Mutta samaan aikaan tunnistan kyllä tuon, että laitteesta tulee käyttökelvoton, kun ei muka enää voi sen ikään vedoten sallia siihen päivityksiä. Tää toiminta on väärin ja pitäisi kieltää lailla. Ymmärrän sen, että uudet ohjelmat vaativat laitteilta enemmän suoritustehoa ja tallennustilaakin, mutta jos on vanha laite, jossa näitä riittää ohjelman pyörittämiseen, niin sen pitäisi olla mahdollista.

Eli tässä kohtaa on ok ottaa lainsäädäntö avuksi?
Itse asiassa olen samoilla linjoilla mutta tämä on mitä ajan takaa.

Kun on elänyt läpi teknologisen ja kulttuurisen muutoksen niin tämä ei ole mikään " kun minä olin nuori hiihdettiin kouluun ja töihin, kesät talvet, 35 kilometriä suuntaansa " jossa aika olisi kullannut muistoja koska oli vähemmän vastuussa tekemisistään ja kuluistaan ja Kekkonen oli vallassa ja ja ja.
Ei, tämä on siitä miten painosmäärä on systemaattisesti laskenut, nimikkeitä on laajassa maankattavassa jakelussa vähemmän ( kyllä, ymmärrän on verkkokauppa olemassa joka teoriassa on mahdollistanut sen että voidaan myydä vaikka ulkomaille tai jonnekin Pohjanmaan perukoille josta on lähimpään kauppaan 30km mutta se on teoria joka ei ota Internetin kokoa huomioon. Ennen sarjakuvasi myyntisivua on tiktok tyttösiä, YouTube kontenttia, 5 äänikirja sivustoa , muutamia huijareita ja rutkasti koko ihmisyyden seksuaalisuuden koko kirjon kattavaa pornografiaa. Todennäköisyys ei ole puolellasi)

Hiljattain puhuttiin sarjakuvaa myyvien ihmisten kanssa mikä on tullut ketäilyharvinaisuudeksi mikä ei. Sillage alkaa tulla arvoonsa, mutta heidän arvionsa oli että Egmontin BD sarja ei. Syy oli looginen: ovat digipainettuja ja kun myydään niitä painetaan sitä mukaa lisää.
Minusta monia sarjoja pitäisi olla pysyvästi saatavilla. Nyt puhutaan sarjakuvista, mutta sama pätee kirjoihin ja elokuviin. Tässä on toki se liiallisen kuratoinnin ja portinvartija mentaliteetin vaara " nämä ovat säilyttämisen arvoisia, nuo eie" mutta tällä hetkellä tätä ei juurikaan ole.

Hyväksymme sen että teknologiafirmat voivat sanella kuten pankit ja viranomaiset että laite on " liian vanha" tätä peruspalvelua ei voida tarjota kun pitää olla älylaite, uusi sellainen. On normaalia että 12-16 vuotiaalla on iPhone, Android. Tai eläkeläisellä. Akateemikolla ja raksaduunarilla on yhtä lailla jonkun sortin laite.
Mutta sarjakuvat ja kirjat eivät ole sama normi.

Mennessä kaupan kassalle ( jos olet niitä joita kassahenkilö ei ahdista tiedät, muille ne tyypit selin lähellä pikakassoja joille on puhuttava jos laite ei toimi) siihen on nostettu usein purukumin ja karkkien lisäksi viiden eri tyyppisiä lataus piuhoja. Ainoa luettavaan päin oleva on iltapäivälehdet.

Rakenteellinen valinta.

Muutos ei ole edes vanha. Sinne sarjakuvaliikkeeseen oli tullut uutta= 1992 Dreddiä, XIIItä ja muuta josta on vielä " jäännöseriä" oli joukossa kotimaisia albumeita ajalta jolloin niillä oli painoksia tuhansissa, ei matalissa sadoissa.

Laadulla on hyvä kilpailla ja sen pitäisi olla lähtökohtana: tehdään niin hyvä kun voi. Mutta näytön perusteella sillä laadulla ei ainakaan ylläpidetä kulttuuria.

onko niin että ne joiden nimessä ei ole (Super-Manse, Kapteeni Kökkö, Tampereen sankari) ovat kokoelmia lehdissä ilmestyneistä jutuista.

Joo. Fyysisinä julkaisuina ero näkyy siinäkin, että yhden tarinan kattavat alkuperäisjulkaisualbumit ovat A4-kokoisia ja nuo kokoelmat ovat B5-kokoisia ja hiukan tuhdimpia kuin nuo albumit.

Olet täysin oikeassa. En lue supersankaritarinoita käytännössä ollenkaan englanniksi. Olen tietoinen vähemmistöjen käsittelystä ja moniarvoisuudesta 2000-luvun sarjoissa.

Se on laajentunut siitä huomattavasti. Monille tämä on "woketusta" tai "sarjakuvan politisointia" mikä kertoo lähinnä miten rajallisesti tuntevat lajityyppiä.
Toki sillä oli kausi jolloin oli ihan yhtä lailla poliittista mutta itsesensuurin joka myötäili McCarthylaista järjestelmä ja vain meidän järjestelmä on oikein muita normeja ei ole.

Sinisalon ja Kämpen kertomus on yleisesti ottaen hyvin vähän poliittinen ottaen huomioon nykyiset ja entiset supersankari sarjakuvan esimerkit oli kyseessä sitten Teräsmiehen kamppailu Ku Klux Klania vastaan, Kapteeni Amerikka lähes aina tai mm 20th Century Men ja Power Fantasy.
Mutta hyvä että asia on huomioitu jo tekovaiheessa tekijöiden osalta.

Yksi mikä itselle tässä kokoelmassa otti ikeniin ja vaivasi oli selittämätön asia ennen kuin kaiken vänkäröinnin ohessa käsikirjoittaja Johanna Sinisalo sen haastattelussa mainitsi: vaikka on kryptonilainen ja siis ihmisiin verrattuna jumalan voimat omaava Terästyttö kovin harvoin lyö ketään vaikka se olisi ilmeisin ja jopa toimivin ratkaisu tilanteessa.
Sellaisessa tilanteessa jossa Teräsmies jo käyttäisi voimakeinona.
Ne " perinteiset" sukupuoliroolit kun istuvat tekijöissä ja niiden toivotaan jatkavan rakenteiden ylläpitoa ja pönkitystä.

Eero esittelee ja erittelee albumia oikein hyvin ja selvästi pitää siitä paljon. Mutta silti vain 79/100 antaa hän. Pisteet ovat aina tiukassa hänellä.

Kysymyksessähän haettiin vastaukseksi tietysti termiä 'veriveli'. Todellisuudessa sellaista rituaalia tai nimitystä ei intiaanien keskuudessa edes ollut olemassa. Ei ainakaan siinä muodossa kuin Hollywood ja eurooppalaiset sarjakuvantekijät meille uskottelivat. Muistan tuota jo silloin miettineeni. Kysymyksessä vastattiin tietysti puhtaasti sarjakuvan oman fantasiamaailman säännöillä. Mutta vaikka rituaali oli fiktiota, Hopeanuoli ja Pekka Kenttä sitä kyllä tarinassa olivat. Heidän kohdallaan se oli hieno symboli tasavertaisesta ja rikkomattomasta ystävyydestä.

Pekan ja Hopeanuolen veriveljeys tosiaan mainitaan melkein jokaisessa lehdessä kun sarja esitellään sisäkannella. Usein myös seikkailujen tekstilaatikoissa heistä puhutaan veriveljinä.

Olet ollut tosi tietäväinen pienenä, jos olet jo silloin tiennyt, että veriveljeysrituaaleja ei oikeasti ollut olemassa Pohjois-Amerikassa.

Itse olen lapsena ottanut veriveljeyden vain sanontana enkä konkreettisena rituaalina tai seremoniana, jossa valutetaan tai jaetaan yhdessä verta. Jälkimmäinen vaihtoehto ei edes tullut mieleeni. Olen ottanut tuon vastaavana sanontana kuin mitä on vaikkapa sydänystävä tai mustasukkainen. Muistan, että törmäsin veriveli-termiin myös intiaaniromaaneissa, joissa se myös oli minulle vain vertauskuva. Ajattelin, että se tarkoittaa vain erottamatonta uskollisuutta, johon ehkä joskus liittyy juhlallinen lupaus. Mitään kuvauksia rituaaleista ei ollut ainakaan noissa kirjossa.

Paljon myöhemmin, varmaan lukiossa, törmäsin kirjoissa ja elokuvissa kuvauksiin tällaisista rituaaleista. Pidin niitä tosina, koska tiettävästi Amerikan alkuperäisasukkaat eivät lainkaan karsastaneet kehonsa haavoittamista ja kiduttamista henkisiin tarkoituksiin. Etenkin soturit olivat tottuneita tällaiseen. Ehkä nämä silti olivat vain länsimaisten kirjailijoiden keksintöä.

Lehdessä 3/1977 on jopa kolmisivuinen, paikoitellen hyvin seikkaperäinen tekstikertomus siitä kuinka Pekka ja Hopeanuoli tapasivat ja miten Pekka liittyi kiowaleiriin asumaan, mutta siinä ei mainita mitään verivelirituaalia. En muista, mitä Ukkoskarhu selitti lukijoille veriveljeydestä palstalla. Joku siitä joskus kysyi.

(Tuo tapaamiskertomus tosin taitaa olla Ukkoskarhun omaa keksintöä – siinä on mm. sellaisia tarpeettomia sosiaalisia yksityiskohtia, joita en usko saksalaisten panneen lastenlehteen kuten se että Pekka elätti vanhempaa kiowanaista leirissä. Lisäksi siinä on tolkuton juttu että Hopeanuoli surmaa lapsena ison karhun puukolla eikä edes yritä hätistää karhua pois. Muistaakseni myös saksalaisissa lehdissä kerrottiin mm. Hopeanuolen isästä eri tavalla kuin mitä tekstikertomuksessa lukee.)