Jaegir: Beasts within oli sukellus Rogue Trooperin maailmaan.
Käsikirjoittaja Gordon Rennie kääntää asetelmaa ja tässä keskitytään nordtin joukkojen sotapoliisin/ sotarikollisia jahtaavan yksikön toimintaan.
Moraalinen harmaus on lähtökohtana kun päähenkilö lukeutuu nk avaruusnatseihin. Rennie tasapainottelee hyvin ja kuvittaja Simon Coleby tekee erinomaisen pätevää jälkeä.
Suositellaan scifin ja sodanvastaisuuden ystäville.

Olen pannut Jaegirin merkille Rebellionin katalogista, mutta siinä seurassa tämä sarjakuva on lähtökohtaisesti vähemmän kiinnostava. Semminkin kun en ole vielä saanut oikein makuani kalibroitua uusiin Rogue Trooperin seikkailuihinkaan.

Maxien kohdalla olen kyllä samaa mieltä, että taso on valitettavasti laskenut. Entiset pitkät maxitarinat oli pääsääntöisesti hyviä, mutta harva kahden lyhyen tarinan maxi on ollut mitenkään erikoinen. Äkkiseltään ei nyt tule yhtäkään mainittavaa mieleen.

Minäkin luin ensimmäisen tarinan Vernon Cobb. Aluksi - vain silmäillen - kuvitus vaikutti ei-niin-hyvältä mutta kas, kun luki ruutu kerrallaan kuten pitääkin, kuvitus nousi ihan kelpo tasolle ja yksityiskohdat erottuivat paremmin. Silti, ei ihan sitä kärkitasoa Tex-kuvittajissa. Dison kuvitus näytti sitten toisin päin: aluksi ihan jees mutta kun alkaa katsoa ruutu ruudulta niin kuvituksen kummallinen luonnosmaisuus ja ääripaksu viiva alkaa häiritä. Tarina oli ekassa varsin mainio vaikka hiukan tuntui sekavalta (osin johtunee kuvituksesta koska osa hahmoista oli jonkin verran toisiaan muistuttavasti piirretty). Ei mikään huikea tarina tai sen käsittely mutta ihan jees. Tokasta tarinasta myöhemmin kun saan sen kahlattua läpi...

Tulossa kovakantinen Blueberry – Legendan jäljillä.

"Eurooppalaisten sarjakuvataiteilijoiden kunnianosoitus Blueberrylle, Charlier'n ja Giraud'n luomalle klassiselle lännensankarille. Suurikokoinen, kovakantinen teos sisältää mm. Thierry Martinin (W.I.T.C.H.), Blutchin (Lucky Luke), Enrico Marinin ja Milo Manaran (Ruusun nimi) tulkinnat Blueberrystä."

Olen asettumassa samalle linjalle ja nostan kädet ylös Texien keräilyn suhteen. Ensinnäkin Tex Willerin taso on vajonnut pääsääntöisesti niin alas, ettei lukeminen tunnu enää mielekkäältä. Keskinkertaisten ja sitä huonompien tarinoiden - käsikirjoittaja Ruju suoltaa merkityksettömiä tarinoita vuodesta toiseen ja Rauch ei ole tuonut tullessaan mitään lisäarvoa formaattiin. Viime vuonna oli toki yksi hieno tarina (Rick Master), joka oli kuitenkin normisarjan heitteille jättäneen Bosellin käsialaa. Hän kykenee vielä pitämään mielenkiintoani yllä mm. Nuoren Tex Willerin kirjoittajana. Lakkasin jo toissa vuonna lukemasta Rujun ja Rauchin käsikirjoittamia opuksia, sillä ajankäytön kannalta löytyi paljon mielekkäämpääkin sarjakuvaa selattavaksi. Taannoin huomasin, että hyllystä löytyi peräti viisi viimeisintä maxia lukemattomana. Kahta olin yrittänyt aloittaa, mutta heitin nopeasti kirveen kaivoon: toisen kohdalla havaitsin, että Nizzi ei tapansa mukaan ollut vaivautunut enää kopiomaan ideoita muilta, vaan tyytyi väsyneesti kopioimaan omaa aikaisempaa tuotantoaan.

Lopetin jo aikanaan kirjastojen ostamisen numeroon 64 ja kronikat samaten. Julkaisujen määrä on niin tolkuton, että yksistään tilanpuute tekee keräilystä mahdotonta. Minulla on hyllymetreittäin myös muuta sarjakuvaa ja noin 25 hyllymetriä kirjallisuutta ja sadoittain fyysistä elokuvaa. Siksi täytyy tehdä raskas päätös ja siirtää normi-Willerit (minullakin on ne kaikki) pahvilaatikoissa varastoon. Kaikki suuralbumit ja maxit saavat pitää vielä paikkansa, koska niiden selkämykset eivät ole staattisen valkoiset. Onhan niissä luonnollisesti myös kirjallista ja kuvallista substanssia, johon voi aina palata, viimeisimpiä julkaisuja tietysti lukuun ottamatta.

Tähän on sitten tultu, vaikka en olisi vielä muutamaa vuotta sitten tätä uskonut. Texiä en toki kuitenkaan kokonaan jätä, vaikka aioinkin lopettaa myös pitkään jatkuneen kestotilauksen. Jatkossa poimin kaupan hyllyltä Bosellin ja ehkä myös Manfredin käsikirjoittamat numerot. Mahdollisesti jatkan myös Nuoren Tex Willerin irtonumeroiden ostamista. Ja pysyyhän minulla vielä tietysti säilössä kaikki ne wanhat hyvät tarinat, sillä en ole suunnitellut niistä luopumista. Uskon, että palaan niihin vielä joskus ja en ihmettelisi, vaikka Tex-innostus vielä joskus heräisi henkiin.

Totesin jo vuosia sitten, että jatkuva uusien Tex-formaattien julkaiseminen on riskipeliä. Tämä johtaisi tarinoiden tason heikkenemiseen, kun niitä tuotetaan liukuhihnalla. Kaipaan niitä aikoja, jolloin Tex ilmestyi 12 kertaa vuodessa. Silloin jokaista numeroa oikeasti odotti ja odotus myös palkittiin loistavilla tarinoilla. Nyt jään seuraamaan tilannetta ja odottamaan, josko tilanteeseen tulisi jokin järkevä korjausliike. Italian pää puhuu kuitenkin toista kieltä.