Öisellä taivaalla leimuavat revontulet ovat väylä edesmenneitten rakkaitten vierailla elävien maailmassa, kertoo harmaa ilvesvanhus nuotion ääreen kokoontuneille eläimille. Kansantaruista ammentava eläinsarja sopii englannista muodostuvan kielimuurin ylittäneille varhaisteineille, mutta lumoaa tunnelmallisella kuvituksellaan ja mutkattomuudellaan myös aikuisen.
Kaarna adoptoi vanhempansa menettäneen supikoiran, jonka nimeää Raatteeksi. Elo metsässä on kulkemista ja kalastamista, kunnes karhuemon pöllöystävä Paju mainitsee revontulten kadonneen. Huoli leviää metsän asukkaiden keskuudessa, ja ne kokoontuvat painostamaan Kaarnaa matkalle kohti pohjoista. Karhuilla uskomusten mukaan on erityinen yhteys taivaan jumaliin, mutta Kaarna on vasta saanut oman pennun keväällä. Orpo Raate ei jää seuraamaan tapahtumia toimettomana. Kaarnan sekä itsensä ja muiden läheisiä menettäneiden vuoksi Raate suuntaa etsimään itseään tulikettua, Repoa.
Seikkailun alussa Raate tapaa harakan, Tuikkeen, joka johdattaa supikoiran haltija Valkon puheille. Outo käytökseltään ja pelottava olemukseltaan; Valko, Käkri ja muut taruolennot muistuttavat Ghiblin elokuvien kummia otuksia ja suomalaiskansallisen perinteen mukaisesti eivät edes auttaessaan ole vilpittömän hyväntahtoisia.
Kansantarujen ja omien fantasiaelementtien yhdistelmä ruokkii mieltä pohjalla, samalla mutkattomien juonenkäänteiden ja suoraviivaisten ratkaisujen versoessa tuoreen raikkaina. Lukijan mielenkiintoa pitävät yllä paitsi taikuuden kaltaiset lisäelementit myös uudet eläinystävät supitytön kulkiessa päättäväisesti kohden pohjoista.
Lastensarjan eläinhahmoista huolimatta tarinassa on aavistus melankoliaan saakka ulottuvaa vakavuutta. Tästä syystä sarja parhaiten tavoittanee lukijat vasta iässä, jossa nämä ylittävät englannin muodostaman kielimuurin.
Kuvaus ja editointi: Olga-Emilia Uusitalo
Emilia Ojala on julkaissut sarjaa vuodesta 2017, ensin taiteilijanimellä Pipilia, ja hänen varmaotteisuutensa on herättänyt runsaalti huomiota. Kuvitus ja eläinhahmot ovat keskeinen osa sarjan menestystä.
Tasaista pintaa ei metsässä ole, vaan kaikki on orgaanista, kasvavaa tai maatuvaa. Samoin yhtenäisten väripintojen sijaan luonto on turkkia, mättäitä ja kuusenneulasia. Metsä on väritetty sammaleisen hämyiseksi, valon tuskin koskaan langetessa tasaisesti kasvillisuuden lävitse. Sivuilta voi lähes aistia metsän kosteuden, kukoistavien ja lahoavien tuoksujen yhdistelmän. Tummasävyisyys miellyttää välittömästi erottaessaan sarjan paitsi muista nettisarjoista, myös animaation perinteistä.
Ensi silmäykseltä antropomorfiset, ihmisenkaltaisin piirtein kuvatut eläinhahmot ajavat mietteet piirroselokuviin, ja Ojala onkin suunnitellut eläinhahmonsa animaatio mielessä.
Sivusommittelun ilmavuus on tarkoitettu nykyalustoille, nopeasti vieritettäväksi. Kuvien vilistäessä yleisvaikutelma, hahmot ja tunnelmat, ovat keskeisessä roolissa. Tässä kuvitus on erityisen vahvoilla, mutta huolella luodut taustat kestävät lähemmän tarkastelun myös suurella ruudulla. Joukkorahoituksella ensimmäisen kirjan hankkineiden voi siksi niin ikään uskoa olevan tyytyväisiä.
Fox Fires on toteutukseltaan lumoava, juuriltaan aito ja se valloittaa sydämeltään avoimet lukijat ikään katsomatta.
Englanninkielistä sarjaa voi seurata Webtoon-palvelussa.
Kuvat © Emilia Ojala
Keskustele Fox Fire -sarjasta Kvaakissa.