Sarjakuva-albumin kansi kertoo harvoin näin paljon älppärin sisällöstä: hyvin yksinkertainen ulkoasu, laadukas kansikartonki, tyylikäs suunnittelu. Kaikki lupaa hyvää, ja Kamut pitää minkä lupaa. Suoritus sinänsä, sillä kissa- ja koirasarjoja on maailma pullollaan. Itse asiassa Patrick McDonnellin ainoa edes likipitäen originelli ajatus on tehdä Kamujen päähenkilöistä, Jalo-koirasta ja Kati-kissasta, parhaat ystävät.
Kun Helsingin Sanomat tässä joku kuukausi sitten taas vaihteeksi remppasi sarjakuvasivuaan, en odottanut mitään hyvää. Sivun tarjonnan taso oli heitellyt laidasta laitaan, ja muutokset olivat olleet yleensä huonompaan suuntaan. Ja mistä HS muka olisi löytänyt uuden, Suomessa ennennäkemättömän herkkupalan. Ainakaan nimi, Kamut, ei luvannut hyvää. Ja kaikki hyvät sarjathan oli jo nähty. Olihan? Onneksi olin väärässä. Ja onneksi myös Semic huomasi tarttua tilaisuuteen tuoreeltaan ja julkaista oman Kamut-kokoelmansa hyvin nopeassa tahdissa.
Kamut on perinteistäkin perinteisempää sanomalehtisarjakuvaa. Jopa pelkistetty piirrostyyli tuo etäisesti mieleen Herrimanin Krazy Katin vuosikymmenten takaa. Siivompi jälki menisi sanomalehdessä harakoille, mutta kyllä Kamut toimii albumissakin. Vain rasteroinnit näyttävät paremmalla paperilla hieman suttuisilta.
McDonnellin vitsit vaativat yleensä pientä ajattelua, ennen kuin ne avautuvat. Myös tässä McDonnell on ilmeisen velkaa Herrimanille. Joistain McDonnellin stripeistä ei näytä löytyvän vitsiä lainkaan, mutta jotankin ne jäävät mielen pohjalle koko päiväksi pyörimään.
Kamut ei yritä rikkoa rajoja eikä tehdä vallankumousta, mutta silti… Jalon ja Katin yritykset ymmärtää toistensa maailmaa tuovat mieleen ihmisten ponnistukset ymmärtää eri ihmisten kulttuureja. Eikä aina voi onnistua. Koirasta ei ole kehrääjäksi eikä kissasta temppujen tekijäksi. Aina välistä Jalo ja Kati joutuvat myös toistensa maailman varjopuolten sivullisiksi todistajiksi. Miksi kiivetä puuhun, jos sieltä kuitenkin putoaa? Miksi haudata luunsa, jos sitä ei kuitenkaan löydä?
Semicin albumin viimeistellyn toteutuksen kruunaa Markku Konton erinomainen käännös. Hän on onnistunut kääntämään paitsi sanat, myös niiden sisällön, ja se on puhekuplan kokoisessa tilassa vaativa tehtävä. Albumin ainoa ongelma on tekstaus. Vaikka Semic on tällä kertaa onnistunut löytämään harvinaisen hyvin McDonnellin tyyliin sopivan fontin, ladottu teksti on aina ladottua tekstiä, eikä koskaan vedä vertoja hyvälle tekstaukselle. Sääli.
Kamut 1, Patrick McDonnell. Suomentanut: Markku Kontto. Kustannus Oy Semic, 1995.
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Pelit-lehden numerossa 10/1995.