Kyllähän tässä Traagisessa ristissä annettiin roistoille huomattavasti enemmän tilaa kuin uudemmissa tarinoissa, joissa he ovat usein pelkkiä maalitauluja. Ei lisätila ehkä pahitteeksi olisi ollut. Mutta hyvä näinkin. minulle nämä roistot ovat ikimuistoisia ja alati uhkaavia. Se, mikä tästä tarinasta tekee erityisen hyvän, on tunnelma, jonka luomisesta Ticcin kuvitukselle lankeaa iso kiitos. Seikkailussa perunelikön dynamiikka ja toimintatavat esitellään parhaimmillaan. He ovat kuin huippuunsa treenattu commandoyksikkö, joka lähetetään keskelle sotaisia intiaaneja. Se, että vastustajat eivät osu, ei ole millään tavalla ihmeellistä. Texin ja kumppaneiden hyvyys vaan saa heidät näyttämään entistä huonommilta. Ja huomatkaa: myös Tiger Jack puhuu ja ajattelee!
Ja jos tarinassa jotain kliseisiä ratkaisuja ja toimintatapoja onkin, niin kannattaa muistaa, että tämä seikkailu on yksi niistä texismin kivijaloista, joille ne kliseet on rakennettu. Pieni vertaus; jos katson elokuvaa Hyökkäys erämaassa (1939) en haukottele ja ajattele, että taasko ne intiaanit hyökkäävät.
