Omasta mielestäni nuo aiemmat uusintajulkaisut värialbumeissa olivat vähän turhia (toivottavasti eivät tule tavaksi), mutta tämä oli ihan hyvä julkaisu.

Komea tarina väreissä ja isossa koossa, ja kyllä Dynamiitin viimeinen ratsastus ansaitsee mielestäni tuon arvoisensa julkaisun .

Sampsa, erinomaista luonnehdintaa noista seikkailuista. Niitä on ilo lukea. Nuo mainitsemasi jutut tulevat varmasti jossain vaiheessa vastaan, kun käyn omia Hoppareitani läpi.

Tällä hetkellä olen menossa numerossa 9/77 Ponca‑heimo sotapolulla. En vielä oikein tiedä, mihin lokeroon tämän laittaisin, mutta muutama juttu pistää heti silmään.

Hopeanuoli ja Pekka jäävät poncien vangiksi ja heidän kohtalonsa on pitkälti yhden ponca‑pojan käsissä. Poika on kiintynyt Tinkaan ja Hopeanuoli käyttää tätä hyväkseen lupaamalla antaa Tinkan pojalle, jos tämä vapauttaa heidät köysistä. Aika hurja ratkaisu, mutta tarinan sisällä se toimii. Endolla on myös yllättävän paljon ruutuaikaa, mikä tuo tarinaan oman lisämausteensa.

Sotapolulle lähtökin saa järkevän ja historiallisesti uskottavan syyn, kun intiaaniagentti ei ole toimittanut ruoka-annoksia. Se on täysin realistinen syy hermostua.

Aika harvoin on tuo itselläkin tullut vastaan, mutta näköjään on Curtvilen vinkkaaman Alfan lisäksi myös Kulku-katin pojalla.

Jatkan luettelemalla loput viisi minusta ehdottomasti hyvää Hoppari-tarinaa.

16/80 ”Pako Grand Canyonin läpi”. Vauhdikas tarina, jossa on kiperiä tilanteita ja mielenjäävä ympäristö. Päähenkilömme pakenevat navahoja lautalla kiemurtelevaa Coloradojokea pitkin jylhien kallioiden välissä. Myös tällaisia suoraviivaisia juttuja tarvitaan, ja tämä on lajinsa valio.

14/1982 ”Pueblon kummitus”. Kun sankarit vierailevat zunien luona, he joutuvat auttamaan heitä puolustautumaan apassien hyökkäystä vastaan. Ympäristönä on vanha komea pueblolinnoitus vuorella. Niin kuin tämä jo ei riittäisi, pueblossa myös kummittelee. Vuorelta löytyy uhkan tuntua ja salaperäisiä käytäviä – tämä on harvinaisen jännittävä juttu.

(Hieman samantapainen hyvä tarina on numerossa 16/1983, jossa sankarit auttavat hopeja apasseja vastaan, mutta siinä ei ole läheskään niin komea pueblo eikä kummituksia.)

3/1983 ”Kadonneet kiowat”. Kiowatiedustelijoita tippuu kanjonin railoon kun he etsivät paikkaa tulevalle talvileirille. Ikävästi kanjoni sijaitsee apassien metsästysmailla. Hopeanuoli lähtee etsimään ja pelastamaan kadonneita samalla kun joutuu taistelemaan apasseja vastaan. Mieleenpainuvaa väijytystä ja ampumista vuorten sokkeloissa.

3/1980 ”Poppamiehen kosto”. Kuunsäde liittyy uudisasukkaiden karavaaniin, joka kulkee preerian poikki. Vähän ajan päästä karavaanin ihmisiä alkaa kuolla ilman merkkejä väkivallasta; joka päivä kuolee leiripaikassa yksi. Pelokkaat valkoiset alkavat syyttää tapahtumista joukon ainoaa intiaania, Kuunsädettä. Tässä on kauhun aineksia. Hopeanuoli ratkaisee tapauksen ovelasti.

22/1977 ”Kuunsäde puolustautuu”. Tämä on hyvin erikoinen, vakava tarina, jota lukiessa minulle tulee jopa elämää suurempi eskatologinen tunnelma. Tekijöiden perehtyminen oikeaan historiaan välittyy sekä tekstissä että piirroksissa. Hopeanuoli vierailee siouxien luona. Tarinassa ei tapahdu paljon, mutta kaiken keskipisteessä suorastaan magneettisesti on siouxien ja cheyennien päällikkö Istuva Härkä, joka koettaa luotsata kansaansa valkoisten paineessa ja saa näkyjä opastuksekseen.

Ugh, olen puhunut. Hoppareissa on siis eri tavalla hyviä tarinoita… Ainakin vuosien 1977, 1979 ja 1980 lehdistä löytyisi minusta vielä muita yhtä laadukkaita tarinoita kuin mitä listasin.

Mainittakoon, että 10/1976:n tarina jää kyllä mieleen erikoisten sivuhahmojensa ansiosta.  Siinähän on tämä Jimi Hendrixin näköinen sambomies, jota vainotaan rankasti syntyperänsä tähden, sekä apassinainen, jolle naureskellaan, kun hän haluaa soturiksi. Lisäksi harvinaisemmin apassit tässä jutussa eivät ole pahoja. Tarina selvästi opettaa erilaisuuden ymmärtämistä nuorille lukijoilleen. Taidekin on erityisen tarkkaa. Mutta kuitenkin minusta tässä juoni ja dialogi olisivat tarvinneet hieman hiomista, jotta olisin nostanut sen ykkösluokkaan.

Tex willer dynamiitti värinä... Ihan turha painos kun on jo julkaistu mustavalkoisena kertaalleen.