksen jälkeen päätyvät... päätyen silti seikkailunsa alkupisteeseen! Tällainen nerokkuus ja aikamatkailuille irvailu on mieleeni, vaikka sellaisia tarinoita olisikin samalta käsikirjoittajalta lukuisia määriä.
Spectrum Associates taas on studio, jonka tekijät ovat onnistuneet luomaan hyvin persoonallisen, omanlaisensa käsikirjoitustyylin. Kyseisen studion käsikirjoituksethan ovat hyvin kaavamaisia mutta aina erilaisella tavalla jännittäviä, sillä koko käsikirjoitus tuntuu elävän täysin omassa maailmassaan, jossa Aku on täysin itsenäinen ja huoleton poikamies, joka kuitenkin monien sattumusten jälkeen päätyy kunnioitettavaksi henkilöksi. Esimerkki hyvästä tarinasta on eräässä taskarissa ilmestynyt "Aivovuoto", joka käytetään juuri tuollaista kaavaa. Miltei jokainen tarina päätyy kuitenkin onnellisesta lopustaan huolimatta jonkinlaiseen katastrofiin - sääli Akun kannalta.
Yhden käsikirjoittajan tiedän, jonka käsikirjoitukset eivät aina ole hyvällä mielellä kaavamaisia - pikemminkin ärsyttäviä. Tällainen käsikirjoittaja on Rodolfo Cimino. Niissä kaava on lähes aina sama (varsinkin nykyajan tarinoissa): Roope lähtee Akun ja poikien kanssa etsimään tuikituntematonta objektia kaukaisesta maasta kummallisella kulkuvälineellään, ja mukana häärii myös Juuso matkateepannunsa kanssa. Tällaista kaavamaisuutta en miellä kovin positiiviseksi. Cimino on kyllä keksinyt oman tavaramerkkinsä, muttei sitä tarvitsisi joka tarinaan tunkea ylenpalttisin määrin.
Huumorikäsikirjoittajat pääsevät vain harvoin suosikkikäsikirjoittajieni joukkoon, mutta mikäli tarina on hyvä ja huumori on hyvää, hyväksyn myös ne listalleni. Tito Faraci on parhaimmillaan juuri huumoripainotteisissa tarinoissa, jotka huumorin lisäksi tuovat esille jotain muutakin, jotain syvällistä. Hänen tarinoissaan on erityisesti se hyvä puoli, ettei se ole pelkästään huvittavaa ja koomista kohellusta, vaan siinä on myös ideaa ja syvyyttä, joissa leikitellään lennokkaasti päähenkilöiden tunteilla. Juoneltaan ja tapahtumaympäristöltään Faracin tarinat ovat varsin tavallisia, mutta ilmiömäisenä huumorikäsikirjoittajana hän osaa luoda tarinasta kuin tarinasta mielenkiintoisen. : ) Itse pidän erityisesti tarinasta Uskomaton Vladimir (AATK 223), joka tuo esille hyvin rohkeasti mm. Mikin suhtautumista muihin ihmisiin, jonka lisäksi tuo tarina on varsin hauska ja huumoripainotteinen. Faraci on jotain sellaista, mihin lähes kukaan muu huumorikäsikirjoittajat eivät yletä. Rudy Salvagninin voisin kyllä hyväksyä Faracin rinnalle yhtenenä hallitsevista huumoriäsikirjoittaja, jonka tarinoiden huumori on erilaista kuin Faracin tarinoissa, mutta siltikin niin viihdyttävää. Suurin suosikkini on Hessun kirjalliset keskiviikot-sarja, jossa Hessu esittelee Mikille uusimpia tarinantuotoksiaan. Näiden tarinoiden huumori on aitoa Rudya, joka saa minut nauramaan hersyvästi (eikä tällaisia tapauksia ole monia!). Mielestäni ehdottoman parhain tällainen tarina on taskarissa 250 ilmestynyt tarina, joka kertoo Hessusta julkisuudessa. Tuo huipentuu lopuksi selkkaukseen Hessun nenästä, joka naurattaa minua yhä uudelleen ja uudelleen.
Fabio Michelini tekee melko samankaltaisia tarinoita kuin Rudy, mutta en oikein miellä häntä huumorikäsikirjoittajaksi. Hänen tarinansa ovat tunnelmaltaan hyvin omaperäisiä ja osittain samantapaisia kuin Antonella Pandininkin tarinoissa, ehkä kuitenkin hieman hillitympiä. Michelini lisää tarinoihinsa usein ironisia viittauksia sarjakuvaan (Aku rikkoo yhdessä ruudussa suutuspäissään kerrontakyltin, avaruudesta tullut ahmatti syö koko sarjakuvan yms.). Tällainen ironisuus on harvinaista ankkasarjakuvissa, liekö Michelini ainoa joka sitä on käyttänyt?
Ehei, samaa keinoa käyttää myös
Egmontin tuotantopäällikkö Byron Erickson, joka on erikoistunut sarjakuvakoneiston johtamisen ohella tekemään myös käsikirjoituksia. Hänen tarinoissaan leikitellään usein hahmojen tunteilla ja ankkasarjakuvien historiallisilla käänteillä, jota ei Micheliniä lukuunottamatta paljoa ole näkynyt. Selkeästi havaittavissaa olevaa ironiaa niissä ei kuitenkaan ole, ja sen voi huomata vain kokenut ankka-asiantuntija.
Mark (& Laura) Shawia minun on vaikea luokitella mihinkään kategoriaan - kenties se kuitenkin menee huumorin puolelle. Nykypäivänä kyseisen kaksikon tarinat muistuttavat tunnelmaltaan hyvin paljon Rune Meiklen tarinoita (vaikka eivät juonenkulultaan ihan niin hyviä olekaan). Alussa vain Mark käsikirjoitti tarinoita - silloin jo niissä oli huumoria, mutta myös enemmän syvällisyyttä ja tunteilua. Myöhemmin myös Laura tuli joukkoon mukaan, jolloin tarinat muuttuivat pääosin Aku vs. ankanpojat-kamppailuiksi. Kuitenkin lähiaikoina heidän tarinoistaan on taas löytynyt uusia, yllättäviä ja omaperäisiä piirteitä, joidenka ansiosta he ovat nyt päässeet listalleni.
On vielä muutamia käsikirjoittajia, joihin tuotantovähyyden takia en ole onnistunut vielä tarpeeksi tutustumaan (enkä osaa oikein sijoittaakaan heitä erityisemmin mihinkään kategoriaan), mutta jotka silti ansaitsisivat maininnan.
Useat käsikirjoittajat ovat tehneet harvinaisen pitkiä seikkailutarinoita - Caterina Mognato kuitenkin tunnetaan Ankkandria-sarjastaan, jonka osat olivat lähemmäs kahdensadan sivun mittaisia - huh huh! Kyseisen tarinasarjan osissa oli aitoa ritaritunnelmaa ja myös omalaatuisia ideoita. Muutenkin hänen tarinansa ovat omaperäisiä, sekä niistä löytyy yhdistelmiä jollaiset ovat melko harvinaisia ankkasarjoissa (ks. Ankkandria-tarinasarja).
Michael T. Gilbert ja Stefan Petrucha kirjoittavat molemmat melko samanapaisia tarinoita - Gilbert ehkä kuitenkin enemmän ankkauniversumiin sijoittuvia. Molemmat tehtailivat muistaakseni tarinoita enemmän 2000-luvun alkupuoliskolla (kuten monet kollegansakin), muttei vauhti ole hyytynyt nytkään. Heidän tarinoidensa aihe ja teema ovat yleensä ilahduttavan poikkeavia, josta syystä hekin kuuluvat parhaimpiin käsikirjoittajiin. Toteutus heillä on myös yleensä melko omalaatuinen, ja pidän varsinkin tarinoiden aloituksista ja lopetuksista (melko hyvänä esimerkkinä mainittakoon taskarin 295 aloitustarina). Stefan Petrucha varsinkin jättää tarinoissaan turhat alkulöpinät sivuun ja aloittaa suoraan tarinan ratkaisukohdasta - tehokasta ja ympäristöystävällistä! Petruchan tarinat ovat myös hiukan naiivimpeja kuin virkaveljensä tekeleet, tällä kertaa kuitenkin neutraalissa mielessä.
Bruno Concinan tarinat ovat taas mielestäni hyvin tavallisen oloisia - jokin detalji siinä kuitenkin on, joka nostaa hänet massan yläpuolella. Concina tekee varsin vakuuttavia Milla Magia-tarinoita, joissa korostetaan mm. Millan sympaattisuutta ja luonnetta... Concina vaikuttaa tehneen tarinansa tahattomasti omaperäiseksi. Pidän hänen Millastaan varsinkin siksi, että hänen maailmassaan on niitä söpöjä ja lutuisia hirviöitä - tällaisia tarinoita piirtämään sopii varsinkin Giuseppe Dalla Santa, vanha kunnon scarpapiirtäjä.
Mutta (kuten huomattu) nyt nuokin käsikirjoittajat ovat miltei kaikki häipyneet kuvioista... lamaa odotettavissa...?
