Dragonballin nousu ja tuho

Hetken jo näytti siltä, että sarjakuvaharrastajien pitkään odottama mangan maihinnousu vihdoin toteutuisi. Uusi Ruutu -lehtihanke lupasi julkaista parasta eurooppalaista nykysarjakuvaa ja ”ensimmäisenä Suomessa” (mikä ei pidä tarkkaan ottaen paikkaansa) mangaa. Yhtyneiden Kuvalehtien suunnittelema koemarkkinointi oli kauttaaltaan epäonnistunut, eikä ensimmäistäkään numeroa koskaan ilmestynyt. Suomi sai luvan tulla toimeen ilman japanilaisia maailman hauskimpia ja jännittävimpiä sarjakuvia.

Tästä takaiskusta oli tuskin toivuttu, kun Kustannus Oy Kolibri toi yllättäen markkinoille neljä kirjaa Aasian menestyksekkäimmästä sarjakuvasta Dragonball, jonka piirtäjä on maailmankuulu ja arvostettu Akira Toriyama. Sarjaa on julkaistu vapaasti ja suuria määriä niin islamilaisessa Indonesiassa kuin luterilaisessa Ruotsissakin. Suomessa julkaisu leimattiin nopeasti lapsipornoksi.

Japani = Porno! Porno! Porno!

Tämän ei toisaalta pitäisi olla järin yllättävää. Esimerkiksi Japanin matkaoppaista saa jatkuvasti lukea että manga (joka tarkoittaa sarjakuvaa, eikä mitään muuta) määritellään pehmopornoksi, jos kirjoittaja on hyvällä tuulella. Viis siitä, että samaa mangaa ovat niin Hayao Miyazakin Nausicaan myyttinen moniulotteinen maailma, Rumiko Takahashin kirpeän hauska ihmissuhdetarina Maison Ikkoku, tai Leiji Matsumoton eeppiset avaruusmaailmat. Puhumattakaan Osamu Tezukan Phoenixista, johon sisältyy ei enempää eikä vähempää kuin kokonainen maailmankatsomus. Pornoa mitä pornoa. Siinä kaikki, mitä meidän ikinä tarvitsee tietää, ja mehän tiedämme aina kaiken. Jos ei muuten, niin sillä vastaansanomattomalla perusteella, että ”kaikkihan niin sanovat”. Mikään ei istu niin sitkeässä kuin vanha kunnon hyvä ennakkoluulo. Mutta tämänhän me kaikki tiedämme.

Mitä Marshall McLuhan sanoi

Ilta-Sanomat tarttui aiheeseen, ja uutisoi empimättä uskomattomuuksia tyyliin ”miljoonat nuoret koulutytöt harjoittavat Japanissa prostituutiota”. Siis ”miljoonat”. Toistetaan vielä kerran: miljoonat. Jos toimittaja Heli Karhumäki kirjoittaa ”miljoonat”, on oletettava että silloin hän puhuu miljoonista. On pakko uskoa, että hän tuntee asiansa, koska hän osaa nimeltä mainita jonkin ”enjo kosai”n, josta tavallinen mangan harrastaja kuulee ensimmäistä kertaa.

On tietysti sanomattakin selvää, että koulutyttöjen prostituutio on juuri sarjakuvien syytä, kuten Ilta-Sanomat implikoi. Tällaiset väitteet kuuluvat klassiseen länsimaiseen keskusteluperinteeseen, kun puhutaan sarjakuvista. Kanadalainen viestintäfilosofi Marshall McLuhan huomioi 1960-luvulla maailmankuulussa teoksessaan ”Väline on viesti” niitä vaikutuksia, mitä sarjakuvien vastainen ristiretki sai aikaan 1950-luvun Yhdysvalloissa: Typerinkin idioottirikollinen oppi, että sarjakuvat on hyväksyttävä tekosyy epäsosiaaliselle toiminnalle. ”Juu, sarjakuvia mä oon lukenu koko ikäni, ne just teki musta tämmösen.”

Mitä Aristoteles sanoi

Mannerheimin Lastensuojeluliiton julkilausumassa esitetään väite, jonka mukaan Dragon Ballin alapäävitsit ”normalisoivat pedofiliaa ja tekevät sen … hyväksytyksi”. Tässä esitetään kauaskantoinen ja merkittävä oletus. Ilmiön kuvaus tekee siis ilmiön hyväksyttäväksi. Tämäkin on syytä toistaa. Siis ilmiön kuvaus tekee ilmiön – hyväksyttäväksi. Mainiota. Tämän täytyy pohjautua johonkin tieteelliseen tutkimukseen, jota ei ole todellakaan riittävästi uutisoitu. Mikä tutkimus oli kyseessä? Mitä siinä tutkittiin? Ketkä tutkivat? Keitä tutkittiin? Missä tutkimus suoritettiin? Mitkä olivat tulokset? Mihinkään näistä kysymyksistä ei ole annettu ensimmäistäkään vastausta.

Ymmärrän hyvin kyllä, miksi. Tuon oletuksen mukaan pitäisi johdonmukaisuuden nimissä kieltää kaikki romaanit, draamat, elokuvat, novellit – ja sarjakuvat – joissa esiintyy kauheuksia. Mitä Aristoteles tarkoittaa termillä ”katharsis”, sen voi lukea hänen Runousopistaan, joka on ollut kaikkien tarinankertojien pyhä kirja, ja joka olisi syytä tuntea viimeistään silloin kun ryhtyy keskustelemaan aiheesta. Katharsis nimittäin tarkoittaa sitä, että dramatisoimalla kertomukseen hirveyksiä tai tekemällä niistä pilaa, ihminen vapautuu peloistaan ja puhdistuu. Tämä aristotelinen näkemys, joka on ollut kulttuurintutkimuksen kanonisoitu totuus 2500 vuoden ajan, on tietysti jyrkässä ristiriidassa Mannerheimin Lastensuojeluliiton näkemyksen kanssa.

Kansanedustaja Päivi Räsänen (kd), joka Dragon Ballin innoittamana, joskaan sitä nimeltä mainitsematta, teki eduskunta-aloitteen kaiken piirretyn pedofiliaa sisältävän kirjallisuuden kieltämiseksi, on toiminut luonnollisesti omantuntonsa ja maailmankuvansa mukaisesti. Mannerheimin Lastensuojeluliitto on tehnyt omalta osaltaan sen, minkä sen tuleekin tehdä. Siinäkään ei sinänsä ole moittimista. Molempien tahojen johtopäätöksien siekailemattomuutta ja tietojen olemattomuutta voi kyllä arvostella.

Kolibrin räpellystä

Sen sijaan Kustannus Oy Kolibri ei ansaitse minkäänlaista päänsilittelyä. Heillä oli kaikki mahdollisuudet tehdä huomattava avaus suomalaisessa sarjakuvahistoriassa. He olisivat voineet tutustuttaa fantastiseen Fushigi Yuugiin, riemastuttavaan Azumanga Daiohiin, klassiseen Astro Boyhin, tai Maailman Kaikkien Aikojen Kauneimpaan Sarjakuvaan nimeltään Clover. Mitä he sen sijaan tekivät? He tarttuivat Dragonballiin, joka ei ole millään tavalla erityisen ansiokas sarjakuva. Japanissa julkaistaan sata kertaa parempia taideteoksia vuosittain niin paljon, ettei niistä osaa pitää edes lukua.

Jos Dragonballia ei julkaista enää suomeksi, se ei ole suuri menetys. Sen sijaan suuri menetys on se, että Kolibrin ainutlaatuisen tumpeloinnin takia (laittamalla julkaisu lastenhyllyyn) ei pitkään aikaan tulla julkaisemaan mitään muutakaan japanilaista sarjakuvaa. Mikä kustannusyhtiö Suomessa haluaa enää kokeilla markkinoita, kun näin vähällä saadaan aikaan eduskuntakyselyitä, boikottiuhkia, ja roppakaupalla kielteistä julkisuutta. Kuka haluaa leikkiä kustantamon maineella maassa, jossa päättävien poliitikkojen tiedon taso perustuu sellaisiin lausumiin kuin ”Minulla on sellainen käsitys”! Jos joku urhoollinen kääntäisikin ja julkaisisikin vaikkapa Nausicaan – suuren luokan taiteellinen sarjakuvaromaani jos mikä – viimeistään kohun säikäyttämät valppaat vanhemmat pitävät huolen siitä, ettei lapsosen käsi kajoa japanilaiseen teokseen, vaan tuttuun ja turvalliseen amerikkalaisen poskettomaan väkivaltaan, jota edustavat vanhat tutut X- Y- Hyper- Super- ja Pöperömiehet.

Episodin ainoa lopputulos tulee siis olemaan, että tämän jälkeen manga-nimisen merkittävän taiteen ja kulttuurin lajin ansaittu ja vääjäämätön maihinnousu Suomeen viivästyy kymmenellä vuodella. Joko saamme luvan elää ilman ja hävetä sitä, että olemme löytäneet loistavaa kirjallisuutta pannaan julistetusta maasta, tai sitten tilaamme sen jatkossa ulkomailta, tukien ulkomaisten kustantajien ja kustannustyöntekijöiden työtä. Kiitämme, Kustannusosakeyhtiö Kolibri! Doomo arigatoo gozaimasu. Shimatta!

Mitä Heinrich Heine sanoi

Niinpä on mahdollista, että jatkossa – mikäli lakialoite hyväksytään eduskunnassa – jokaikinen kirjalähetys Japanista tulee erityisen silmälläpidon alaiseksi, ja tulevaa lakia käytännössä soveltaa jokin ummikko tullimies, jolle on sangen helppoa varmuuden vuoksi takavarikoida jokaikinen sarjakuvakirja, jossa sattuu olemaan jostain syystä muutama vitsi seksihuumoria. (Seksihän on kuolemanvakava asia, josta ei saa tehdä pilaa.) Puhumattakaan siitä, jos tarinassa olisi tyttö- tai poikapareja. Piirretyltä hahmolta ei myöskään voi vaatia henkilöllisyystodistusta, joka osoittaisi hahmon iän. Ja mikä parasta, laillisesti Japanissa/Yhdysvalloissa/Saksassa/Ruotsissa julkaistun sarjakuvan suomalainen levittäjä saa lain mukaan rangaistuksen (aloitteen tekstin mukaan a) sakkoja ja jatketusta rikoksesta b) vankeutta). Miten hyvin tullimies ymmärtää japania, on visaisempi kysymys. Ilmeisesti maallamme on oltava varaa palkata postin ja tullin palvelukseen suuri määrä japanin tulkkeja, joiden tehtävänä on selvittää, onko jonkin japanilaisen/länsimaisen kustantamon vapailla markkinoilla julkaisema teos sattumoisin Suomen rikoslain vastainen.

Heinrich Heine huomautti aikoinaan, että siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan seuraavaksi ihmisiä. Suomessahan tällaiseen ei ole tarvetta. Riittää että sarjakuvien lukija heitetään Suomessa vankilaan. Ottaen huomioon mangan ja animen ystävien ikäjakauman, niin nuoriso joka on viettänyt nuoruutensa vankilassa, tulee muistamaan omaa historiaansa kirjoittaessaan erityisellä lämmöllä niitä poliitikkoja, jotka viisaudessaan ovat kohdelleet taidetta ja sen ystäviä tälla tavalla. Väinö Kirstinä, jonka nimiin tuo kuuluisa sitaatti on myös usein laitettu, on sanonut muutakin, mm. ”Melkein kaikki uusin merkitsevä taide jollain tapaa tuo uutta maailmaan perinnetaustaa vasten katsottuna. Sen vuoksi se murtaa konventioita, totunnaisuuksia. Se koetaan tavallaan loukkaukseksi. Se ei ole aivan miellyttävän tuntuista kaikin ajoin. Toisaalta uudessa ja epätavallisessa ja loukkaavan tuntuisessa on paljon sellaista, mikä ei kuitenkaan ole esteettisesti lainkaan merkitsevää. Kriitikon työ ei ole todellakaan yksinkertaista. Miten erottaa toisistaan törky ja todella aito, vaikka näköjään rosoinen taideteos?”

Suomalaisen poliittisen kulttuurikeskustelun traditio elää vahvana. 1950-luvulla Eduskunnassa laskettiin Tuntemattoman Sotilaan kirosanojen lukumäärä. 60-luvulla poltettiin Tulipunaisen Rubiinin painos uunissa, koska romaanissa naiset saivat orgasmeja (kunnon naisethan eivät saa orgasmeja). Sen jälkeen tuli tähdelliseksi tuomita Hannu Salama, jonka romaanissa humalainen mies pitää juhannussaarnan, joka kuulostaa siltä kuin sen olisi pitänyt todellakin humalainen mies. Ja vielä 60-luvun lopuksi homoseksuellin runoilijan Allen Ginsbergin runon radioesitys johti eduskuntakyselyyn, koska se kuulosti siltä kuin sen olisi kirjoittanut homoseksuelli runoilija.

Yksi kummallisuus tässä kaikessa on. Miten on mahdollista, että kaikki nämä kirjalliset julkaisut (sarjakuvakin on kirjallinen julkaisu) ovat sittemmin tulleet klassikoiksi? Haluaisin mielelläni vakuuttaa, että sellaista vaaraa ei Dragon Ballin suhteen ole, mutta… Riittää kun toteaa totuuden: poliittisten toimijoiden kyky erottaa törky ja aito taideteos toisistaan on historiallisesti ollut erittäin huono.

Tämän jälkeen kaikki hyvin?

Suomalaisessa yhteiskunnassa on todellisia lapsi- ja nuoriso-ongelmia, joihin olisi syytä puuttua. Jos minulta kysytään, kieltäisin sumeilematta TV-chatit, joissa 13-vuotiaat etsivät ”seuraa”. Pistäisin juopuneet alaikäiset putkaan enkä päästäisi heitä ulos ennen kuin vanhemmat tulevat hakemaan, ja jos ne hulttiovanhemmatkin ovat juovuksissa, he saisivat minun puolestani jakaa saman sellin kelvottoman jälkikasvunsa kanssa. Lakkauttaisin huumeidenkäytöstä annettavat pikasakot ja korvaisin ne välittömällä pakkovieroituksella.

Mutta näissä kysymyksissähän on se vaikeus, että ne ovat oikeita ongelmia, eivät humoristisia kuvauksia ongelmallisesta maailmasta. Kuvauksethan voi viranomainen määrätä kiellettäväksi, poltettavaksi, hävitettäväksi. On valitettavaa, että itse ongelmat eivät häviä niin helposti. Eivät ainakaan taikatemppuja tekemällä, kuten kiinnittämällä huomio johonkin sarjakuvaan, jonka suurin synti on se, että se tulee Japanista, ja mehän kaikki tiedämme erittäin hyvin ja itsestäänselvästi että kaikki mikä tulee Japanista jne. jne.

Faktat, jotka eivät ketään kiinnosta

Lopuksi muutama mitätön tosiasia, joiden ei ole annettu vaikuttaa millään tavalla aiheesta Suomessa käytyyn keskusteluun. (Mikä kertookin keskustelusta paljon.)

Tätä te ette ole koskaan kuulleetkaan: Dragon Ball on sarjakuva, joka kertoo villistä pojasta, luonnonlapsesta, joka ei ole eläessään nähnyt autoja, kaupunkeja, sen paremmin kuin tyttöjäkään. Sarja kertoo hänen pyrkimyksistään edetä kohti kamppailutaidon maailmanmestaruutta, ottelemalla vahvoja vastustajia vastaan turnauksissa, ja seikkailuista joissa hän taistelee hirviöitä vastaan. Sarjassa on koulupoikamaista tylsää pikkuhousuhuumoria, jonka kohteena on 16-vuotias nuori nainen, eikä siinä esiinny lapsipornon häivääkään. Dragon Ballia on ilmestynyt moralismin ihmemaassa Ruotsissa yli 20 osaa, ja niitä saa edelleenkin ostaa vapaasti suomalaisista kirjakaupoista, vaikka identtinen suomalainen painos on vedettykin myynnistä. En tiedä, miksi sitten tähän asiaan ei ole puututtu Helsinki Media Oy:n lehdissä. Siksikö, että ruotsalainen kustantaja ei ole Kolibri?

Ja lapsiporno – jolla tarkoitan elävien oikeiden lasten käyttämistä pornografiassa – on Japanissa jyrkästi lainvastaista, kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, ja niin sen totta vie pitääkin.

Ajatuskuplia – Ruutuheimot

Ovatko Suomen sarjakuvaharrastajat postmoderni heimo? Avaan kolumnisarjani kertomalla mielikuvayhteisöistä, jättiläisliskoista ja sarjakuvakulttuurista. Pseudoakateemista puppua vai tärkeää asiaa – lue ja päätä.

Tutustuin äskettäin Riikka Kurjen Lahden ammattikorkeakoululle valmistamaan opinnäytetyöhön ”We are – tutkimus postmodernista identiteetistä sukupuolitetuissa yhteisöissä”. Mielenkiintoisessa työssään Kurki on tutkinut postmoderneja heimoja ja niiden sisäisiä mielikuvayhteisöjä.

Postmodernilla heimolla tarkoitetaan elämäntapayhteisöä, todellista tai virtuaalista, jonka jäseniä yhdistää yhteinen kiinnostuksen aihe. Heimo voi olla itsetarkoituksellinen: yhteisön syy kokoontua on yhteisöllisyyden tunne, ei niinkään välttämättömyys tai konkreettinen hyöty. Käytännössä tätä aaveheimoa ei ole olemassakaan. Se manifestoituu yhteisön jäsenten vuorovaikutuksen kautta. Postmoderneja heimoja syntyy etenkin internetissä, omalla tavallaan korvaamaan jo menneisyyteen jääneitä kylä- ja perheyhteisöjä. Heimon kautta jäsenet voivat rakentaa identiteettiään sisällyttämällä siihen heimon arvoja ja asenteita. Tällainen postmoderni identiteetin rakentaminen on yleistymässä, kun yhteiskunta moniarvoistuu. Heimon jäsenet voivat olla hyvinkin läheisiä, ystäviäkin.

Heimot ovat kenties jännittävin ilmiö internet-ilmiöistä. Minusta on valtavan kiehtovaa että vaikka istuisin alas ja koittaisin kehittää mahdollisimman älyttömän kiinnostuksen kohteen, joku on jo perustanut sen ympärillä toimivan yhteisön nettiin. Esimerkiksi? En olisi osannut kuvitella, että maailmassa on makroherpetofiileja. Makro tarkoittaa suurta, herpeto liskoa ja filia on tietysti rakastamista. Makroherpetofiilin seksuaalinen preferenssi ovat jättiläisliskot. Ja internetissä on olemassa yhteisöjä, heimoja, jotka palvelevat tämän fetissin jakavia ihmisiä. Tarkastakaa vaikka. Kaikelle kuvitelvissa olevalle on heimonsa.

Aaveheimoja ja Godzillanrakastajia – Otto on seonnut lopullisesti, ajattelette. Ja miten tämä liittyy sarjakuviin? Antakaahan, kun selitän.

Luettuani Kurjen työn, aloin miettiä, missä ovat suomalaiset sarjakuvaheimot? Jos internetissä toimii tällainen yhteisö, se on onnistunut piilottamaan itsensä hyvin, sillä ainakaan minä en ole löytänyt yhtään. Sarjakuvakultuuri on verrattaen pienen marginaalin viihdettä, jolla on omat konventionsa. Voisivatko Suomen sarjakuvaharrastajat muodostaa kollektiivisesti postmodernin heimon? Jos sarjakuvaharrastajien internetfoorumi perustettaisiin, nähtäisiinkö siellä heimomaista käytöstä? Tätä pohdin, kun Juha Kouvalainen ilmoitti Kvaak-sarjakuvaportaalin perustamisesta.

Suomalaisessa sarjakuvakulttuurissa on heimon piirteitä. Sarjakuvat ovat tietysti yhteisöä yhdistävä kiinnostuksen aihe sekä vielä tärkeämpänä usko sarjakuvien ilmaisuvoimaan. Vaikka yhteisö on jakautunut pienempiin mielikuvayhteisöihin, kuten eri tavalla suuntautuneisiin lukija- ja tekijäporukoihin sekä seuroihin, vedetään silti yhtä köyttä sarjakuvakulttuurin puolesta. Yhteisö kokoontuu sarjakuvafestivaaleilla Kemissä ja Helsingissä sekä tekijätapaamisissa.

Kvaak-sarjakuvaportaali periaatteessa sisältää kaikki heimon rakentamiseen tarvittavat välineet. Se tarjoaa foorumin, jossa yhteisön jäsenet voivat kommunikoida ja muokattavat profiilit, joilla käyttäjä voi tavallaan rakentaa postmodernia identiteettiään, keksiä itsensä uudestaan tietokoneensä ääressä. Huomaan itsekin tekeväni tätä: foorumeilla mesoava virtuaalinen sarjakuvakriitikko Otto Sinisalo on jossain määrin eri hahmo kuin lihallinen ohjelmoija Otto Sinisalo – vähemmän komea, esimerkiksi.

Mutta vaikka yhtäläisyyksiä löytyykin, sarjakuvaharrastajat eivät ole postmoderni heimo, eikä Kvaak-sivustosta toivon mukaan muodostu sarjakuvaheimon internetkanavaa. Sarjakuvaharrastajien keskuudessa ei ole heimoille tyypillisiä sääntöjä tai yhteisiä, absoluuttisia arvoja, ja mikä tärkeintä: sarjakuvayhteisö on ulospäinsuuntautunut. Lähes kaikilla sarjakuvajaharrastajilla tuntuu olevan yhteinen toive siitä, että sarjakuva olisi arvostetumpi; että useampi ihminen lukisi sarjakuvia. Osin tämä johtuu taloudellisista näkökohdista – sarjakuvantekijät haluavat tietenkin lisää yleisöä teoksilleen – mutta suurilta osin se on vilpitöntä halua nostaa arvostamansa kulttuurinalan asemaa.

Tämä ei ole heimon käytöstä. Toimiva postmoderni heimo on sulkeutunut yhteisö, joka ei etsi aktiivisesti uusia jäseniä. Vaikka festareille kokoontuva sarjakuvayhteisön sisäpiiri ei olekaan kaikkein helpoin lähestyttävä, halutaan aina skeneen silti tuoretta verta. Jos teet sarjakuvia, olet sisällä. Postmodernin heimon luovat tuotokset – vaikka makrofetissien dinosauruspiirrokset – suunnataan ensisijaisesti muille heimon jäsenille, mutta sarjakuvantekijät piirtävät ja kirjoittavat kaikille.

Me – ja vaikka sanonkin ”me” – emme ole heimo. Sarjakuvayhteisö on suuri ja häilyvä. Sen avulla voi kyllä rakentaa identiteettiään, mutta toisin kuin heimojen tapauksessa, ihmissuhteita ei sen kautta kannata pääasiallisesti lähteä hankkimaan.. Kvaak toimii sarjakuvayhteisön internet-edustuksena ja informaatiokanavana, mutta mikään leirinuotio se ei ole.

Sillä sinä päivänä, kun sarjakuvayhteisö on niin sisäänpäinkääntynyt ja pieni, että sitä voi kutsua heimoksi, voimme yhtä hyvin alkaa piirtämään eroottisia dinosauruskuvia.

Riikka Kurjen opinnäytetyö ”We are – tutkimus postmodernista identiteetistä sukupuolitetuissa yhteisöissä on luettavissa Kurjen kotisivuilta.

Ufo tuli Kemiin

Moebius äärimmäisenä vasemmalla ja tulkki Kirsi kinnunen oikealla
Moebius äärimmäisenä vasemmalla ja tulkki Kirsi kinnunen oikealla

Minkälaiset ovat sarjakuvafestivaalit Perämeren pohjukassa? Keskustelua, kokkausta, kaljaa ja kuvasarjoja – Kvaakin toimittaja raportoi 6. – 8. kesäkuuta järjestetyiltä Kemin 22. sarjakuvafestivaaleilta.

Katkeraa kakkua

Kemin festareita ympäröi sarjakuvapiireissä tietty oma mystiikkansa. Tapahtumasta kuulee alan ihmisiltä mitä epätodennäköisempiä anekdootteja. Onpa tapahtumasta tehty sarjakuviakin. Itse en ollut aiemmin vieraillut tapahtumassa, mutta tänä vuonna oli korkea aika tehdä poikkeus. Sarjakuvafestarit Perämeren persreiässä? Onhan ne kerran nähtävä.

Tero Salomaa
Tero Salomaa

Saavun paikalle lauantai-aamuna nukuttuani yön yli makuuvaunussa. Kaupunki on sateinen ja autio. Hotellin kautta tapahtumapaikalle: Kemin kulttuurikeskuksen ovensuuta koristaa lentävä lautanen. Viereisen torin lipputangossa liehuu Lempi-lippu.

Sisällä voipuneen näköiset sarjakuvantekijät kauppaavat tuotteiteitaan. Yksikään suuri kustantamo ei ole vaivautunut paikalle. Edes tavallisesti festareita kiertävä Like tai sarjakuviin erikoistunut Egmont eivät ole edustamassa. Sentään kauppamies Tero Salomaa on sarjakuvapöytineen paikalla. Viralliset festarialbumit poislukien myöskään uusia sarjakuvia ei juurikaan näe. Yksi poikkeus on Kristian Huitulan Kalevalasta julkaistu komea, kovakantinen venäjänkielinen laitos.

(c ) Moebius
(c ) Moebius

Kulttuurikeskuksen galleriassa tehdään vielä viime hetken korjauksia Moebius-näyttelyyn. Näyttely on vaikuttava. Tavallisesti sarjakuvat näyttävät masentavilta tuhruilta taidenäyttelyissä, mutta Jean Giraudin suuret originaalit ja suoraan maalauksiksi tehdyt työt toimivat seinälläkin. Näyttely on kiitettävän monipuolinen katsaus sarjakuvalegendan uraan: mukana on niin maalauksia, originaaleja, suurennoksia, omakuvia ja tuotantoluonnoksia lukuisiin elokuvaprojekteihin. Onpa esillä sivuja vielä julkaisemattomasta Blueberry-albumistakin.

Olut

(c ) Moebius
(c ) Moebius

Hanat alkavat vuotaa puolenpäivän aikaan Lempi-scifibaarissa. TV-persoona Sami Garam viihdyttää yleisöä haastattelemalla sarjakuvantekijöitä ruoanlaiton ohessa. Ensimmäisenä hellan ääreen astuu 30-vuotis-taiteilijajuhliaan viettävä Jope Pitkänen, Lempi-sarjakuvan luoja. Jope saattaa olla Suomen tuotteliain sarjakuvantekijä: erään arvion mukaan miehen tuotanto sisältää yli 30000 sarjakuvastrippiä. Haastattelu on äärimmäisen viihdyttävä: Jope vittuilee Garamille minkä kerkiää ja kokkiparka joutuu vaihtelemaan puheenaihetta tämän tästä. Mansikkakakun valmistuttua Jope kruunaa haastattelun katkeralla purkauksella. Internetistä mitään ymmärtämätön taitelija valittaa pudonneensa lopullisesti kelkasta:
– Minä olen kivikautinen mies, matkalla hautaan. Ehkä pari vuotta jäljellä.

En tiedä onko Jopen esitys harkittua itseironiaa vai oikeaa katkeruutta, mutta tässä on mies joka ansaitsee oman talk-show’nsa.

Panelisteina vasemmalta lukien Hiltunen, Huusko, Ilmaranta, Kataisto. Kuvan etualalla Ankka -lehden työläisiä ja keskirivissä Marko Latva-Nikkola, Jouko Ruokosenmäki ja Mikko Jylhä
Panelisteina vasemmalta lukien Hiltunen, Huusko, Ilmaranta, Kataisto. Kuvan etualalla Ankka -lehden työläisiä ja keskirivissä Marko Latva-Nikkola, Jouko Ruokosenmäki ja Mikko Jylhä

Iltapäiväsprintti

Sarjakuvakriitikko Vesa Kataisto vetää yhden tienoilla paneelikeskustelua sarjakuvan tuotantoprosessista. Sarjakuvataitelija Petri Hiltunen selvittää sarjakuvan tekemisen talouspuolta: sarjakuvastripeillä voi tienata, mutta albumit tehdään omaksi iloksi. Usein kuukausia tehtävän sarjakuva-albumin tuotoilla ei maksa edes yhden kuukauden vuokraa. Tekstaaja Mikko Huusko kertoo sarjakuvan tekstaamisen olevan tuottoisaa, mutta leipääntymisen vaara on olemassa, tekstaaminen kun on sarjakuvan tuotantoprosessin mekaanisin osa. Sarjakuvakäsikirjoittaja Vesa Ilmaranta puolestaan valistaa käsikirjoittamisen realiteeteista:
– Käsikirjoittaja pettyy aina. Väärinkäsityksiä syntyy aina siirrettäessä tekstiä kuviksi. Mutta yhteistyö on myös palkitsevaa. Kuvittaja tuo oman panoksensa kokonaisuuteen.

Paneeli on yhtä mieltä kuvien merkityksestä. Jos jokin asia esitetään kuvassa, ei sitä kannata tekstissä mainita. Näytä, älä kerro, siis. Lopuksi valitetaan perinteisin painotuksin markkinoiden kehnoa tilannetta. Ulkomaiset suosikkisarjat vievät leipää kotimaisten suusta. Hiltunen kertoo Maaseudun tulevaisuuden korvanneen Väinämöisen paluun Rip Kirbyllä. Lehdillä on tavallisesti tilaa yhdelle kotimaiselle stripille. Albumeiden markkinoinnista taas puuttuu suunnitelmallisuus.
– Sarjojen mainostaminen voisi auttaa. Samoin auttaisi, jos kirjakaupat ottaisivat kotimaisia albumeita edes myyntiin, kommentoi Hiltunen.

Masentavaa. On saatava kalja. Garam haastattelee Moebiusta paistinpannun äärellä. Syntymässä on lämmin lohisalaatti. Vanha sarjisguru on mielellään leikissä mukana:
– Sarjakuvantekijät ja kokit ovat samankaltaisia. Toinen ruokkii mahaa, toinen sielua.
Katsoja huomaa pelkäävänsä herra Giraudin sormien puolesta, kun mies pilkkoo salaattia. Hän kertoo suunnitelmistaan tehdä yhteistyötä Stanley Kubrickin kanssa.
– Hän soitti minulle. ”Haluasitko tehdä yhteistyötä, Jean? Aaaarrrggghhhh!”
Piirtäjämestari esittää kuolonkuorituksissaan puhelinta puristavaa ohjaajaa. Okei, nyt rakastan tätä miestä. Garamkin tuntuu olevan Moebiuksen lumoissa. Hänen jo valmiiksi murtunut englantinsa hajoaa loppua kohti täysin käsittämättömäksi. Giraud katsoo kokkia kuin kylähullua.

Kulttuurikeskuksen aulasta
Kulttuurikeskuksen aulasta

Kello kolmen aikoihin partansa science fictionin vihreäksi värjännyt sarjakuvaneuvos Heikki Porkola käy polkaisemassa sprinttistrippikisan käyntiin. Aikaa on vajaa tunti, pääpalkinto on 200 euroa, aiheena ”Rouva Pääministeri”. Piirtäjät käyvät työhön.

Baarissa palaa kaljaa ja tupakkaa. Helsinkiläisten sci-fi-harrastajien nahkatakkiprikaati miehittää pöytiä. Alkuperäinen jerrymies Toni Jerrman on astelemassa Garamin matkakeittiöön. Mutta eihän Jerrman syö! Broileria pekonilla kuitenkin valmistetaan. Miehet puhuvat tietystikin 20-vuotispäiväänsä viettävästä Tähtivaeltaja-lehdestä, joka on ollut perinteisesti foorumi suomalaiselle sci-fi-sarjakuvalle. Ja kas – Jerrman maistaa ruokaa.

Kello 16.00 kokoontuu naissarjakuvantekijäpaneeli. Kemin sarjakuvakilpailussa palkitut Lotta Kauppi, Anneli Furmark, Reetta Niemensivu ja Ulla-Stina Karlsson pääsevät kertomaan ajatuksiaan sarkakuvien tekemisestä. Valitettavasti ruotsinkielisten panelistien osuutta ei käännetä, joten allekirjoittanut menettää noin 50 prosenttia keskustelusta. Hieman yllätyksettömästi Kati Kovacs ja Katja Tukiainen mainitaan esikuvina. Miellyttävää oli kuulla, kuinka naistekijät tyrmäävät ”naissarjakuva” –termin typeränä jakona. Olen pitänyt mokomaa leimaa epätasa-arvoistavana jo pitkään ja on hauska kuulla, että leimatutkin ovat samaa mieltä.

Takaisin baariin. Garam on ottanut joviaalin Kivi Larmolan käsittelyynsä. Vuoden 1991 Puupää-voittaja kertoo vaiheistaan. Entinen hautakivien kuljettaja julistautui aikanaan sarjakuvantekijäksi poliisin kysyessä ammattia onnettomuusselvityksen yhteydessä. Tämän jälkeen mies on tuottanut joitain tuhansia sivuja sarjakuvaa muun muassa Likelle ja Jalavalle ja toiminut Sarjainfon päätoimittajana. Nyt työn alla on kirja ”Rokkibändin ABC”, opas nuorelle rokkistaralle.

Kriisi Lempi-baarissa

Kaiken tämän ruoanlaiton seuraaminen tekee nälkäiseksi. Käyn hotelilla siistiytymässä ja palaan kiinalaisen ravintolan kautta Kulttuurikeskukselle. Alkamassa on Kemin kaupungin vastaanotto. Siististi pukeutunut herrasmies tervehtii kädestä ja toiseen käteen lyödään drinkkilasi. Tapahtuma on eräänlainen suomen sarjakuvan ”kuka kukin on” –tapahtuma – nähtävästi lähes kaikki sarjakuvan kanssa millään tavoin työskentelevät on kutsuttu.

Paikalla aikaisempina vuosina olleet valittavat toistoa. Ilmeisesti tarjoiltavat nakit ja lihapullat on nähty vuosi toisensa jälkeen. Ilmaisen viinin tankkaamisen ohessa jututan muutamaa sarjakuvantekijää. Tommi Musturi kertoo tulevan Glömp-antologian olevan vielä entistäkin paksumpi. Reima Mäkisen tulevasta albumista taasen sopii etsiä autobiografisia elementtejä.

Sirkkelimiehet Tuppurainen ja Vitikainen
Sirkkelimiehet Tuppurainen ja Vitikainen

Sarjakuva-akatemian Marko Tuppurainen ja Vesa Vitikainen yhyttävät minut kärkkymästä baaritiskille. Akatemialta on juuri ilmestynyt tuore Kersantti Napalm –erikoisjulkaisu, pisin laatuaan. Poikien seikkailusarjakuvaa tekevät herrat pistävät esiin arkisiin aiheisiin keskittyvässä sarjakuvakentässä.
– Ei meitä kiinnosta tehdä mitään kuukautisverellä piirrettyä sarjakuvaa, lataa Vitikainen.
Toni Jerrman pelmahtaa paikalle kehumaan tuoreimman Napalm-lehden vaikuttavaa piirtäjäkaartia. Vitikainen ajaa päätoimittajan pois imitoimalla kimeällä äänellä yli-innokkaita omakustantajia:
– ”Ostakaa meidän sarjakuvia! Ostakaa meidän sarjakuvia!”

Valomerkki. Aika siirtyä vastaanotolta baarin puolelle. Sarjakuvabileiden ohjelman aloittaa TV-tenniskilpailuiden finaalit, joista loppuotteluun karsiutuvat Jerrman ja Aki Hyyppä. Voittaja Hyyppä saa palkinnoksi oluen ja suudelman Jope Pitkäseltä. Jerrman näyttää helpottuneelta, mutta eiköhän vaan hetken kuluttua Jope hyökkää suukottamaan Toniakin. Ja illan mittaan joka toista vastaantulevaa miestä. Ei minua kuitenkaan, vaikka olemme peräti yhtä aikaa WC:ssä. Pitäisikö nyt olla loukkaantunut?

Illan muusta viihdykkeestä vastaa Rinneradio-yhtye. Paikallisiakin on tullut seuraamaan ilmaiskeikkaa. Aivan ongelmitta esitys ei suju: bändin savukone laukaisee palohälyttimen. Sarjakuvataiteilija R kiskaisee piipittävän helvetinkoneen auki vain saadakseen paikallisen järkkärin kimppuunsa. Järjestysmiehen mukaan R on itse aiheuttanut hälytyksen ja kymppitonnin lasku on tulossa palokunnalta! Vasta kun koko pöytäseurue on vakuuttanut poken R:n syyttömyydestä, välikohtaus selviää.

Selvästi leipääntyneen näköinen bändi pitää tauon kesken keikan, palatakseen soittamaan setin loppuun hetken kuluttua. Tapaan baaritiskillä Jouko Ruokosenmäen ja hän kertoo Egmontin loppuvuoden suunnitelmista. Myöhemmin Rmäki pyytää olemaan julkaisematta ”haastattelua”, koska ei itse muista siitä mitään. En kyllä minäkään, joten ehkä on ihan reilua vaieta.

Mutta mitä mieltä Kemin alkuasukkaat ovat sarjakuvatapahtumasta? Jukka ”Julle” Tissari on periaatteessa hyvin kiinnostunut sarjakuvatapahtumasta, mutta festareiden ajankohta on sosiaalialan koulutusyksikön lehtorille huono ajankohta. Juuri pidetyt valintakokeet työllistävät jazz-harrastajaa, joka on tullut lähinnä katsastamaan Rinneradion. Myös sarjakuvaskenen tietty sisäänpäinlämpiävyys vieraannuttaa:
– Se on sellainen oma klubinsa, johon ulkopuolisen on vaikea tulla sisään.
– Täällä festarit näkyvät parhaiten esitteissä ja kunnan toimintakertomuksessa.

Festareiden järjestämisessä mukana ollut Jussi Korhonen tietää myös kertoa, että festareiden aikaan kaupungilla näkyy tietty aktiivisuuspiikki. Moebiusta ihaileva Korhonen on Jussi Heikkisen kanssa säveltänyt festareita varten Moebiuksen töistä inspiraatiota ammentavan ääniteoksen, joka soi Lempi-baarissa.
– Oli siinä kyllä helvetinmoinen työkin, kertoo Korhonen.

Todellakin, sarjisskene on satunnaiselle harrastajalle vaikea lähestyä, mutta Kemi lienee paras paikka tehdä tuttavuutta sarjakuvaihmisten kanssa. Koska Kemistä ei voi paeta ennen kuin festareiden päätyttyä, syntyy viimeistään iltajuhlissa veikeä leirikoulumeininki. Kaikki ovat tuttuja ja tunnelma hilpeä. Ravintola Panimon terassilla lämpötila on kahdeksan astetta nollan yläpuolella.
– Olenko mä nyt skenessä, kysyn pöytäseurueelta pari viskilasin jälkeen.
Kuulemma olen.

Krapulaista scifistelyä

Tihkusade tervehtii krapulaista sarjakuvatoimittajaa sunnuntai-aamuna. Kulttuurikeskuksella on jonoa ovelle asti. Mitä helvettiä? Ahaa, Moebius jakaa nimmareita ja luonnoksia.

Puoliltapäivin luentonsa aloittava Jerrman näyttää yllättävän pirteältä edellisen illan tilaansa verrattuna. Aiheena on suomalainen tieteissarjakuva. Scifi ei ole suomalaisessa sarjakuvassa koskaan ollut erityisen kova juttu, mutta historian hämäristä löytyy mielenkiintoisiakin tekeleitä. Esimerkiksi amerikkalaisvaikutteista, poikakirjamaista avaruusseikkailusarjakuvaa 40-luvulta alkaen piirtänyt Ami Hauhio on uusi tuttavuus allekirjoittaneelle. Myös ansioitunut Kari Leppänen mainitaan, samoin kuin tietysti moni Tähtivaeltaja-lehdestä tuttu piirtäjä.

Jerrman on säästänyt varsinaisen pommin viimeiseksi. Hän kutsuu lavalle Petri Hiltusen, joka esittelee viime aikoihin asti täysin tuntemattomaksi jääneen Valentin Kalvan, suomalaisen sci-fi-piirtäjän. Nyt ollaan suuren kulttuurihistoriallisen löydön äärellä! Vuonna 1917 syntyneen Kalvan kirjavat elämänvaiheet käydään läpi. Neuvostoloikkareiden jälkikasvu joutui vaikeuksiin sota-ajan Suomessa propagandasarjakuvallaan ”Hävittäjä-ässä Laatikainen”. Sarjakuvassa nähtiin nimittäin päähenkilö nukkumassa samassa sängyssä aisaparinsa Tuhti-Jorman kanssa! Lähestulkoon kaikki Kalvan sarjakuvien originaalit ovat valitettavasti tuhoutuneet sarjassa tulipaloja. Hiltusella ja Jerrmannilla on kuitenkin näyttää katkelma Rocket Reynolds –sci-fi-sarjakuvasta ”Avaruuden haikalat”. Vaan kappas, mitenkä Rocket Reynoldsissa onkaan erikoisen tutun näköistä ja … modernia sarjakuvailmaisua.

Baarissa paikallinen räyhähengetär ilmestyy viereiseen pöytään häiritsemään aamukahvitaukoani. Alkuasukas huutelee totuuksia harvoille enää baarissa istuville sarjakuvaihmisille tuoppinsa äärestä.
– Naurakaa vaan, vaikka olisitte kuinka kuuluisia.
– Suuret on suuria ja huorat on huoria.
Tässähän alkaa tuntea itsensä julkkikseksi.

Haave vesilasista

Eräänlainen festivaalien huipennus on Jean Giraudin ja Moebiuksen ”yhteishaastattelu”. Kaksikasvoista taiteilijaa varten on paikalla kaksi haastattelijaa: Petri Hiltunen esittää kysymyksiä sci-fi-taiteilija Moebiukselle, Vesa Kataisto taas kuulustelee lännensarjoja piirtävää Giraudia. Aluksi selvitetään taustoja. Vuonna 1957 piirtämisen aloittanut Giraud valitsi sarjakuvat, koska niiden tekeminen tuntui luonnolliselta. Samoin sarjakuvat olivat miehellä ainoa varsinaisesti tuttu kuvataiteen laji. Hän kävi 50-luvulla taideteollisen koulun, jonka opettajat kannustivat häntä alalle.

Yhteistyö kokeneen sarjakuvakirjoittaja Charlierin kanssa oli hedelmällistä, muistuttaen enemmänkin kahden sarjakuvien lukijan tiimityöskentelyä. Charlier lähetti käsikirjoituksen postissa, jonka pohjalta Giraud piirsi sarjakuvan, hieman improvisoiden.

Moebiuksen tyylin hän loi keinoksi vapautua perinteisen sarjakuva rajoista, joita hän Blueberrya piirtäessään joutui noudattamaan. ”Moebiuksen henki” syntyy taiteilijan itsensä sanojen mukaan musiikista, elokuvista ja muista ulkosarjakuvallisista vaikutteista.

Giraudin suhtautumiseen unimaailmaan on mielenkiintoinen. Hän tuntuu olevan erityisessä yhteydessä alitajuiseen unitilaan.
– Moebiuksen tarinat ovat usein vapaata improvisointia. Piirrän unenomaisessa tilassa ja tarkastan myöhemmin, onko lopputuloksessa järkeä, kertoo Giraud.
– Uni itsessään ei ole hyvä eikä paha. Lopputulos riippuu käsittelystä.
– Unitiloja on erilaisia. On valveunia, transsi, hypnoosi. Ystäväni, joka on hypnotisoija, kertoo, että järki on vain yksi hypnoosin tila, jolla jäsennetään todellisuutta. Taiteilija voi repäistä tämän järkihypnoosin auki, kertoo Giraud.

Ihmisluonnon kuvauksen taiteilija kokee ongelmalliseksi.
– Hyvä, paha, tunnemme sen jokainen itse. On todella vaikeaa kirjoittaa pahoja hahmoja. Miten hahmon pahuus tulisi esittää – kasvoista, teoista? Hyvän ja pahan käyttäminen vaatii ihmisluonnon tuntemusta, mutta taiteilijat harvemmin tuntevat ihmisiä. Ei ole luontevia tilanteita, joissa kohdata muita ihmisiä. Niin kuin ei tämäkään ole, nauraa Giraud, viitaten kuulijoita täynnä olevaan luentosaliin.
– Harvat taitelijat voivat kertoa ihmisluonnosta. Hugo Pratt osasi, mutta hän matkustikin paljon. Samoin Charlier ymmärsi ihmisluonnon vaihtelevuuden.

Käy ilmi, että Charlierin perheen suhtautuminen Giraudiin muuttui hieman käsikirjoittajan kuoltua. Ainoaksi varsinaiseksi ongelmaksi ovat muodostuneet mystisten tai taianomaisten elementtien käyttö Blueberry-tarinoissa, jotka perikunta kieltää tiukasti. Tämä on mielenkiintoista, koska kaikesta päätellen tänä vuonna ensi-iltansa Ranskassa saava Blueberry-elokuva sisältää Giraudille itselleen tärkeitä shamanistisia elementtejä.
– Kun [ohjaaja] Jan Kounen pyysi palautetta elokuvan käsikirjoituksesta, sanoin että hänen näkemyksensä shamanismista on hieman romantisoitu. Tämän kuultuaan Kounen matkusti viikoiksi Meksikoon elämään shamanismia harjoittavan yhteisön parissa. Hän muun muassa tutustui tajuntaa laajentavaa kaktusuutteeseen. Hän kuuli, että Amazonilla elää vielä paremmin shamanismista perillä oleva yhteisö, joten hän matkusti sinne.

Entäpä onko vielä jokin toteutumaton projekti, josta piirtäjämestari haaveilee?
– Haluaisin tehdä taulun vesilasista, jonka aurinko valaisee. Haaveilen ”yksinkertaisuuden projektin” toteuttamisesta. Sen sijaan, että etsisin kauneutta kaukaa, se voisi löytyä yksinkertaisuudesta.

Ranta ja Lietzen Aseman pöydässä
Ranta ja Lietzen Aseman pöydässä

Suvivirsi

Kenties kyseessä on vain sisäinen fanipoikani, mutta on elähdyttävää kuulla alan todellisen veteraanin ja mestarin kertovan. Se on suorastaan inspiroivaa. Vähemmän hekumallinen on sen sijaan sarjisfestareiden päätöstilaisuus. Mieleen tulevat koulun kevätjuhlat. Sarjakuvaneuvos Porkola kutsuu vuorotellen erilaisten palkintojen vastaanottajat salin eteen. Voittaja saa ruusun ja pääsee seisomaan riviin muiden voittajien kanssa. Sitten taputetaan.

Sarjakuvakilpailun ykkösijan novellisarjassa vie Jan Solheim, Tanskasta. Toiseksi sijoittuu Lotta Kauppi, Suomi ja kolmanneksi Anneli Furmark Ruotsista. Kunniamaininnan sai Kati Kovács. Strippisarjan voittaa Maija-Liina Ketola, toiseksi sijoittuu Reetta Niemensivu, ja kolmanneksi Ulla-Stina Karlsson. Kilpailutöistä koottu albumi näytti erikoisen kovatasoiselta, joten eivätköhän tekijät ole palkintonsa ansainneet.

Sarjantekijöiden palkinnon saa Heikki Paakkanen teoksestaan Tukholma-syndrooma ja siihen liittyneestä näyttelystä. Lopuksi jaetaan perinteiset Lempi-palkinnot, jotka menevät Like-kustantamolle ja Hannu Paloviidalle (Lempi Grand Prix) Kalervo Palsa-julkaisuistaan, Jean Giraudille tuotannostaan (Lempi International) sekä Kvaakin omalle Timo Ronkaiselle pitkäaikaisesta työstä Ankkalinnan Pamaus –lehden parissa (Lehti-Lempi).

Lopuksi Porkola kertoo sarjakuvafestareiden onnistuneen hyvin. Ensi vuoden festarit jäävät hänen osiltaan viimeisiksi – sarjakuvaneuvos aikoo jättää festivaaliorganisaation. Jään hetkeksi tyhjentämään kameran muistia kannettavan kovalevylle. Kun lähden salista, ovat sarjakuvantekijät kadonneet ja paikalliset järjestäjät purkavat lavasteita kiireen vilkkaa.

Festarit päättyvät kuin Kemiläinen sadekuuro – äkkiä. Skene on lähtenyt kotiin, samalla ufolla kuin saapuikin.

Kuvat: Reima Mäkinen, Otto Sinisalo

Divarin helmet – hämärän rajoilla

Nizar ei ole huulivoidetta, hilseshampoota eikä särkylääkettä, vaan saksalainen sarjakuva. Hansrudi Wäscherin 1960-luvulta saakka piirtämä Tarzanin, Mowglin ja Akimin yhdistävä kopio. Kopion kopio…

Nizar – tiikeripoika, n:o 2 1969. Kuumeessa kerrottua.

”Rauha, joka oli Intian viidakossa, jossa Nizar, tiikeripoika elää, häiriintyi, kun elefantti tallasi kaiken raivon sokaisemana maahan. Kun Nizar tahtoi rauhoittaa raivoavaa paksunahkaa, oli hän itse joutua sen uhriksi, jos elefantti ei viime sekunnilla olisi huomannut Nizarin uskollista Tiikeri-ystävää Kalia. Vähän myöhemmin kaatui elefantti kuolleena maahan.”

Näin jännittävästi ja sekavasti käydään edellisen numeron tapahtumia läpi Nizarin kakkosnumeron ensimmäisessä ruudussa. Ja: ”Yhtäkkiä pamahti tiheiköstä laukaus…” Hoo! Lehti tuo ulkoasullaan mieleen vanhat ns. liuskalehdet 1950-luvulta, italialaisperäiset Texit, Viidakot ja muut. Muutenkin tämä sarjakuva on kuin suoraan 1940- tai -50 -luvulta, vaikka onkin tehty 1960-luvun lopulla.

Sarjakuvan piirtäjä Hansrudi Wäscher syntyi Sveitsissä 1928 ja oppi italiaa jo lapsena, asuessaan vanhempiensa kanssa italiankielisellä alueella. Siellä hän tutustui italialaisiin sarjakuviin, tietysti tutuiksi tulivat myös klassiset amerikkalaiset sarjakuvat, Tarzan, Mandrake ja muut, joiden vaikutus siis ehkä liiankin selvästi näkyy hänen tuotannossaan.

Vuonna 1940 hän muutti perheineen Saksaan ja valmistui aikanaan graafiseksi suunnittelijaksi. Walter Lehning Werlag alkoi 1953 julkaista sarjakuvia italialaisessa taskukirjaformaatissa. Se tarjosi Hansrudille tilaisuuden toteuttaa lapsuuden suunnitelmat omista sarjakuvista. Heti hän tarjosi Sigurd-nimistä saksalais-wagnerilaisen ritariromantiikan sävyttämää sarjakuvaansa. Siitä alkoi pitkä ja tuottelias ura. Hänen sarjakuvansa ovat vieläpä suosittuja, vaikka olivat jo hiukan vanhentuneita jo ilmestyessään.

Aihepiirit olivat tuttuja italialaisista ja amerikkalaisista sarjakuvista 30- ja 40-luvuilta, ritari- ja viidakkoseikkailuja. Nimet kertovat kaiken(?): Tibor, Nizar (viidakko-), Sigurd, Falk, Ulf (ritari-), Gert (merirosvo-) ja Nick (avaruussarja). Vaan eivätpä tuon nimiset sarjat voi aivan tylsänhuonoja olla. Kömpelössä kuvituksessa on outoa tunnelmaa, ja tarinat hauskan tyhmiä. Moinen yhdistelmä voi tuottaa erikoisen lopputuloksen.

Nizar on oikeastaan Wäscherin vanhemman sarjan Tiborin kopio tai muunnos. Tibor syntyi 1959 kustantamon pyynnöstä paikkaamaan italialaissarja Akimin jättämää aukkoa; Akimin julkaisusopimus oli ohi ja uuteen sopimukseen ei päästy. Wäscher sai luoda uuden samanlaisen sarjan tilalle. Kun Lehning Werlag lopetti toimintansa 1968, sai Wäscher luoda sarjansa tavallaan uudelleen. Nizar syntyi. Kopion kopion kopio…

Saksalainen sarjakuva Suomessa on aikamoinen harvinaisuus. Lehteä selatessa on vaikea uskoa sarjan olevan vuodelta 1968. Wäscher on ollut uskollinen esikuvilleen, sarja on samaa vanhaa bulkkia kuin ennenkin, tyhmää poikien seikkailusarjaa, niiden ”kulta-ajalta”.

Nizarissa on kaikkea; huimaa seikkailua, salaperäisiä viidakkotemppeleitä, turbaanipäisiä konnia, tiikereitä ja sen sellaista. Nizar on teenkasvattajapariskunnan poika, jonka vanhemmat kuolivat rosvojoukkojen hyökkäykseen tämän ollessa pieni. Perheen kotiopettaja, kunnianarvoisa viisas vanhus Yorghi pelasti Nizarin paeten viidakkoon, jossa he asuvat vanhassa unohdetussa temppelissä.

Nizar kasvoi viidakon eläinten kanssa ja ymmärtää tietenkin niiden puhetta. Nizarin ystäviä ovat ainakin tiikeri-Kali, apina Dodo ja ainakin tässä lehdessä nimetön norsu, ja kaikilla on tottakai puhekuplat. Ollakseen intialainen (?) Nizar on merkillisen arjalaisen vaalea. Lienee sitten nimestään huolimatta saksalainen?? Tästä numerosta se ei käy ilmi.

Tässä 16-sivuisessa (jep!) jännityspakkauksessa Nizar pelastaa haavoittuneen, kuumehoureisen miehen ja vie hänet viidakkotemppeliinsä Yorghin parannettavaksi. Miehen, Harveyn, tarkoitus oli suojella jotakuta, muttei kuumehoureisena muista ketä. Joku oli yrittänyt tappaa hänet. Muutaman sekavan tapahtuman jälkeen lehti päättyy jännittävään kohtaukseen jossa salaperäinen turbaaniniekka maksaa salamurhaajille. ”Olette hoitaneet asian hyvin. Tässä luvattu palkkio!” ”Kuka on tämä salaperäinen ratsastaja, joka on maksanut suuren summan saadakseen Harveyn tieltään? Miksi on haavoittunut, jonka kunnianarvoisa Yorghi ja Nizar ovat ottaneet luokseen, niin tärkeä? Auttaako Nizar häntä? Älkää unohtako seuraavaa numeroa! Se on nimeltään: Kaikkialla vaanii vaara.”

Ja takakannessa mainostetaan: ”Tämä on seuraavan Nizarin kansikuva! Vaara vaanii kaikkialla.”
Lehti on viidakkomiljööseen sopivasti painettu tummanvihreällä painovärillä, sen vielä ymmärtää, mutta kuinkahan suomalainen kustantaja on uskonut tämän taskukokoisen ja ohuen läystäkkeen menevän kaupaksi? Irtonumerohinta 1:20 on tavattoman korkea, tuohon aikaan sai esimerkiksi värillisen, tuplasti paksumman ja kookkaamman Aku Ankan 80 pennillä. Teräsmiehenkin sai 1:10 hintaan.

Nizar – muodostaan huolimatta – on ns. liuskalehtien perillinen ajalta, jolloin liuskalehdet olivat jo auttamattomasti passé. Nizaria ilmestyikin vain kahdeksan numeroa. Kustantaja OY Liiton yritys oli kova; Nizar-klubiin sai liittyä ilmaiseksi, ja postitse jaettavaan klubikorttiin sai liimailla sisäkannesta leikattavia Nizar-merkkejä. Tästä divarista ostamastani lehdestä sen oli joku jo leikannutkin, eli jäseniäkin lie ollut.

Hansrudi Wäscherillä on Saksassa oma faniklubinsa, hänen hahmojaan on nähty puhelinkorteissa ja yhä työteliäs piirtäjä kiertelee festivaaleilla signeeraamassa.

Lisää (saksaksi):
http://members.aol.com/scmcduck/waescher.htm (linkki ei toimi valitettavasti enää)

Lähde: Horn: World Encyclopedia
of Comics ja ed. mainittu sivu.
——-

Tällä palstalla kerron hämäristä löydöistäni antikvariaattien hyllyiltä, esittelen kummallisia sarjakuvia, sarjakuvalehtiä, kirjoja jotka ovat jääneet usein ansiostakin unohduksiin tai huomaamatta. Joistakin voi löytää yllätyksiä, hyvään tai huonoon suuntaan. Voi olla että et ole koskaan kuullutkaan niistä, ja ehkä toivot ettet kuulisi nytkään. Ja kaiken lisäksi aina uusi ”löytö” esitellään joka kuukausi näin kuun alussa.
Kalkkunat vartaaseen!

Voihan Kvaak! totesi suomalaisen sarjakuvan verkkoedustus

Koskapa kotomaamme verkkopalvelimille on polkaistu pystyyn niinkin monta ammattimaisen näköistä ja -oloista portaalia monenlaista vipeltäjää, verkkonörttiä ja kotiäitiä varten, aloin vähitellen kuvitella, että kotimaisista sarjakuvanharrastajistakin saattaisi löytyä riittävä potentiaalinen segmentti omanlaisensa palvelun käyttäjäkunnaksi.

Asiaan sen kummemmin tutustumatta päätin aikailematta jakaa tämän hullunkurisen idean Suomen Sarjakuvaseuran ylläpitämän Puhekupla-postituslistan jäsenille ja asiasta virisi keskimääräistä kohtalaisempaa keskustelua suuntaan jos toiseen. Lopulta ymmärsin lukemistani viesteistä, että ideoidulle palvelulle saattaisi todellakin olla sosiaalinen tilaus, mikäli tekniseksi toteuttajaksi joku haksahtaa. Avot ja sikana hampaat limppuun!

Tulokset näkyvät tänään ja tässä. Kvaak.fi -sarjakuvaportaali yrittää sitä, missä monet ovat onnistuneet ja vielä useammat eivät: tarjota verkossa laadukasta alansa sisältöä näpsäkässä paketissa ja saavuttaa lukijakuntansa kotimaan sarjakuva-alan ihmisistä. Ja miksipä palvelu ei voisi kiinnostaa myös tavallista akupokkarin kuluttajaa?

Kvaak.fi pyrkii uutisoimaan sarjakuvista säännöllisesti arvilindmäisellä luotettavuudella mutta viihdyttävästi. Kvaak.fi tarjoaa säännöllisiä monipuolisia makupaloja ulko- ja kotimaisista sarjakuvajulkaisuista sekä pohdiskelevia artikkeleita ja kolumneja. Kommentointimahdollisuus ja keskustelufoorumi valjastavat myös koko käyttäjäkunnan mielipiteiden vaihtoon, oma- ja pienkustanteiden markkinointiin tai vaikka linkkihakemiston rakentamiseen. Villeimmissä visioissa palvelu voisi toimia jopa yhdistävänä tekijänä harrastajien, piirtäjien, käsikirjoittajien ja kustantajien välillä.

Palvelun sisällöntuotanto tapahtuu vapaaehtoisvoimin ja tätä kirjoitettaessa muutama sarjakuva-aktiivi onkin jo auliisti mukana ylläpidossa omalla panoksellaan. Taustalla pyörivät palvelinohjelmistoratkaisut mahdollistavat uutisten, artikkeleiden ja arvostelujen lisäämisen kuvien kera muutamalla hiiren napsautuksella mistä tahansa selainpohjaisen käyttöliittymän kautta. Sisällöntuottajat voivat tällöin keskittyä laadukkaan materiaalin tekemiseen sen sijaan, että tuskailisivat tympeiden HTML-sivupohjien ja FTP-siirto-ohjelmistojen kanssa. Kvaak.fi tarjoaa vain julkaisualustan – kirjoitusten tekijänoikeudet ja -vastuut säilyvät kirjoittajilla itsellään.

Kvaak.fi on jokseenkin kaupallisen näköisestä ulkoasustaan huolimatta sitoutumaton ja objektiivinen, ei-kaupallinen sarjakuva-aiheinen verkkopalvelu, joka ottaa napakan niskalenkin kotimaisesta sarjakuvakulttuurista ja pyrkii tukemaan sitä ankan raivolla suomalaisten sarjakuvaharrastajien ja -tekijöiden voimin. Olkoon se ainakin palvelun missiona.

Niin ja nimestään huolimatta sivusto ei lokeroidu käsittelemään vain ankkasarjoja, vaikka suomalaiset sukankuluttajat ovatkin Disneyn tuotteiden ahmatteja. Palvelun linjaus sisältää niin mangat, supersankarit, taidesarjakuvat kuin viihteelliset ja kaupalliset kaiken kansan pläjäykset.

Toivotankin kaikki, minkä juupelin kaupalla tänne nyt olettekin eksyneet, tervetulleiksi! Rakentavaa palautetta otetaan innolla vastaan.