Image Comics juhlii kuluvan vuoden aikana 25 vuotta kestänyttä taivaltaan. Juhlavuoden kunniaksi Kvaak esittelee viisi sarjaa kustantajan julkaisuhistorian varrelta.
Kultakin viiden vuoden jaksolta on valittu yksi sarja, joka parhaiten kuvaa oman kautensa tuotantoa. Kaikki viisi yhdessä kuvaavat yrityksen kehitystä alkutaipaleelta tähän päivään.
Image Comics lyhyesti
Yhdysvalloissa kustantajat olivat muuntuneet pörssiyrityksiksi 90-luvun alussa. Kehityksen sivuvaikutuksena syntyi Todd McFarlanen ja Rob Liefeldin kaltaisia supertähtiä. Heistä kukin oli vuorollaan lyönyt edeltäneet myyntiennätykset.
Toisaalla omakustanteille, pienlehdille ja uusille yrittäjille oli avautunut kanava ennen vaikeapääsyisille markkinoille. Sen tarjosivat sarjakuvaan erikoistuneet kivijalkakaupat.
Sarjakuvan tähdet näkivät työnantajan, osaltaan myös käsikirjoittajien ja toimittajien, korjaavan työnsä mehukkaimmat hedelmät. Samanmieliset lyöttäytyivät yhteen ja perustivat uuden kustantajan 1992.
Image Comics oli sateenvarjo itsenäisille, kumppanuussopimuksen sitomien pienkustantajien yhteenliittymälle. Todd McFarlane Productions, Rob Liefeldin Extreme Studios, Jim Leen Wildstorm, Marc Silvestrin Top Cow Productions, Jim Valentinon Shadowline ja Erik Larssenin Highbrow Entertainment kuuluivat omistajilleen.
Vallankumoukselliseksi alusta lähtien rummutetun kustantajan todellinen vallankumous oli kuitenkin hiljainen. Se tapahtui ajan mittaan, vuosikymmenten kuluessa.
Supreme (1992)
Kaikkialle ensimmäisenä ennättänyt Rob Liefeld ja ylevistä aatteista riisuttu Teräsmies-kopio Supreme olivat parasta ja pahinta Imagea samassa paketissa.
Korupuheista huolimatta Imagen perustajat piittasivat ennen kaikkea oman asemansa kohentamisesta. He loivat hahmonsa itse ja jättivät ne sitten palkkatyövoiman käsiin. Siten ne olivat monesti tunnettujen sankareiden hätäisiä kopioita. Liefeld oli tämän ideologian äärimmäinen ruumiillistuma.
Myös Supremen ansiot olivat vähäiset, eikä sarjalla tätä nykyä ole edes lukuarvoa. Kuitenkin sen ensimmäinen numero oli profetaalinen visio, joka osoitti mihin suuntaan supersankarisarjakuvat kehittyisivät. Kuvia selittäviä tekstilaatikoita ja ylikirjoittamista ei sen sivuilta löydä.
Aikaansa edellä ollut Liefeld palkittiin täyslaidallisella kritiikkiä. Sujuva kerronta tulkittiin aikalaisten silmin laiskuudeksi. Hyperaktiivinen tähti kiirehti jo seuraavien projektien pariin, eikä jäänyt puolustamaan näkemystään. Surkeaan jamaan ajautuneen sarjan nosti karilta vasta Alan Moore. Siten Supreme tänään muistetaan enää Mooren Teräsmies-pastissina.
The Authority (1999)
Imagen alkutaival oli ahneuden ekonomiaa. Keskeisin Imagen sopimuslauseista määritti, etteivät yhteenliittymän jäsenet olleet velvoitettuja auttamaan pulaan joutunutta kumppaniaan.
Imagen perustajäsenet riitautuivat näyttävästi ja ajautuivat erilleen jo ennen vuosikymmenen loppua. Imagen vaikutus oli näin leviämässä sen yritysrajojen ulkopuolelle.
Warren Ellisin The Authority julkaistiin vasta kun Jim Lee oli jo myynyt oman studionsa DC Comics -kustannusjätille. Kuitenkin juuri The Authority on se definitiivinen Image-sarja, joka uudelleenmääritti supersankarigenreä yhtä paljon kuin Grant Morrisonin Oikeuden puolustajat (JLA 1997, suom. 1–4/2001).
Juurensa tunnustava, lapsenomaisen innostava ja nopeatahtisesti ideoita pudotteleva käsikirjoitus kuuluivat vuosituhannen vaihteessa itseään uudelleen määrittäneen supersankarigenren tunnuspiirteisiin. Taiteilijoiden paikan supertähtinä olivat ottaneet käsikirjoittajat.
Kipinöivän sense-of-wonder-tieteiskuvaston loihti sivuille virtuaasimainen Bryan Hitch. Hitch kuvasi laajakangasversion, joka sai mielikuvituksen luoman ääniraidan pauhaamaan. The Authority oli esinäytös Kostajat-uusiotulkinnalle Ylivertaiset, jonka Hitch niin ikään kuvitti. (Lue Ylivertaisten Kvaak-arvio.)
Girls (2005)
Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen Image oli ideologisella tasolla lähentymässä entisiä kaunopuheita. Se tarjosi mahdollisuuden julkaista tekijäomisteisia sarjoja, perustajajäsenten studioista riippumattomasti. Samalla genretarjonta alkoi laajentua.
Robert Kirkman ehti The Walking Dead -menestyssarjallaan ensin. Siitäkään huolimatta ei Jonathan ja Joshua Lunan Girls olisi ansainnut kokonaan unohtua. Jälkimmäisessä sarjassa elävien kuolleiden sijaan päälle käyvät alastomat naiset ulkoavaruudesta.
Sarjoja yhdistää pienen yhteisön joutuminen keskelle epätodellisia tapahtumia. Kuitenkin juuri Lunan veljesten esitys tuo tapahtumat lukijan ihon alle, arkea ja realismia käyttäen. Girls saa lukijan tuntemaan epämukavuutta tavoilla mihin ei Kirkman ole zombien välityksellä pystynyt.
Shokkivaikutuksen sijaan Girls perustuu tunteiden manipulointiin. Tarinan päähenkilöt tuntevat toisensa, mikä tuo juonen käänteisiin intiimiteettiä. Tapahtumissa on syvää, kaikkiin osapuoliin kohdistuvaa epäoikeudenmukaisuutta.
Tarinan henkilöiden toimia on yhtä lailla helppoa ymmärtää kuin tuomita. Tarinan moraalikoodisto tuleekin lukijalta, ei käsikirjoittajilta, mikä tekee sarjasta poikkeuksellisen voimakkaan elämyksen.
Laajakangaskerronta päällekkäin ladottujen, reunalta toiselle ulottuvien ruutujen tavoin oli suosittu tehokeino vuosituhannen alussa. Lunan veljekset lainasivat erityisen taidokkaasti elokuvan tehokeinoja – kameratarkennuksia ja valaistusolosuhteiden muutoksia – lisäten sivuille liikkuvan kuvan intensiteettiä.
Television ja pelien puolelle laajentunut The Walking Dead veti sarjoista pidemmän korren uusiutumalla ja siten ylläpitäen lukijan mielenkiintoa.
Fatale (2012)
Kaksi vuosikymmentä perustamisestaan Image oli tekijöitä laidasta laitaan houkutteleva kustantaja. Uusille lahjakkuuksille se tarjosi matalan kynnyksen osoittaa kykynsä. Nimensä jo vakiinnuttaneita houkuttelivat tekijänoikeudet, suurempi osuus tuotoista sekä lisenssioikeuksien hallinta. (Lue Kvaak-artikkeli sarjakuvatyöläisen asemasta.)
Ed Brubaker on kuvannut suhdettaan kustantajiin molempia tahoja hyödyntäväksi symbioosiksi. Imagen kaltaiset pienkustantajat ovat keskeisessä roolissa sarjakuvamarkkinoiden ekosysteemissä. Ensin tekijät kehittyvät ammattilaisiksi suurten kustantajien leivissä. Myöhemmin nimekkäämpinä tekijöinä he voivat jo tavoitella leveämpää siivua.
Itsestään Brubaker on tehnyt vahvan brändin. Hänen nimensä herättää vahvoja mielikuvia. Kuluttaja tietää varsin tarkkaan, millaisen tuotteen ostaa tarttuessaan Brubakerin rikostarinoihin.
Fatalen tapauksessa Brubaker venyttää lukijan mieleen iskostunutta mielikuvaa, mutta varoo täysin rikkomasta sitä.
Tarinan keskiössä on nainen, jonka yliluonnollinen vetovoima ajaa miehet mielipuolisiin tekoihin, kuluttaen ja tuhoten nämä yksi toisensa jälkeen, sukupolvesta toiseen.
Luottokuvittajansa Sean Phillipsin kanssa Brubaker harrastaa jälleen tekstilaatikoin etenevää dekkarikerrontaa. Okkultismi ja yliluonnollinen ovat Brubakerille vain osaelementtejä. Tarinan sijaan tärkeämpää on jälleen kuinka se kerrotaan.
The Legacy of Luther Strode (2015)
The Legacy of Luther Strode on analogia siitä, mitä Image Comics on tänään. Sen julkaisuohjelmassa näkyy kaikki käy -mentaliteetti. Enää sitä on vaikea lainkaan kategorisoida. Käsikirjoittajat ja taiteilijat luovat entistä ennakkoluulottomampaa, jopa kokeellista, sarjakuvaa.
The Strange Talent of Luther Strode (2011-2012) oli voimafantasia, jossa veri ja suolet roiskuivat seinille hirmuista tahtia. Justin Jordan ja Tradd Moore sovittivat Peter Parkerin sanoituksen Dragon Ball -säveliin. Tarina kertoo, kuinka nörtistä kuoriutuu lihamylly, ja tuota pikaa myllytys nousee hurjiin lukemiin.
Tekijät eivät sovittaneet liiaksi juonta, eivätkä etenkään tarpeetonta järkeä, sarjaansa. Vaisun jatko-osan, The Legend of Luther Strode (2012-2013), jälkeen trilogian päättävä The Legacy of Luther Strode (2015) saattaa lukijan jälleen sokerihumalaan.
Jordan ja Moore lainaavat esteettiikantajunsa Street Fighter -peleistä. Siihen he lisäsivät asenteen ja vauhdin elokuvista Natural Born Killer ja Matrix: Reloaded. Tuloksena on niin hillitön sarjakuvakokemus, ettei sarjakuvallista vuoristorataa voi tyydyttävästi sanoiksi purkaa.
Keskustele Image-sarjoista Kvaakissa.