"Emme osanneet arvata, että sympaattiseksi tarkoitettu kuva aiheuttaisi mielipahaa, joten olemme poistaneet sen. "

No voi sentään.

Timo

Vain ilmainen tai lähes ilmainen markkinointi on mahdollista, jos painos on pieni. Viisi teosta on jo kova saavutus.

Toki, mutta nykyisessä niin sanotussa informaatioyhteiskunnassa ilmainen markkinointi ei ole ilmaista. Juttelin aiheesta hiljan tutun kustantajan kanssa ja luvut instagramissa, metassa muuten ja sosiaalisen median kautta mainostamisesta ja lopputulos oli minusta anorektisen laiha.
Toki se että 500 näyttökertaa kohden sai myyntiä on enemmän kuin ei mitään.

Ja kun painokset pienenevät. Itsestä tilanne on se että todisteiden valossa tämä on todennäköisintä, eikä vain pienillä toimijoilla.

Ei, en usko että massiivinen mainostus pelastaa tilanteen. Maksettu mainostaminen kun ei takaa sitä että tuottaa sen mitä siihen panostaa.
Yleisesti, ei vain sarjakuvan osalta, kulttuuri tulisi saada rakenteellisesti näkevämmäksi. Toki YLEllä on Kulttuuricocktail ja Kulttuuriykkönen. Ja paljonko urheilua tulee? Nämä ovat valintoja kaikki.
Ei urheilua tarvitse leikata tai poistaa mutta oikeasti ottaisin vaikka vuoropäivin: ensin urheilijan kertomassa miten meni, lähes koherentisti ja seuraavana päivänä kirjailijan tai sarjakuvantekijän koettaessa rakentaa vastausta kysymykseen.

Helsingin Sanomat poisti sarjakuvien määrää vedoten koronan jälkeiseen paperipulaan. Se loppui sarjakuvat eivät palanneet. Ne ovat ratkaisuja, valintoja.
Joku hyötyy siitä aina, kustakin valinnasta.
Kulttuurialalla ajetaan muutosta äänikirjoihin, digitaaliseen ja tekoälyyn. Näennäisesti myös kestävin perustein, " säästä puita ja luontoa", kertomatta mikä on digitaalisuuden hiilijalanjälki laitteineen ja sähköntuotantoineen.
Paitsi että eivät ole tasa-arvoisia tai ekologisia ja tekijöille jopa haitallisia niin miten sarjakuva soveltuu niihin?
Itse olen jo kolmisenkymmentä vuotta sitten kuullut" äänikirja " Mustanaamiota, mutta se ei oikein toimi.

Tuulimyllyjä vastaan ei ole tarkoituksenmukaista taistella kun ei ole espanjalainen aateliston edustaja. Ilahduttavaa on että vaikka en vieläkään osta ajatusta että sarjakuvapiirit ovat keskenään viime kädessä harmonisia ja ystäviä keskenään, on niiden välillä yhteistyötä.
Tämä ei mitenkään sanottua ole.

Sillä ja laajentamalla harrastajapohjaa on mahdollisuus. Eikä yksinomaan meistä keski-iän ylittäneistä.
Laskelmoitua hitti tuotetta ei voi luoda ( okei, voi mutta ainakaan minä en kaipaa toista Karvista) joten soveltaen voisi ajaa muualta kopioitua.
Ranskan Mangapassi nostaa sikäläisten sarjakuvamyyntiä. Ei toimisi Suomen katkerassa ympäristössä. Nuorille suunnattu kirja-ja sarjakuvapassi olisi mitä sekä kirjailijat, kustantajat että kirjakauppaketjut tukisivat. Luontoa tuhoavan, tai uudelleen ladattavan kortin saisi tukemaan lukemista ( tiedän, kirjastolaitos vastustaa vaikka kasvattaisi heidänkin tilastojaan viiveellä) ja totta kai nurkkapatriotismia tukien kortin summa kuittaa kotimaisesta enemmän kuin käännetyistä ja alkukielellä olevista.
Silloin olisi lobbausvoimaae.

Muuten ainoa ehdotus olisi alentaa sarjakuvien hintaa mutta se on nytkin enemmän kulttuuriteko kuin millään mittarilla kannattavaa yleisesti ottaen.

Tekijöiden taitoon ja moninaisuuteen ei kaaduta nytkään. Minusta ongelmat ovat paitsi rakenteelliset= kulttuurivihamielisyys+ rakennettu jakeluinfra ja sen puute ja tietenkin se mitä aina luvataan: näkyvyys.

-- Oli se aöbumi, albumi sarja, lehti, kustantaja tai tapahtuma niin siinä vaikuttaa se markkinointi.
" Ai niiltä on tullut jo viisi teosta? Onkohan ne...ihan oikea kustantaja?" --

Vain ilmainen tai lähes ilmainen markkinointi on mahdollista, jos painos on pieni. Viisi teosta on jo kova saavutus.

No tietenkin.
Vaikka kaupungilla on historiaa sen" visionäärisillä" gryndereillä poliittisilla puuhastelijoilla ei historian tai muutakaan tajua löydy.
Tekoäly on moderni versio tulppaanifutuureista.

Aina välillä pääsee unohtumaan kuinka myös ns taidepiireissä on paitsi ne perushörhöt myös se byrokraattisiipi Excel taulukoiden joista tekoäly helpottaa elämää.
Ja lyhyt tähtäin: tekoäly ei nuku, ei kuulu liittoon, se lapsensa kumppaninsa ja lemmikkinsä eivät sairasta. Mutta miten tällä tehdään rahaa ja työpaikkoja? Ai niin ei oikeastaan tehdä.

Numerossa 7/77, ”Urhea kalpeanaama”, on Ukkoskarhun juttu kaitsenkoista.

Niinpä onkin, kiitos. Ei tuntunut tutulta artikkelilta, vaikka olen varmasti joskus lukenut. On yksityiskohtaista tietoa kiowien soturiseurasta.

Aiheeseen hieman liittyen: Kolin intiaanileirin vuonna 1981 järjesti Hopeanuolikerhon alaheimo nimeltä Siouxien Rohkeat Sydämet (6/1981, s. 62). Tuohan oli siouxien tunnetun soturiseuran nimi.

Numerosta 5/76, Hyökkäys leiriin, sellainen huomio, että comanche‑päällikkö on selvästi piirretty Quanah Parkerin mukaan. Muistan jo silloin tällaisten yksityiskohtien tehneen vaikutuksen.

Monesti ne tarinat, joissa on mukana heimojen todellisia päälliköitä, ovat tavallista parempia. Lehtien muistiinpanoissani lukee, että Quanah Parker esiintyy myös ainakin numeroissa 14/1979 ja 13/1982, ihan nimellään.

Ihan kuka tahansa tilaaja tai lukija ei päässyt Hopparikerhon jäseneksi, vaan hakijan piti anomuksessa vastata oikein kolmeen superhelppoon Hopeanuoli-aiheiseen kysymykseen. En muista, vaihtuivatko kysymykset vuosien aikana.

Näistä Hopeanuolikerhon hakemuksen kysymyksistä: haarukoin äsken lehtiä ja huomasin, että näköjään kolmenlaista kysymyssarjaa näkyy, eli kysymykset vaihtuivat kaksi kertaa. Selvitänpä vaihdoskohdat.