Gunn on virallisesti syrjäytetty DC:n elokuvauniversumin johtajana. Tilalle on palkattu Marvelin elokuvista tuttu Jeremy Latcham. Gunn on kuitenkin tekijänä ensi vuoden Teräsmies-elokuvassa sekä parissa muussa projektissa. Tällä hetkellä on epävarmaa, miten jatko menee. Latchman työskenteli Marvelin elokuvissa mm. Gunnin kanssa Guardins of the Galaxy -elokuvassa, joten on mahdollista, että Gunn jatkaa DC:n elokuvien parissa. Gunn on aikaisemmin kertonut, että hänen näkemyksensä DC:n elokuvauniversumista kattoi alustavasti kymmenen vuoden tuotannot. Gunn ehti olemaan DC:n elokuvavastaava neljä vuotta.

Lähde.

Oon nyt lukenut DC Universe Infinitessä kaikki saatavilla olevat numerot Absolute Batman, Superman, Wonder Woman, Martian Manhunter, Green Lantern ja Flash lehdistä. Tähän mennessä Absolute-jatkumo on toiminut todella hyvin ja olen tykännyt. Lukemistani heikoin on ollut Green Lantern, eikä sekään ihan liian huono. Green Lenternissa heikkoa on erityisesti ollut kuvitus, tarinan osalta miinusta on tuonut pieni epämääräisyys muihin Absolute-sarjoihin verrattuna.

Jatkuvat sarjat eli Batman, Superman Wonder Woman ja Flash ovat selkeästi parhaita ja toimivia. Martian Manhunter oli minisarja, mutta sekin pelitti, vaikka olikin aikamoista abstraktiota ja tajunnanvirtaa.

Tähän mennessä siis Absolute-jatkumo saa ainakin minulta hyväksynnän ja ison plussan. Todella hyviä uudelleensovituksia vanhoista hahmoista raikkaalla tavalla. En näillä lähtisi pääuniversumia korvaamaan, mutta mielelläni tarinoita luen. Julkaistuna on jokunen muukin Absolute-tarina, mutta en niihin ole vielä tarttunut. Catwoman ei kiinnosta lainkaan, Green Arrow kyllä, mutta ei vielä ole ollut sellainen olo, että tekisi mieli lukea. Sen sijaan olenkin Absolute Flashin inspiroimana lukenut Jeff Lemiren JSA:ta. Ja se on ollut melkoisen erinomainen kuvittajaa myöten.

Kiitoksia. Edelleen ei ihan osaa hahmottaa kokonaisuutta, mutta kyllä se tästä. Yhden käden sormilla on laskettavissa sarjakuvan Suomessa voittamat kirjallisuuspalkinnot.

Ohessa puhe, jonka pidin lauantaina Oulun kaupungintalolla:

Maailma on liian kaunis moukkien leikkikaluksi

Arvoisa juhlakansa.
Runoilija Anna Ahmatova kirjoitti 1950-luvun lopulla runon nimeltä Musiikki. Tässä Anneli Heliön suomentamassa runossa stalinismista selviytynyt taiteilija kiittää toista selviytyjää tämän tekemästä työstä, taiteesta. Lopussa sanotaan: ”aivan kuin kaikki kukat olisivat alkaneet puhua.” Tuo runo on omistettu Dmitri D. Šostakovitšille. Se on yksi tärkeimpiä johtolankoja sillä matkalla, jonka lopputulemana syntyi Punainen Beethoven. Se on kaksikymmentä vuotta jatkuneen urani varmimmin rakennettu aitta. Tiedän jotain aittojen rakentamisesta, olen lukenut Antti Hyryä.

Taide ei synny tyhjiössä. Se syntyy toisten teosten ja tekijöiden myötävaikutuksesta. Sarjakuva on ajan myötä vakiintunut minulle kaikkein rakkaimmaksi tavaksi kertoa tarinoita. Mutta mitä kaikki olisikaan ilman uteliaisuutta? Ilman runoutta, mykkäelokuvaa, teatterihistoriaa ja säveltaidetta ei teokseni voisi olla olemassa sellaisena kun se nyt on. Sarjakuvakerronnan kautta voi heijastaa kaikkia muita taidemuotoja. Se on ihanteellinen tapa kertoa, ottaa kantaa, välittää viesti. Ottaen huomioon suomalaisen sarjakuvan nykyisen korkean tason on harmillista kuinka vähän maassamme nostetaan sarjakuvaa ja sen tekijöitä esille. Ranskassa on tänä vuonna käynnissä suomalaisen sarjakuvan juhlavuosi, mutta kuinka moni on kuullut tästä? Olen hyvin kiitollinen siitä, että teokseni pääsi ehdolle kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja siksi toivonkin, että nyt sarjakuvan saama huomio säteilee myös koko suomalaisen sarjakuvakentän suuntaan.
Me olemme olemassa, meitä on monta. Lukekaa ja tukekaa suomalaista sarjakuvaa.

Näinä tuulisina aikoina herää monesti kysymys: miksi viestinvälittäjä ei välitä viestistä?
Erilaiset kontentit, tyhjäpakatut sisällöt ja promptatut keinotodellisuudet täyttävät arkemme ja muokkaavat maailmankuvaamme. Kun viestinviejä osoittautuu ylikansallisen firman tekoälykuriiriksi, katoaa inhimillinen toiminta. Sen myötä katoaa myös taide, ihmisen viesti toiselle ihmiselle. Nopeita lopputuloksia rakastavassa maailmassamme unohtuu helposti matka, jota voi taiteen tapauksessa nimittää tekoprosessiksi. Tekoälyn leipoma kakku on kitkerä käntty. tekoälyn säveltämä sinfonia katkennut sävel. Minä en tarvitse tekoälyä, minä olen se tekevä äly. Iäti matkalla.
Säveltäjä Šostakovitš pystyi työskentelemään kahvilan hälyssä tai autonratissa. Luova mieli on aina matkalla sanojen, kuvien, liikkeen tai sävelten valtatiellä. Erityisesti minua on kiehtonut hänen voimavaransa tehdä musiikkia, joka päällisin puolin kumartaa mutta syvemmin tarkasteltuna näyttää keskisormea sortovallalle. Hän on yksi lähihistoriamme hienoimpia taiteilijoita, jonka musiikissa kuuluu 1900-luvun tuho mutta myös sanoja pakeneva pakahduttava kauneus, toivo. Tehköön keinoäly perässä.

Punainen Beethoven kuvaa neuvostojärjestelmää, mutta taiteen ja vallan suhde on ikuinen teema. Tänä päivänä tässäkin maassa on ihmisiä, jotka mielellään hyväksyisivät autoritääriset kuristusotteet taiteilijoita kohtaan samalla kun viestinnän näköalaksi riittäisi pelkkä reikä seinässä. Jokapäiväisen pelon muodostaa se, puristetaanko tänään lujempaa kuin eilen vai lyödäänkö huomenna silmästä sisään ruosteinen rautanaula. Vaikenemisesta hyötyvät eniten ne, jotka eivät kestä vastaväitteitä. Taide on tässä suhteessa ratkaiseva vastaisku. Kuten kirjailija Paavo Rintala hienossa kirjassaan Jumala on kauneus kuvaa: diktaattorit kätyreineen kuivuvat lopulta kasaan hollantilaisen maalaustaiteen äärellä. Näin on käyvä myös Dmitri Šostakovitšin musiikin äärellä sekä kaiken inhimillisen ilmaisun äärellä.
Tämän kaiken varaan laitan uskoni, tekoni ja toimintani.
Näpit irti taiteesta, ihmisestä ja hänen älystään.

Kiitos Botnia-raadille, Oulun kirjailijaseuralle, Oulun kaupungille, sanomalehti Kalevalle ja LähiTapiola Pohjoiselle tämän hienon palkinnon olemassaolosta sekä siitä, että tänään seison tässä. Kiitos teille kanssaehdokkaille: loistavassa seurassa on loistokasta olla ehdolla. Kiitos rakkaalle vaimolleni Hannalle, joka kollegana on tukenut minua läpi työprosessiin niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Kiitokset kustantaja Petteri Ojalle sekä kustannustoimittaja Siiri Viljakalle: ilman teitä tämä teos ei yksiselitteisesti voisi olla olemassa. Kiitos musiikkitoimittaja Jaani Länsiölle, jonka perusteellinen Šostakovitš-essee tuo teokseen komean loppusoiton. Kiitän perhepiiriä, läheisiä, ystäviä, tovereita. Eläviä ja niitä, jotka eivät enää ole kanssamme.

Palatakseni alussa mainittuun Ahmatovan runoon: toivon, että juuri tänään kaikki kukat alkaisivat laulaa kuin ensimmäinen rajuilma.

Kiitos.


Reunahuomiona vielä näin loppuun: löysin eilen netin syövereistä Oulu Tänään -nimisen sivuston, joka generoi tekoälyn avulla uutisia. Siellä oli huomioitu myös Botnia-palkinto, mutta omaa naamaani myöten kaikki oli pursotettu AI-lumetodellisuuden läpi. Näitä tällaisia uutissivustoja on ilmestynyt jo useamman kaupungin nimiin. Surullista, pöljää ja ankeaa. Tämän takia tarvitaan STT:tä ja ihmiskasvoista journalismia.

Niin puhuvat. Mutta jos sana on sama espanjaksi ja italiaksi, niin sitten on kääntäjällä vaikeuksia tietää, mitä on mahdettu tarkoittaa.

Mukana oli myös kiinnostava Segio Bonellin kirjoittama artikkeli, joka piiiiiitkästä aikaa käsitteli Texiä ja vieläpä opuksessa olevaa tarinaa.