äh, turha miettiä liikaa, kun ei sieltä kuitenkaan tule sellaista pakettia, mitä minä olen ajatellut
No okei, tuli juuri sellainen kokonaisuus kuin meikäläisen logiikka lupailikin.
Kuten hyvin usein on asia uusien Taskareiden kohdalla, tässäkin taso vaihtelee hyvin paljon ja lopputulemana kokonaisuus on keskitasoinen. Tämä täysosumataskareiden puute johtuu luonnollisesti osin siitä, että tarinoiden kirjo on nykyisin hyvin moninainen (Italia&Egmont, uusia ja vanhempia tarinoita, hiiriä ja ankkoja sekä hyvin paljon eri päähenkilöitä samassa kirjassa, eri tekijöitä enemmän kuin ennen, tarinoiden pituus vaihtelee jne.). Jos muistellaan monia suuria klassikkotaskareita, ne ovat lähes järjestään selkeämmin luokiteltavissa ja tarinoista löytyy enemmän yhteneväisyyksiä.
Muutamia esimerkkejä:
Mikki kiipelissä (1): Neljä pitkää Mikki-tarinaa aivan 1960-luvun alusta, aikakauden suurimmilta tekijöiltä.
Mikki ja Hessu timanttien jäljillä (5): 50-luvun pitkiä Mikki- ja Hessu-tarinoita.
Aku ja Amerikan keisari (8): Klassikkosovituksia.
Aku kuumilla jäljillä (36): Ankkataskareiden "vanhus", 50-luvun pitkiä tarinoita.
Aku Taikaviitta (41): Viitan alkuvaiheet samassa paketissa.
Mikki kummitusjahdissa (55): "Erikoisia" tarinoita, selkeästi vanhempaa matskua kuin muissa Taskukirjoissa (50-luvun alkupuolelta).
Akun onnenpäivät (57): Klassikkosovituksia.
Aku maankiertäjä (63): Kolme pitkää Martinan klassikkosovitusta.
Mikin hurjat jutut (73): Legendaarinen "se kaikkien aikojen paras taskari". Kolme Scarpan klassikkoa, yksi Martinalta ja Carpilta. Tarinat vuosilta 1957-59.
Aku maailman melskeissä (85): Seikkailuja historiassa ja kaukomailla, klassikkosovituksia. Selkeästi omanlaisensa tunnelma.
Akun viemää (114): Martinan ja Carpin moniosainen Tuulen viemää -sovitus, ehkäpä se kaikkein hulppein Disney-klassikkoversiointi.
Joron jäljillä (129): Taikamiekka-trilogia täyttää valtaosan kirjasta.
Vastaavia tapauksia löytyy paljon lisääkin, mikä kertoo vain siitä, että ennen muinoin useilla Taskareilla oli jokin teema, joskus selvästi nimenkin paljastama, välillä vain tarinoiden samanhenkisyys kieli siitä. Nuohan tulivat toki Suomeenkin valmiiksi koostettuina, vanhimmat esinäytöksillä ryyditettyinä. Tällaiset hienot kokonaisuudet ja täyden kympin Taskarit ovat upea osa taskukirjahistoriaa, mutta samalla ne hieman hämärtävät monesti kuvaa siitä, millainen itse tarinoiden keskitaso on silloin ollut verrattuna nykypäivään. Sillä siinä missä suurin osa parhaista Taskareista on julkaistu männä vuosikymmeninä, myös kaikkein vaisuimmat kokonaisuudet ovat "menneiden talvien lumia". Kuka muistaa taskarin no. 9 (Ota rennosti, Aku)? Tai numeron 17 (Roopen joulutervehdys)? 68 (Roopen kootut rikkaudet)? Edelleen olen sitä mieltä, ettei huonoa Taskaria ole ilmestynytkään ja noistakin jotain hyvää löytyy (esim. Bottaro numero ysissä), mutta ovathan esimerkiksi nuo kolme kokonaisuutena sellaisia kirjoja, ettei tuolle tasolle ole vajottu noin kahteensataanviiteenkymmeneen Taskariin. Ainakaan.
Eli Taskukirjat ovat jo pitkään olleet tasaisempia laadun suhteen, niissä on yleensä jokaiselle jotakin (paitsi pahimmille menneisyydessä roikkujille, joille kaikki Scarpan jälkeinen on turhaa ja Cavazzanokin on pilalla ja asdasdasd). Huikeita, virheettömiä kokonaisuuksia ei ole muodostettu (vaikka sellaisiakin uusista tarinoista saisi!), mutta vastapainona myöskään huonojen tarinoiden invaasiota yhteen kirjaan ei ole näkynyt. Kumpi on sitten mukavampaa, tason voimakas vaihtelu kirjojen välillä vai ajoittain tasapaksuuteen puuroutuva tasaisuus, sen saa jokainen itse päättää. Itse pidän molemmista, niin kuin pidän myös uusista ja vanhoista tekijöistä ja tarinoista. Jokaisessa Taskarin elinkaaren vaiheessa on omat hyvät ja huonotkin puolensa, mutta hyvä puoli on aina paistanut kirkkaammin.
Kaikkein aliarvostetuin ajanjakso on mielestäni 1990-luku (suunnilleen), jolloin julkaistiin paljon huikeaa sarjakuvaa ja Taskareita, jotka kokonaisuuksinakin haastavat jopa rakastetuimmat alkupään klassikot. Juniorit puhuvat Tuplanollasta ja "jäärät" kaipaavat takaisin seiskytluvulle, mutta ysäri pitkine ja laadukkaasti käsikirjoitettuine tarinoineen, Indiana Hopo, Pezzinin, Cavazzanon, De Vitan ja monen muun kultakaudet, Egmontin kaikkein parhaimmat tarinat, monen nykypäivän mestarin uran alkuvaihe, Carpin viimeiset tarinat ja muut vuosikymmenen upeat piirteet ovat jääneet jotenkin vähemmälle huomiolle. No, eipähän ainakaan tule "hehkutusähkyä" ja sitä kautta pienintäkään kyllästymistä. 90-luku on minun aikakauteni.
Näistä muisteloista siirrymme takaisin kylmälle 2010-luvulle...eikun siis, Triplasta pientä arviota.
Salaisuuksien saari (Pezzin-Cavazzano) - Hyvässä iskussahan Giorgiot olivat tietenkin jo 1970-luvulla. Tarina rullaa kauniisti eteenpäin ja pitää otteessaan, vaikka loppu onkin vähän...no, ei ihan sellainen kliimaksi, mitä olisi voinut toivoa, vaikkei sitä yllätyksenä voinutkaan pitää (siinä myös osaselitys). Hyvän maun tämä kuitenkin jätti ilman muuta. Cavazzano piirsi tuohon aikaan maisemia paremmin kuin hahmoja, "venkoilevista" ankoista ja hiiristä hän pääsi eroon 1980-luvulla.
Karanneen mantereen pizzat (Cimino-Held) - Tarina on niin järjettömän överiksi vedettyä kliseisen klassista Rodolfoa, että se alkaa olla jo hauskaa. Kuin Cimino-parodia.
Kultajoen hiekat (Martina-De Vita) - Akun typeryys ei häiritse erinomaisesti käsikirjoitettua, hienoa ja viihdyttävää tarinaa.
Karmiva keikka (Miná-Marabelli) - Tämän Taskarin heikoin tarina, mikä on varsin mainio asia, sillä tämä ei ole mitenkään järjettömän surkea. Paljon ei kehumista toki ole, sillä idea on vanha "häädä haamu/hirviö" ja toteutus ontuu loppuratkaisua myöten. Myös tunnelma on Paperinik-lehden tarinoille varsin tyypillisesti hieman vieras ja maailma liian irrallinen Taikaviitta-perinteeseen nähden, ja Marabelli on kehnohko Carpi-imitoija. Köyhän kaupunginosan kuvaus on tarinan parasta antia, vaikka hieman köyhäksi jää sekin.
Miljoonamoka (Russo-Molinari) - Hauska tarina, johon Taavi tuo lisäpotkua, mutta Roope löytää "aarteen" pelkällä tuurilla, mikä asettaa hahmojen käytöksen tarinan lopussa hieman outoon valoon.
Villi valokuvauskeikka (Cimino-Amendola) - Aika tylsää, kunnes lopussa perinteinen Cimino-hyypiö kirvoittaa naurut.
Tulevaisuuden olevaisuudet (Sisti-Asteriti) - Jes, 80-luvun Mikkiä! Jes, Asteritin nostalgisia piirroksia! Jes, valitse juoni -tarina! Todella hyvä, hauska ja mielenkiintoinen tarina kaikin puolin. Erinomaista.
Unettava liikeidea (Panaro-Held) - Hyvä perustarina, juonenkehittely on Panarolle tyypillistä, perinteistä, mutta viihdyttävää.
Sulosointujen lumo (Cimino-Molinari) - Ei maailman mielenkiintoisin idea. Luettava, muttei kehuttava.
Maatilamatkailua (Pace-Molinari) - En tiedä miksi, mutta minua ällöttää todella paljon Akun ylimielinen yllättyneisyys siitä, että Kuuno on kutsuttu lopussa syömään. Akulla ei olisi paljon varaa arvostella toisia pienistä ylilyönneistä. Muilta osin tarina on mainio.
Sankari vailla vertaa (Panaro-Freccero) - Erittäin viihdyttävä ja hauska tarina, tällaiset saavat hyvälle tuulelle.
Suo siellä, vetelä täällä (Concina-Chierchini) - Ihan mukava tarina, jonka lopusta pidin yllättävänkin paljon.
Mainosmaailman uudet tuulet (Salvagnini-Meloni) - Rudy on aina osannut käsikirjoittaa Touhoa erinomaisesti. Riemukas tarina.
Hyinen kultajahti (Cimino-Amendola) - Tämän kirjan parasta Ciminoa. Epäloogisuuksista, kuten siitä, että vapaana oleva kulta olisi nyt sitten tämän aarteen myötä loppunut maapallolta (mikäli laite toimi), ei kannata välittää. Cimino on epäloogisuuden ruumiillistuma.
Riemuloma Melukylässä (Panaro-Barbaro) - Carlo Panarolla on poikkeuksellinen kyky kasata näennäisen tutuista aineksista oikein mielenkiintoisia tarinoita. Hyvää sarjakuvaa.
Noiduttu saari (Gentina-Dossi) - Kohtalaisen hölmö tarina. Ei jaksa viihdyttää. Liian tuttua juttua.
Roope-setä ja taivaan lahja (Gozzo-Barozzi) - Huomatkaa, että tämä sekä edellinen tarina eivät ole Topolino-lehdestä, vaan Paperino Mesen eräästä numerosta. Tämä on näistä kahdesta joka tavalla parempi tarina, oikeinkin persoonallinen ja viihdyttävä.
Ank-Kongin raivo (Gazzarri-De Vita) - Pettymys. Tarinassa ei ole mitään mielenkiintoista, se on kaikessa kliseisyydessään suorastaan typerä. Ainoastaan Massimo De Vitan piirrokset ansaitsevat kehut.
Kuun pauloissa (Bosco-Ziche) - Erittäin onnistunut valinta kuusisivuiseksi, Marco Bosco nämä todellakin osaa. Näin kuusisivuinen tarina kuuluu rakentaa, ei mitään juonenkehittelyä ja mukahauskaa loppuratkaisua vaan tietystä teemasta tasaisesti huumoria hyvällä tunnelmalla juuri tähän tapaan.
Kilpailun henki (P&C McGreal-Freccero) - Taas tällainen Egmont-Italia-yhteistarina. Idea on ihan hauska, mutta voi hellanlettas, millaiseksi lässytykseksi se muuttuukaan. Opettavainen voi olla tyylikkäästikin. Ellottaa oikein.
Sarjavoro (Vitaliano-Cavazzano) - Kyllä! Fausto Vitalianon nerouden hedelmä jälleen kerran. Riemastuttava tarina kaiken kaikkiaan. Musta Pekka on huikea hahmo. Kirjan paras tarina.
Kaaoksen kukistaja (Salvagnini-Ubezio) - Pikkunätti, ihan hauska pikkutarina.
Syntymäpäivä (Åstrup-Fecchi) - Käsikirjoitus on tavallaan aika syvältä, mutta jostain syystä homma toimii ihan kivasti. Tunnelma on yllättävän hyvä. Pollen esiintymisestä bonuspiste.
Touhon yö (Faccini) - Faccini on nero. Ei tämä herran kärkitasoa ole, mutta mieletöntä tyylitajua osoittaa silti. Hahmojen ilmeikkyys aivan omaa luokkaansa.
Kahdeksas miljoonani (Vitaliano-L.Pastrovicchio) - Upea, mahtava, kaunis tarina jälleen kerran. Tämä on aivan loistava tarinasarja.
Linnareissu (Valentini-Vian) - Todella hyvä tunnelma, erinomainen Kaasi&Murske -juttu kaikin puolin. Roberto Vian on yksi tämän hetken parhaista piirtäjistä, fantastista jälkeä jälleen.
Sopivasti myöhässä (Vessella-Asaro) - On niin härskiä pojilta olettaa Akun myöhästyvän
vuorokauden, että vitsi toimii loistavasti.
Paparazzit (Muzzolini-Intini) - Riemastuttavan överiksi vedetyt vitsit ovat tämän tarinan selkäranka. Toimii.
Kilpailijan leivissä (Muzzolini-Urbano) - Hauska perustarina.
