On useampikin yli tuhatsivuinen omnibus. Ovat tietenkin raskaita. Paperinlaatu on hyvä.
Tarkoitan oikeasti hyvä, mutta muistaakseni sinusta ei. Yleisesti ottaen kuitenkin ~90- 100gsm luokkaa mikä on enemmän kuin riittävästi.

Olen samaa mieltä Velin kanssa. USA:ssa ja länsimaissa supersankarielokuvat eivät juuri ole tuoneet uusia lukijoita sarjakuville. Tai totta kai ne tuovat koko ajan joitakuita, mutta samaan aikaan vanhoja lukijoita poistuu enemmän iän myötä. Suurin osa supersankarielokuvien ystävistä ei välitä lainkaan siitä, että elokuvien tarinat pohjautuvat sarjakuviin. He saattavat ostaa Hämähäkkimies-lelun, ostaa Transformers-figuurin, katsoa Daredevil-tv-sarjaa, pelata Injustice-videopeliä jne., mutta elokuvien suosio ei valu sarjakuviin. Amerikkalaisissa sarjakuvaconeissakin suurin osa tapahtumista koskee muuta kuin sarjakuvia.

Sarjakuvien tilanne muun viihteen puristuksessa on erittäin tukala. Minusta sarjakuvien ”käyttöliittymä” on kätevä, mutta monet nuoret ihmiset eivät lue mitään painettua – kotona ei ole enää kirjahyllyjäkään. Heidän viihteensä on netissä.

Usein myös painettujen sarjakuvien hinnat suhteessa muuhun viihteeseen ovat korkeat, mikä nostaa kynnystä tutustua niihin. Muistaakseni Sikiön Jarkko kirjoitti täällä silloin, kun hän lopetti sarjakuvien aktiivisen lukemisen siitä, miten kauan pelin pelaaminen ympäri kestää verrattuna sarjakuvalehden lukemiseen (monta kymmentä tuntia vastaan viisitoista minuuttia tai jotain). Siinä, Kilpikonna, kuitenkin olet oikeassa, että paksut kokoelmat ovat halpoja.

Jos Yhdysvalloissa sarjakuvalehti myy 15 000 kappaletta, se on siellä jo paljon, vaikka maassa asuu peräti 350 miljoonaa ihmistä. Ne lehtien numerot, jotka myyvät satoja tuhansia kappaleita, saavat lukemansa usein kikkailulla – esim. vaihtoehtokansien kerääminen jo mainittiin. Käsittääkseni painetut lehdet eivät tuo kustantamoille voittoa, vaan vasta myöhemmät kokoelmat tekevät sen.

Monet klassisten sanomalehtisarjojen kokoelmat myyvät USA:ssa korkeintaan vain muutamia tuhansia kappaleita. Tunnetut sarjakuvantekijät joutuvat julkaisemaan Kickstarterin avulla töitään. Valitettavasti sarjisten ostajat sielläkin ovat keski-ikäisiä tai eläkeläisiä, aina vain samaa väkeä.

Digisarjat ovat halpoja, kun niiden lukuoikeuden tilaa, mutta niitä ei omista. Niitä ahmiessa ei välttämättä opi arvostamaan niitä eikä paneutumaan niihin kunnolla, koska klikkauksen takana on yhä vain loputtomasti uutta tavaraa. Digitaalisuus totuttaa ihmiset ilmaiseen kuluttamiseen.

Amerikkalaisten sarjakuvalehtien keskimääräinen hinta nousi äskettäin eurolla, joten tosiaan pelkät dollarit sarjakuvakaupassa eivät kerro kappalemääristä. On hyvin oireellista, että sarjakuvien painosmääriä piilotellaan.

Loppuun kuitenkin totean, että totta kai joillakin alueilla tulee oikeaa kasvua. Otetaan esimerkiksi Kilpikonnan hehkuttama uusi Skybound. Nettikeskusteluissa näkyy info, että IDW:n Transformers-lehteä myytiin keskimäärin vain 18 000 kpl. Skyboundin julkaisema sama nimike myy ainakin neljä kertaa enemmän. Myös se on totta, että manga vetoaa nuoriin paremmin kuin muut sarjakuvat.

Ai niin. Ja Yhdysvaltojen täsmällisiä myytyjä kappalemääriä ei nykyisellään pysty kovinkaan helposti vertailemaan, koska Diamond-jakeluyhtiön kaaduttua kustantamot käyttävät kirjavaa joukkoa jakelijoita, jotka eivät kerro myytyjä kappaleita. Toki sitten neljännes ja niin pois päin vuosikatsauksissa saadaan dollarimääräisiä markkinatuloksia.

Nykyinen tilanne muistuttaa hieman 1980-luvun pientoimijoiden räjähdysmäisesti kasvanutta tarjontaa.
Ja vaikka ei juuri koske Suomea muuta sarjakuvakenttää kyllä.

Kyllähän tää Suomeakin koskee. Etenkin suomalaisten tekemät sarjakuvat tulevat pääosin juuri näiltä pieniltä suomalaisilta kustantamoilta. Lisäksi painotekniikan kehittyminen ja halventuminen on mahdollistanut pienemmän kynnyksen kustannustoimintaan lähtemisen. Se iso ongelma on kuitenkin sitten jakelussa. Kädestä käteen myynti toimii festareilla ja tapahtumissa, lisäksi nettikauppa on varmaankin ihan hyvä myös. Mutta jos haluaisi saada julkaisua edes hieman isomman yleisön saataville tai edes tietoisuuteen, on mahdollisuuksia jo huomattavasti vähemmän.

Veli Loposen analyysi rahamääristä ja inflaatiosta on pätevä, mutta niitä jotka ainakin toistaiseksi pärjäävät joten kuten on runsaasti. Eli kappalemääräkin on nousussa.

Joo ja ehkä. Toisaalta monissa maissa euroalueen BD, Aasia ja Yhdysvallat on sen verran väkirikkaita alueita, että marginaalinenkin bisnes on jo meidän mittakaavalla aika iso bisnes, puhumattakaan, jos oikeasti menestyy. Jakelun lisäksi meidän suomalaisten ongelma on siis sekin, että meitä, tai erityisesti suomea puhuvia, on niin turkasen vähän.

En torppaa Velin kantaa, inflaatiota ei useinkaan huomioida asiassa.
Mutta ei myöskään muutosta status quossa ( ei, en edelleenkään puhu bändistä joka on ihan ok).
Sarjakuvamarkkinat maailmalla ovat murroksessa.
Totta kai isoilla tahoilla on ihan historian suoma etumatka. Ne ovat jo tunnettuja brändejä, niillä on levityskanavat, painosopimukset ja edes jonkinlainen markkinointistrategia.
Mutta kun usein tuijotetaan vaan Marvel, Dargaud, Kōdansha linjoja tai juuri jotain DC , Bonelli yms jotka ovat isoja.

Nykyinen tilanne muistuttaa hieman 1980-luvun pientoimijoiden räjähdysmäisesti kasvanutta tarjontaa.
Ja vaikka ei juuri koske Suomea muuta sarjakuvakenttää kyllä.
Tähän oli se zinet nyt paljoa tunnu missään kommentti ( muistin varaisesti) mutta pienten ja keskisuurten toimijoiden määrä on kasvussa.

Veli Loposen analyysi rahamääristä ja inflaatiosta on pätevä, mutta niitä jotka ainakin toistaiseksi pärjäävät joten kuten on runsaasti. Eli kappalemääräkin on nousussa.
Sen 1980- luvun sarjakuvabuumin eläneenä muistan myös mitä useimmille kävi. Silloin isot kustantajat kilpailivat monia tietoisesti hengiltä ja ostivat pois kuljeksimasta.
Ja toki se 1990-luvun hullut vuodet niittasi osan.
Historian ei toki ole pakko toistaa itseään, ei edes riimitellä.