Ehkä tosiaan 1990-luvulla kriitikkoja tarvittiin ja pelastivat silloin kaiken. Nykyisin sen saman tilan ovat ottaneet influensserit. Kriitikoista tilanne on tietty paha, koska eihän ne mitään tiedä. Itse olen seurannut vasta 1980-luvulta asti mutta ei aina kriitikotkaan( ei, ei vain silloin kun " kehtaavat olla eri mieltä kanssani" vaan kun eivät, syystä tai toisesta, ole oikeasti paneutuneet asiaan).

Ajattelen tässä kriitikoita nimen omaan ammattilaisina, eli palkkaa työstään nauttivina. Toki heilläkin on mielipide, mutta oletusarvoisesti se on "sivistyneempi" kuin niillä jotka eivät työnsä puolesta pääse käsiksi yhtä laajaan kulttuurikattaukseen. Tuossa TV-keskustelussa kritisoitiin sitä, että influenssereille kaikki on helposti awesome, ja silloin yleisö turtuu tähän osin katteettomaan hehkutukseen. Omana huomiona voisin todeta että kaiken kehuminen ei myöskään ole mikään "linja". Vaikkapa tutun lehtikriitikon juttuja seuraamalla pääsee selville hänen maustaan ja kriteereistään ja voi senkin kautta arvioida kiinnostaisiko kulttuurituote itseä.

Toinen asia on sitten se että missä nykyään pääsisi näkemään asiantuntevaa sarjakuvakritiikkiä? Ei oikein missään. Liian usein harvat "kriitikkomme" tyytyvät pelkkään sarjakuvan juonen referointiin. Osansa tähän tuo piirien pienuus. Tekijät ja kriitikot ovat kavereita tai vähintäänkin tuntevat toisensa. Tuotantoarvoista, paskoista paperi- ja fonttivalinnoista, hailuista väreistä tai heikkotasoisista originaaleista painotyön pohjana ei puhu oikein kukaan. Sekin olisi kuitenkin ostavan yleisön palvelemista.

Sillä kyllä retoriikka" roskakulttuurista" tökkii ihoa. Ymmärrän mitä ajetaan, mutta kun itselle se etabiloitu taide on niille joilla on tarve tulla hyväksytyksi.

Ihan jos suomalaista sarjakuvantekijää ajattelee, niin tilanne, jossa et saa hommasta rahaa ja lehdessä mainitaan, on parempi ja kannustavampi kuin se että lehti ei huomio ja omaa tuotosta pitää lähtökohtaisesti hävetä (koska se on sarjakuvaa). Taiteelle kulttuuripiirien tarkoittamassa merkityksessä en itsekään näe arvoa. Paitsi siinä että se voi parantaa yleisiä tekemisen mahdollisuuksia. 
 

Kappas, nyt löytyi Kari Leppäsen kansi Hevoshullusta 19/76. Signeeraus vasemmassa alareunassa. Toinen Karin HH-kansi on sitten sellainen mihin on vain sarjakuvasivu painettu vinksalleen.
Eipäs ollutkaan Oscar tuo signeeraus vaan Bowen! Sama heppu maalaili Heppahulluun pari muutakin kantta sekä mm. Suomalaisessa Madissa, Teräsmiehessä ja UFO-lehdessä nähtyjä kansia.

Taas yksi kivijalka sulkemassa.Helsingissä Tomin Antikvariaatti, joka tosin ehti olla Caloniuksen kadulla vain puolitoista vuotta. Siellä on nyt loppuunmyynti. Esimerkiksi Ruutua ja Non Stoppia lähtee euron kipale. Paljon muutakin kyllä. Eli jos puuttuu Vaikka Tähtivaeltajaa, tai varhaisia Sarjainfoja, Kannuksia, Sarjareita jnpp. niin sinne.

Elokuun jälkeen Tomi kuulemma jatkaa netti- ja tapahtumamyyntiä ainakin jonkin aikaa. On kai vähän vaihtamassa alaa, kunhan saa opiskeluja opiskeltua.

Nani Cowgirl 6. Saints And Sinners valmistuu kaikessa hiljaisuudessa... nyt menossa sivulla 98, kolmas tushauskieros ja kumitus, lyijärit pois. 110 sivua uutta aikuisten sarjakuvaa ilmestyy siis syyskuussa. Kansikuva on jo valmis, tekstien enkku on tarkistettu floridalaisella frendillä, kuten aiemmatki käännökseni, tulee siis enkuks varsinaiset tekstit kupliin ja sivun alalaitaan suomeks samat, kuten Nani V For Victoryssäkin!! <3 Hellepäivinä otellaan aurinkoa muuten kesä menee taas piirtäen ja maalaten ja kirjanvalmistelemiseen................. .........., mut syksyllä ehkä Espanjaan tai muuaalle lämpöön, heko, niinku nää Suomen helteet ei riittäis!! Nähdäään!

Yhäkin koen että olen aavistuksen verran eri kannalla, mutta Reima Mäkinen on monessa paikassa oikeassa.
Eniten kohdassa

Ja tietenkin tuommoiset puheet, yhden lauseen heitot, on aina yksinkertaistuksia.

ja yksinkertaistukset ovat mistä politiikka, erityisesti populistinen, ponnistaa.
Politiikka ja uskonto ovat niitä tunneperäisiä " korjataan faktat tukemaan meitä sitten myöhemmin" henkisiä ajatusmaailmoja ja itse pidän enemmän tieteeseen pohjaavista.

Sillä kyllä retoriikka" roskakulttuurista" tökkii ihoa. Ymmärrän mitä ajetaan, mutta kun itselle se etabiloitu taide on niille joilla on tarve tulla hyväksytyksi. Tiedän etten päätä kuin osaltani kumpi suhtautuminen on se enemmän pikkulapsille ominainen " on se ihan oikea, oikeesti" hengessä. Sen saa kukin omien kokemusten ja todisteiden valossa päätellä ihan itse.

Keskustelu lähti siitä kuinka yhden elokuvan ennakkonäytöksiä on vain kriitikoille, ei influenssereille. Ja kriitikot puolsivat mm sillä että ovat nostaneet esiin esimerkiksi sarjakuvan taiteeksi taiteiden joukkoon.

Oma tulkintani oli se että siinä kriitikot, sinänsä täysin ymmärrettävästi ja oikein, tukivat itseään ja kriitikoiden oikeutusta.
Se on ihan validi pointti, valtaosalle lähtökohtana oleva näkökulma.
Ensin oma hyvinvointi ja sitten kykyjen ja tahtotilan mukaan muut arvot.

Minusta siinä otettiin liikaa ansioita ansioitta. Kriitikoiden kuratointi on kaikki, seurojen, tekijöiden, kääntäjien, kustantajien työ on korkeintaan toisarvoista.
Tietoisesti ja poleemisesti karrikoiden Kirsi Kinnunen on minusta tehnyt enemmän kuin Kalle Kinnunen.
Tiedän että Kalle Kinnunen ei ole sarjakuvakriitikko, omissa kirjoissani ylipäätään ei ollenkaan vakavasti kritiikin saralta merkittävä tekijä.
Mutta johtuen siitä että seuraan kykyjeni mukaan sarjakuvaa ja muuta kulttuuria. ( Huomio, suosin enemmän kulttuuria kuin taidetta terminä. Joo, olen valkoinen lihaa syövä hetero mies, mutta en silti kaipaa arvottavaa maailmaa tätä enempää) enkä siksi että olen enemmän Kirsin kanssa samaa mieltä.
Älkää ymmärtäkö väärin: minä en olisi missään nimessä tehnyt yhtä suurta vienti-ja käännöstyö saati agentin ( kulttuuriagentti, ei tiedusteluhenkilö) töitä läheskään kaikkien tekijöiden eteen mitä Kirsi Kinnunen on tehnyt.
Hän on minua isompi henkilö ja tärkeämpi myös.

1990-luvusta on se yli 30 vuotta. Oma näkemykseni on luonnontieteellinen; muutos on ainoa pysyvä tekijä.
Ehkä tosiaan heitto oli oikein, silloin. Ei enää.
Läpinäkyvyyden nimissä: sarjakuvakritiikkiä tarvitaan. Näkyvyyttä tarvitaan, painetuissa lehdissä, netissä, radiossa, lineaarisen television puolella. Ilman niitä sarjakuva ei löydä lukijoitaan.

Mutta kun se ei riitä.
Ei tekijöiden, lukijoiden, myyjien ja kustantajien osalta.

Video ei tappanut radiotähtiä, eikä kirjallisuus kuollut elokuviin eikä konsolipelit tai netti tuhonneet sarjakuvaa. Eikä se ole vain se pieni kielialue. Kaikki liittyy ja vaikuttaa kaikkeen.

Ehkä tosiaan 1990-luvulla kriitikkoja tarvittiin ja pelastivat silloin kaiken. Nykyisin sen saman tilan ovat ottaneet influensserit. Kriitikoista tilanne on tietty paha, koska eihän ne mitään tiedä. Itse olen seurannut vasta 1980-luvulta asti mutta ei aina kriitikotkaan( ei, ei vain silloin kun " kehtaavat olla eri mieltä kanssani" vaan kun eivät, syystä tai toisesta, ole oikeasti paneutuneet asiaan).

Minusta tässä näkyy yleinen asiantuntijakielteisyys ja sen käsittäminen että yhden alan asiatuntijuus ei anna kaikkien alojen vastaavaa. Edellytyksiä soveltaa ylialaisesti, ei ylimalkaisesti.

Siksi harva edes jaksaa lukea " koska tekstiä on niin paljon" ja jos taas käytän jargonia ja lyhenteitä ja neljää miljoonaa sivistyssanaa pudotetaan iso osa taas.

Itse en huomannut sarjakuvan nousua enkä edes trendiä 90-luvulla. Seurasin toki mutta kuten nyt, oli ja on pienen piirin touhua. Monia uutisoitiin isoina asioina, monia isoja juttuja sivuutettiin.
Se piirien ulkopuolinen yleisö ei eroa huomaa.

Internet ja influensserit, tarjonnan määrän kasvu ja se kaikkien rakastama " ollaan pieni kansa" yhdistettynä ikärakenteen muutokseen, muuttoliikkeeseen, syntyvyyden ja laajempaan talouden muutokseen ( kuluttajien ostovoima) ja hups meillä on käsissä tietynlainen myrsky.
Minusta näytön pohjalta vastaus ei ole: tehdään kuten viimeksi, eri ajassa, eri olosuhteissa ja kriitikoilla ja kaikki korjaantuu ei ole vastaus, pikemminkin ns strutsi-strategia.