Pakko sanoa tää: kun lukee tätä topikkia tulee väkisinkin siihen johtopäätökseen, että sarjakuvien tekeminen on karrrmea harrastus: deadlinet pukkaa
- Hmm... Mitäs ihmeellistä tuolla maalla on. Pitäisikös sitä nousta täältä vedestä.
- Äh. Sittenhän meidän pitäisi oppia hengittämään ilmaa ja kasvattaa jalat. Hirveän vaivalloista. Mukavampaa se on täällä vedessä olla.
- Joo mutta jos me nähdään vähän vaivaa niin ehkä me voimme kehittyä lajina. Ainakin minä olisin valmis vähän kärsimään jos sen jälkeen pääsisi juoksentelemaan vaapana ... mitä nuo nyt ovat... hei kutsutaan niitä vaikka metsiksi.
Eli kyllä se sohvalla röhnöttäminen ja töllön ääreen kuoleminen on oikein mukava harrastus mutta piru vie kun siihen ei pysty. Tulee tarve luoda jotain ja sitten vielä tulee ikävä hyvänolon tunne kun huomaa saaneensa jotain aikaiseksi. Oikein harmittaa kun sitä yhtenä päivänä huomaa, että joku ihan oikeasti pitää luomistasi asioista. Vielä tulevat kehumaan. Tulee vaan tarve tehdä lisää. Ei saa röhnöttää sohvalla kaljapullon kanssa ja katsoa Robisoneja ja Jusseja. On se kamalaa tämä sarjakuvan teko harrastuksena.
Lisättäköön vielä, että harva asia voittaa sen tunteen, kun pitää kädessään vedosta käsikirjoittamastaan sarjakuvasta ja tajuaa että siinä se nyt on. Pitkän työn tulos on viimein valmis. Ei kun painokoneen käyntiin. Tai kun saa lähettää postiin kolmen viikon uurastuksen jälkeen luomuksensa joka tulee seuraavien kuukausien aikana ottamaan mittaa muiden pohjoismaalaisten upeiden ihmisten teosten kanssa. Monikaan asia ei pärjää sille tunteelle kun päässä alkaa pyöriä uusi upea kertomus. Kun tarkastelee vielä mysteerinä pysyvää tarinaa jonka palaset alkavat hiljalleen loksahdella paikalleen. Kun hiljalleen oppii tuntemaan sen oudon ja kumman maailman joka pyörii mielessä. Kun hiljalleen hahmot alkavat kertoa jotain itsestään ja uusi uljas tarina olisi valmis kerrottavaksi. Samalla toki tietäen, että se tarkoittaa taas hirveästi vaivaa, epäonnistumisia ja valvottuja öitä. Tietäen, että ei kukaan kuitenkaan tule sitä arvostamaan ja sitten taas huomaa olevansa köyhyysloukussa kun tuli uhrattua mammonaa siihen että sai sarjakuvansa paperille asti.
Kuten Hazart sanoi, täällä tulee purettua enemmän sitä tuskaa ja kärsimystä. Eteenkin kun täällä näkyy se tuskaisin taival matkaa mitä täytyy kulkea. Katsotaan sitten miten ääni muuttuu kellossa kun ihmisten postilaatikosta kolahtaa Kemi albumi ja he pääsevät lukemaan omaa sarjakuvaana painettuna. Vai meneekö tämä koko säie sitten kilpailun tulosten julkaisemisen jälkeen katkeraksi tilitykseksi kun tuomarit ovat ilkeitä ja eivät ymmärrä mitään. Se nähdään sitten kesällä. Perustuukohan tämä koko harrastuksen viehätys sittenkin siihen uhoon, että eipä ne taaskaan muo ymmärtänyt, mutta jonain päivä... jonain päivänä minä vielä teen jotain tosi hienoa.
Niin joo. Mainittakoon, että kun Kemiin lähtenyt työ saatiin valmiiksi niin heti minunkin pitää mennä aloittamaan uusi sarjakuvaprojekti. Ehkä sen saisi valmiiksi ensi kesäksi. Niin kuin tähän olisi aikaa tai olisi taitoa toteuttaa näkemykset edes puoliksi sillä tasolla miten tämän uuden tarinan nyt näen mielessäni. Sitten taas vaan pettyy kun on loppujen lopuksi niin huono, ettei saa toteutettua hienoja ideoitaan niin kuin sarjakuvan mestarit. Kuitenkin itselläni se hienoin hetki on se kun uusi idea alkaa muodostua ja on lähdössä mukaan matkalle (vaikka tuskaiselle sellaiselle). Ja kun sen matkan käy loppuun asti niin olokin on hyvä, vaikka lopputulos ei vastaisikaan alun odotuksia.
Tulipa siitä pitkä vuodatus. Kuitenkin nyt kun Kemi työ on valmis niin olo pirun hyvä. Tosin välillä mieleen hiipii epäilys, että ton ja ton olisi voinut tehdä paremmin. Loppu ei toimi ja osa ruuduista on piirretty niin surkeasti että oikein hävettää ja ei kukaan kuitenkaan tästä pidä. Tai ainakaan ymmärrä niitä "hienouksia" mitä yritin tarinaan kätkeä. Mutta valmista tuli. Nyt pitää siirtyä eteenpäin. Tuli taas saatua jotain aikaan.
