Kommenttiraita – Batman: Mustaa ja valkoista

Suomentaja ja kolumnisti Rami Rautkorpi sekä sarjakuvakriitikko Otto Sinisalo yhdistävät voimansa kommentoimaan muhkeaa Batman: Mustaa ja valkoista –antologia-albumia. Dynaaminen duo käy läpi kirjavan valikoiman Batman-tulkintoja amerikkalaisen sarjakuvan huippunimiltä. Kommentoivana on niin psykologista pohdintaa kuin koomisempaa hulinointiakin. Nopeasti, Bat-kirjoituskoneelle!

Useita tekijöitä:
BATMAN: MUSTAA JA VALKOISTA
Egmont kustannus Oy
ISBN 952-469-068-3

Otto:
Egmont kustannus on julkaissut muhkean kokoelman alun perin Legends of the Dark Knight –lehden sivuilla ilmestyneitä mustavalkoisia lyhäreitä, joissa amerikkalaisen sarjakuvaskenen kerma on päässyt esittelemään omaan näkemyksensä Lepakkomiehestä. Batman: Mustaa ja Valkoista sisältääkin huikean joukon taidonnäytteitä alan huippunimiltä.

Batman on mielestäni siitä vaikea hahmo, että joitain poikkeuksia lukuun ottamatta tarina kerrottuna Batmanin omasta näkökulmasta on harvemmin mielenkiintoinen. Sen sijaan jotain muuta hahmoa päähenkilönään käyttävät tarinat, joissa Batman esiintyy keskeisenä tarinaelementtinä ovat merkittävästä kiehtovampia. Uskaltaisin jopa sanoa, että viime vuosien vaikuttavin tulkinta hahmosta onkin nähty Grant Morrisonin JLA-sarjakuvan sivuilla. Entäpä sinä, Rami – mikä on suosikkisi kaikista Batman-tarinoista?

Rami:
Morrisonin tulkinta Batmanistä onkin jo legendaariseksi muodostunut Lepakkojumala, joka epäinhimillisyydessään lähestyy itseään Teräsmiestä. JLA:ssa tämä tulkinta toimi, koska Morrisonille Oikeuden puolustajat oli antiikin pantheonien moderni vastine. Parhaat Batman-tarinat kuitenkin ovat mielestäni sellaisia, joissa Batman otetaan rohkeasti keskushenkilöksi. Teräsmiehessä ja Batmanissä 80-luvun lopulla suomeksi julkaistut Mike W. Barrin ja Alan Davisin tarinat ovat oivia esimerkkejä siitä, että tietynasteinen inhimillisyys sopii Batmanin hahmoon. Tässä albumissa nähty tarina samalta tiimiltä sopii siihen joukkoon, vaikka se ei pidäkään nimihahmoa koko ajan valokeilassa.

Otto:
Vaikka tosiaan itse pidänkin Batmanista enemmän sivuhenkilönä, Barrin ja Davisin Valomerkki McSurleyn baarissa on henkilökohtainen suosikkini kokoelman sarjakuvista. Idea on hyvä ja tarinan rakenne oivaltava. Kohtausten välillä siirrytään vaivattomasti. Batman nähdään saalistamassa rikollisia rikollisia räkäisessä baarissa päivä toisensa jälkeen. Lehtiotsikot kommentoivat tapahtumia. Kuvituksesta vastaa Alan Davis, jonka jälkeä on ilo katsella. Hieno, tiivis sarjakuva.

Minulle yksi merkittävä Batman-tarinoiden kantava voima ovat veikeän vinksahtaneet roistot. Paul Dini osoittaa tämän kahdella kokoelmaan päätyneellä tarinallaan.

Dinin näkymys Gothamin nahkahiirimiehestä animaatiosarjassa Batman on muutenkin yksi kaikkien aikojen tyylikkäimpiä. Etenkin kuvatessaan Batmanin lukuisia rikollisia hän on saavuttanut juuri oikeanlaisen häiriintyneen tunnelman. Dinin kirjoittamassa tarinassa Potilaskertomus nähdään harvinainen katsaus Jokerin historiaan ennen naamanvalkaisua. Kuvituksesta vastaa Alex Ross, jonka valokuvamaiset maalaukset toimivat mustavalkoisenakin. Silti huomaa miettivänsä olisivatko Rossin kuvat sen huonompia, jos ne olisivat retusoituja valokuvia.

Rami:
Dini on todellakin löytänyt Batmanin maailmalle räikeän hulluuden sekä kylmän tervejärkisyyden väliltä sellaisen tasapainon, joka minua miellyttää. Ja hän osaa säilyttää sen tasapainon sekä täysin naurettavissa hupailuissa, kuten Veto, että hieman vakavammissa tarinoissa, kuten Potilaskertomuksessa.

Rossin kuvitus on heikoimmillaan puhuvien päiden kohdalla, silloin kun ruudut voisi korvata ihan hyvin korvata retusoimattomillakin valokuvilla. Hänen fotorealisminsa on ehkä hyödyllisimmillään, kun sitä käytetään uskottelemaan, että jokin täysin epärealistinen asia on todellinen, kuten Marvelsissa ja Kingdom Comessa. Potilaskertomuksesta jäi erityisesti mieleen Jokerin kasvokuva, jossa Ross tuo hahmon vääristyneet kasvonpiirteet hätkähdyttävästi eloon.

Nämä Dinin tarinat kuitenkin olivat taas näitä, joissa Batman esiintyy vain Arkhamin vankimielisairaalan sisäänheittäjänä. Ennen kuin puhumme niistä tarinoista, joissa on todella yritetty tunkeutua Batmanin pään sisälle, mainitsisin vielä suosikkini näistä Batmanin johonkin vastustajaan keskittyvistä jutuista. Arvoitus on vanhan suosikkini Walter Simonsonin ja uuden suosikkini John Paul Leonin taidonnäyte. Siinä Arvuuttaja seikkailee hahmolleen täydellisesti sopivassa Lewis Carrollin hullunkurisessa maailmassa, ja Leonin mustaakin mustempia varjoja uhkuvat kuvat luovat aivan loistavan, salaperäisen tunnelman. Eikä itse Batmaniäkään ole aivan tyystin unohdettu.

Otto:
John Paul Leonin vahvoja mustia käyttävä kuvitus on minunkin mieleeni, vaikken uskokaan kaikkien hänen töilleen lämpiävän.

Mainitset tarinat, joissa yritetään tunkeutua Batmanin psyykeen. Tämäntyyppisissä kertomuksissa on vaarana syyllistyä usein kliseiseen, ylipsykologisoivaan hömppään.

Esimerkiksi tällaisesta kömmähdyksestä käy mielestäni tarina Arvet, joista vastaavat 100 Bulletsin luoneet Brian Azzarello ja Eduardo Risso. Kuvittajana Risson on yksi alan huipuista, hänen tarinankerrontansa ja sivusommitelmansa ovat ainutlaatuisia ja jännittäviä. Azzarello sen sijaan esittelee murhamiehen, joka suoltaa 90-luvulla suosittua psykopaattihölinää, josta muun muassa Hannibal Lecter tunnetaan. Sitten Batman lyö miestä, ja kaikki on hyvin.

Rami:
Arvet tuli minunkin mieleeni varoittavana esimerkkinä. Erityisesti minua häiritsi se, että pahista mukiloidessaan Batman saarnaa siitä, kuinka kyky auttaa ihmisiä on suurempi voima kuin kyky vahingoittaa. Azzarello on varmaankin hyvällä asialla, mutta samalla hän antaa Batmanistä hieman puistattavan kuvan: Ikään kuin hän olisi jonkinlainen valta-addikti, joka puolustaa ihmisiä vain siitä saamansa voimantunnon takia. Minulle tutumpi on Batman, joka yksinkertaisesti haluaa toimia oikein, siitä huolimatta (tai ehkä jopa sen takia), että se ei välttämättä parantaisikaan hänen oloaan mitenkään.

Toinen ongelma on se, että Risson kuvitus tuo mieleeni hyvin vahvasti Frank Millerin Sin Cityn. Voimakkaat kontrastit ja roiston poimuttunet kasvot tuntuvat yritykseltä kanavoida Millerin Yön ritarin paluun jälkeistä noir-tyyliä, jota varmasti useat fanit olisivat halunneet nähdä Batmanissä, Millerin hiljattain esittelemän sekoboltsi-tyylisen Batmanin sijasta.

Millerin jäljet näkyivät myös Jim Leen kuvittamassa Lepakon synnyssä. Siinä kirjoittaja Warren Ellis tuntui osoittavan suurta kunnioitusta hahmoa kohtaan, supersankarivihaajan maineestaan huolimatta. Tosin hän myös yritti siirtää hahmoa pois viinakaupan ryöstäjiä pidättävästä status quon ylläpitäjästä hieman radikaalimpaan, poliittisesti aktiivisempaan suuntaan. Yksi ongelma minulla senkin tarinan kanssa kyllä oli, kahden ruudun mittainen. Arvaatko mikä?

Otto:
Batman-lehden nykyisen kuvittajan Jim Leen piirros on luonnosmaisempaa kuin olen koskaan nähnyt, mutta on hauska nähdä piirtäjä-ässän esittelevän muuntautumiskykyään. Ellisin kerrontaratkaisu on mainio. Nykyhetkessä tapahtuvan rikostutkinnan lomaan on leikattu hetkiä Batmanin oppivuosilta. Syntyy kuva pakkomielteisen määrätietoisesta miehestä.

Mitä mainitsemaasi ongelmaan tulee: onko kyse kohtauksesta, jossa Batman puhuu tavalliseen kännykkään Bat-puhelimen sijaan?

Rami:
Ei minulla mitään tavallisia kännyköitä vastaan ole, lepakonsiipiset luurit jääköön Adam Westin persoonalliseen Batman-maailmaan. Ongelmani on flashback, jossa patologi yllättää Brucen itse teossa. Ilmeisesti Bruce on tutkimusinnossaan murtautunut ruumishuoneelle ja räiskinyt pistoolilla reikiä tuikituntemattomiin vainajiin. On tietysti täysin uskottavaa, että ollakseen maailman paras etsivä Batmanin on tunnettava intiimisti kaikkien murha-aseiden jättämät jäljet, mutta lakoninen, kylmä tapa, jolla tämä on esitetty, on jyrkässä ristiriidassa sen pelonsekaisen kunnioituksen kanssa, jota Batmanin tulisi tuntea vainajia sekä tuliaseita kohtaan, hänen alkuperänsä huomioonottaen. Sellainen tunteilu tietysti olisi heikkous Lepakkojumalalle, jota Ellisin näkemys selvästi edustaa.

Otto:
Ellisin ja Leen kanssa samoilla linjoilla jatkavat Tim Sale ja Kelley Pluckett sarjakuvassa Yö yön jälkeen.

Sale on aiemmin vakuuttanut The Long Halloween –Bat-sarjakuvalla. Hänen piirrostyylinsä on dramaattista ja suurentelevaa, mutta kokoelman tarinassa hänen käyttämänsä harmaat sävyt vievät kuvitukselta terää. Kelley Pluckettin kertomus on kommentti Batmanin pakkomielteistä, vaikkakaan ei kovinkaan nokkela sellainen.

Rami:
Puckettin ja Salen tarina on albumin vankkaa keskikaartia, jossa on kovasti yritetty tehdä hyvin erikoinen Batman-tarina, mutta tavoitteesta on jääty pahasti jälkeen. Toisaalta mukana on myös muutamia hyvin suoraviivaisia ”Batman jahtaa rosvoja”-tarinoita, joissa on panostettu syvältä ammentavien ideoiden sijaan laadukkaaseen toteutukseen. Näistä suosikkini on Dave Gibbonsin Mustavalkoinen bandiitti, joka on kuin 60-luvun Adam West -Batman ilman typerää Ihmepoikaa, typerää cliffhangeriä ja typerän cliffhangerin ratkaisevaa typerää deus ex lepakkovyötä. Jäljelle on jäänyt vain puhdas hauskuus.

Otto:
Gibbons on todellakin jumala piirtäjien joukossa. Toisen kuvittajasuosikin, John Byrnen, tarina on näistä perinteisistä roistojahtitarinoista pahin pohjanoteeraus. Lukijan mm. oletetaan uskovan, että Batman kykenee naamioitumaan itseään puoli metriä lyhyemmäksi tyypiksi pitämällä vielä bat-naamiotaan valeasun alla. Etevä kaveri! Byrnen kuvitus kärsii määrättömästi hänen omasta kehnosta tussijäljestään.

Rami:
Byrne ei ilmeisesti enää edes yritä tehdä uraauurtavia sarjakuvia, vaan hänen tuotantonsa koostuu Batman Lepakkomies ja Ihmepoika Robinin (se on tarinan nimi, ihan oikeasti) kaltaisista kunnianosoituksista entisaikojen sarjakuvahömpälle. Alan vähitellen tottumaan hänen nykyiseen piirrostyyliinsä, mutta katkera totuus on se, että sarjakuvantekijänä Byrne on jo parhaat päivänsä nähnyt.

Otto:
Samantyyppinen juju, vaikkakin paremmin toteutettuna löytyy Alan Grantin ja Enrique Breccian tarinasta Lepakon loppu…? Useista kokoelman sarjakuvista paistaa läpi amerikkalaisten, 22-sivuiseen formaattiin tottuneiden kirjoittajien vaikeus puristaa muutamasivuiseen sarjisnovelliin ideaa. Grant sen sijaan on koko uransa ajan joutunut kirjoittamaan lyhyitä tarinoita työskennellessään 2000AD –lehteen. Jutussa onkin runsaasti kyynistä huumoria ja ilkeä lopputvisti. Breccian piirros tuo mieleen Simon Bisleyn.

Rami:
Minua Breccian kuvitus muistuttaa keskiaikaisista, demonisia näkyjä kuvaavista etsauksista. Grantin tarina tuntuu enemmänkin tekosyyltä päästää Breccia esittelemään visioitaan, mutta ei se mitään, kun lopputulos on noin komea.

Otto:
Albumista löytyy muutama tarina, joissa on lähdetty huumoripitoisemmalle linjalle. Ty Templetonin ja Marie Severinin Batsman on albumin selvin parodia. Se puuttuu Batman sarjojen pinttyneimpään kummallisuuteen: jos Batman kerran on yksinäinen yön ritari, miksi hän ympäröi itsensä Lepakkopojilla, –tytöillä ja –koirilla? Minua tämä EC-henkinen hölmöily nauratti, mutta Batsmanin pöljäily ei ilmeisesti ollut sinun makuusi?

Rami:
Lepakkoapureiden runsaus oli kuitenkin vain yksi Batsmanin pilkan kohteista. Parhaiten tarinaa kuvaa kohta, jossa Batsman tyrmää vihollisensa Talian riuhtaisemalla housuistaan esiin eläviä lepakoita. En edes ymmärrä, mikä siinä on tarkoitus olla hauskaa. Lepakkobumerangit olisivat naurettavia, jos sattuisivat olemaan oikeita lepakkoja? Oikeastaan Batsman tuntuu parodioinnin parodialta, ja se on jo ajatuksenakin aivan pöyristyttävä. Enemmän minua naurattivat Dinin Veto sekä John Arcudin ja Tony Salmonsin Hei, tämä on Gotham City.

Huumoria löytyi myös Chris Claremontin ja Steve Ruden Luottamustehtävästä, jossa oli toisaalta käsiteltiin hyvin vakavaa teemaa. Kaikista albumin käsikirjoittajista Claremont oikeastaan osoitti eniten rohkeutta laittaessaan Bruce Waynen täysin vieraaseen tilanteeseen, pienten lasten kaitsijaksi. Tarina ei kuitenkaan oikein vedonnut minuun, eikä varsinkaan siinä esitetty ajatus, että jo kolme keskenkasvuista poikaa kattonsa alle ottaneella Brucella olisi vielä oikea isyys edessä. Värväisikö hän omat lapsensakin mukaan rikoksientorjuntaan, vai tulisiko synkästä yön ritarista yhtäkkiä koti-isä?

Otto:
Kyllä ruumishuonelle aina pari uutta ihmepoikaa mahtuu. Tarinan piirtäneen Steve ”The Dude” Ruden viiva on ihastuttavan selkeää, mutta Claremont lipsahtaa tapansa mukaan melodraaman puolelle, kun Batman ylireagoi oudosti kuviteltuun uhkaan.

Huumoripuolta myös edustavan Luntako vain? –lyhärin piirtänyt Kyle Baker on Eisnerin voittanut piirtäjä. En ole lukenut hänen pitkiä albumeitaan, mutta hänen Batman-hupailustaan ei pysty päättelemään, miksi mies on niin arvostettu.

Rami:
Bakerin kuvitus on kyllä lennokasta, mutta ehkä hänen parhaat puolensa tulevat esille niissä hänen omissa tarinoissaan. Tämänhän oli kirjoittanut edesmennyt, legendaarinen DC-kirjoittaja/toimittaja Bob Kanigher, enkä laisinkaan ymmärrä, mitä hän oli jutulla tahtonut sanoa. Jotenkin se minua kyllä viehättää, ehkä juuri sen takia, että se ei suostu avautumaan näin suoralta kädeltä. Ehkä auttaisi tutustua Kanigherin historiaan Batmanin parissa.

Albumista tosiaan löytyy noita eriskummallisempiakin tarinoita, mutta DC-fanipojuille löytyy aivan erikoinen herkku, nimittäin Alan Brennertin ja Jose Luis Garcia-Lopezin Suojelija. DC:n universumin nykyisen historian mukaan alkuperäinen Vihreä Lyhty Alan Scott oli Gotham Cityn suojelija ennen Batmaniä, ja tässä tarinassa uusi ja vanha viittaritari kohtaavat ensimmäisen kerran. Brennertin antama selitys sille, miksi Scott aikoinaan lopetti supersankaroinnin, ei ehkä toimisi virallisessa universumissa, jossa hän on vuosien varrella toistuvasti palannut aktiiviuralle, mutta tällaiseen jatkumon rajamaille sijoittuvaan tarinaan se sopii. Ja Garcia-Lopezin kuvitusta ei voi kyllin kehua.

Otto:
Kun tarkastelen Batman: Mustaa ja valkoista kokonaisuutena, huomaan että siinä missä kuvituspuolella nähdään huikeitakin taidonnäytteitä todellisilta mestareita, monet tarinoista jäävät raakileiksi. Lyhyt, alle 10-sivuinen sarjakuva ei vaikuta olevan luonteva formaatti amerikkalaisille kertojille. Vaikka merkittävä osa kirjoittajista ei ole onnistunut sanomaan paljoakaan, kannattaa kokoelman hankintaa harkita jo pelkästään Ellisin, Barrin ja Dinin kertomusten vuoksi. Albumi tarjoaa myös mainion läpileikkauksen joukosta amerikkalaisen sarjakuvan olennaisimpia kuvittajia.

Mutta suosittelisitko albumia Batman-faneille, Rami?

Rami:
Ehdottomasti. Ehkä mielenkiintoisinta on nähdä, kuinka vaihtelevia tulkintoja samasta hahmosta on saatu aikaan. Monella fanilla on varmaankin aika vahvat käsitykset siitä, minkälainen Batmanin pitäisi olla, mutta ne käsitykset ovat varmasti myöskin varsin vaihtelevia. Joku voi tunnistaa omakseen Byrnen järjenvastaisen mutta riemukkaan retroversion, ja joku toinen taas Ellisin pakkomielteisen superetsivän. Albumia lukiessa kannattaa miettiä, miksi jokin tarina miellyttää ja toinen ei, ja onko yksi tulkinta välttämättä sen oikeampi kuin toinen.

Batman: Mustaa ja valkoista on saatavilla vain postitse tilaamalla. Lisätietoja antavat kustantajan kotisivut.

Kiellettyjä huveja?

Taiteilijanimen taakse kätkeytyvän Zepin Titieuf on yksi ranskankielisen alueen suosituimmista sarjakuvista. Miljoonia myyneessä sarjakuvassa seurataan rasavillin koulupojan edesottamuksia. Mutta saavatko aikuiset nauraa Titieufille?

Zep:
TITIEUF 4: KALSARIT KIRISTÄÄ
Egmont kustannus Oy

Minun ei varmaankaan pitäisi nauttia Titieufin lukemisesta näin paljon, aikuisen miehen. Hittisarjakuva sisältää sentään aimo annoksen kakka- ja kikkelivitsejä sekä muuta alatyylin huumoria. Tokihan moiselle hölmöilylle nauravat vain pikku-Kalle-ikäiset tenavat?

Sarjan nimihenkilö on vilkas pentu, joka kartoittaa aikuisten maailmaa innokkaasti – vähän liiankin innokkaasti, jos tämän vanhemmilta kysytään. Kaikkea on kokeiltava: diskossa piereskelyä, tyttöjen kiusaamista ja ruoalla leikkimistä. Kokosivun stripeissä nähdään myös, miten Titeuf selviytyy uuden pikkusiskon hoivaamisesta. Mukana kuvioissa pyörii kirjava joukko koulukavereita ja mielitietty, joka ei oikein lämpene Titieufin lähentely-yrityksille.

Zepin kerronnan rehellisyys erottaa Titeufin erokseen monista muista lapsista kertovista strippisarjakuvista. Sarjakuvan lapset käyttäytyvät kuin oikeat lapset: viattomasti, välittömästi, ärsyttävästi ja typerästi. Kaiken maailman pikkuvanhojen jaskajokusten jälkeen pidäkkeetön Titieuf tuntuu suorastaan raikkaalta. Liisa Leppäsen suomentama, Zepin lasten suuhun kirjoittama dialogi tuntuu sekin aidolta, samoin kuin mukuloiden ilkikuriset tempauksetkin.

Juuri tämä aitouden tuntu tekee Zepin pöhköistä vitseistä hauskoja. Koska lapsipäähenkilöt käyttäytyvät lasten tavoin, voi lukija etäännyttää itsensä sarjakuvan kakkakepposista. Siten voi aikuinenkin nauraa niille.

Titieuf ei kuitenkaan ole pelkkää vitsinvääntöä. Paikoitellen Zep onnistuu kuvaamaan lapsuuden kasvun paikkoja oivaltavasti. Esimerkiksi lapsipsykologilla käynti kuvataan lapsen näkökulmasta veikeästi. Monille ehkä vaikeakin asia näyttää vallan luonnolliselta touhulta.

Viime aikoina sarjakuvia on Suomessa ympäröinyt kohu, kun päättäjät ja tiedotusvälineet ovat paheksuneet suositun sarjakuvan lapsiin mahdollisesti siirtämiä käyttäytymismalleja. Titieufia lukiessa koko jupakka tuntuu entistäkin naurettavammalta. Vaikka sarjakuva käsitteleekin omalla tavallaan lasten heräävää seksuaalisuutta, ei sen voi kuvitella motivoivan pikkupoikia hipelöimään naispuolisia luokkatovereitaan. Hyvässä tapauksessa se voi jopa olla keino lapsille jäsentää maailmaansa ja toimia aikuisille muistutuksena siitä, miten lapset ajattelevat.

Mutta ennen kaikkea Zepin sarjakuva on hauska. Titieufille voivat aikuiset ja lapset nauraa yhdessä.

Haastattelukirja Barksista

Donald Aultin kokoamaa Barks-haastattelukirjaa odoteltiin barksistien parissa pitkään ja hartaasti. Kirjan oli tarkoitus valmistua jo pari vuotta sitten nimellä Education the Imagination — the Narrative Art of Carl Barks’ Disney Comics.

Carl Barks: Conversations
Donald D. Ault (toim)
ISBN: 1578065011 (Pehmytk.)
248 sivua
University Press of Mississippi 2003

Julkaisuprojekti jakaantui sittemmin kahdeksi kirjaksi, toinen on tämä Conversations ja toista odotellaan vielä. Analyyttisen katsauksen Carl Barksin työhön ottavan teoksen nimeksi on tulossa The Comic Vision of Carl Barks.

Floridan yliopiston englannin kielen ja kirjallisuuden professori Donald Ault on useiden vuosien ajan pitänyt Barksiin keskittyviä kursseja mm. Floridan yliopistossa. Hän tutustui henkilökohtaisesti Barksiin jo 1970-luvun alussa ja pysyi tämän ystävänä aivan loppuun saakka. Vuosien varrella Ault on kirjoittanut runsaasti artikkeleita Barksista eri julkaisuihin. Hän vieraili Suomessakin 2001 luennoimassa Lahdessa pidetyssä Barks-seminaarissa (ks. AP 9/Sarjainfo 113).

Carl Barks on Euroopassa paljon tunnetumpi kuin USA:ssa. Aultin mukaan Barksin tekeminen tunnetummaksi kotimaassaan on yksi nyt ilmestyneen kirjan tärkeimpiä tehtäviä. Onkin varsin paradoksaalista että Barks valmisti maailman luetuimpia sarjakuvia täydellisessä anonymiteetissä. On myös jännittävää huomata että, Barks sai melkein täydellisen päätäntävallan oman työnsä suhteen. Hän kehitteli aiheensa itse, työsti ja piirsi tarinansa vamiiksi asti lähes täysin ilman hallintopuolen väliintuloa. Tuon tasoinen autonomia oli Disneyn imperiumissa hyvin harvinaista. Animaatioelokuva, huvipuistot ja useimpien muiden tekemät sarjakuvatkin olivat kaikki kollektiivisen työn tuloksia.

Conversations on kattava kokoelma Barksista tehtyjä haastatteluja alkaen aivan ensimmäisestä Malcolm Willitsin, Don ja Maggie Thompsonin 1962 tekemästä ja 1968 Comic Art-lehdessä julkaistusta haastattelusta. Tekstejä on näin lähes neljänkymmenen vuoden ajalta, viimeinen haastattelu on vuodelta 2000. Haastattelujen päällekkäisyyttä, samojen kysymysten toistumista haastattelusta toiseen ei voi luonnollisestikaan tällaisissa kokoelmissa välttää, mutta se ei haittaa. Joukossa on paljon tekstejä joita ei ole joko julkaistu lainkaan tai vain osittain lainattuina muissa yhteyksissä. Kirjaan on otettu myös haastatteluja harvinaisisat julkaisuista joita on nykyään hyvin vaikea saada käsiinsä.

Osa haastatteluista on luonteeltaan varsin triviaalia joka ei anna varsinkaan aikaisempaan Barks-kirjallisuuteen tutustuneelle lukijalle mitään uutta. Aultin omat haastattelut eri vuosilta ovat kaikkein antoisimpia, hän on saanut Barksin avautumaan ja kertomaan aiemmin muualla julkaisemattomia asioita uransa varhaisvaiheista ja elämästään. Vanha ankkamestari tulee näiden haastattelujen kautta entistä tutummaksi yksityisemmälläkin tasolla.

Esimerkiksi aiemmin vähäiselle huomiolle jätettyjä yksityiskohtia Barksin onnettomasti päättyneistä kahdesta ensimmäisestä avioliitosta on nyt voitu tuoda julki. Toinen vaimo Clara auttoi Barksia tussaamalla tämän sarjoihin mustia pintoja ja ruutujen reunoja. Myöhemmin Clara alkoholisoitui ja pahimpina hetkinään repi tai heitteli puolivalmiita ankkasarjoja ikkunasta ulos. Barks joutui pakenemaan yhä pahenevia vihanpuuskia motelliin piirtämään. Avioeron tultua voimaan hän muutti yhden huoneen asuntoon ottaen mukaansa vain vaatteensa, työvälineensä ja National Geographicin vuosikerrat. Juuri noina vaikeina aikoina, 1949-51, syvän masennuksen ja kaaoksen ympäröimänä hän teki monet parhaimmiksi katsotut työnsä. Niihin sisältyvät tragikoomiset kymmensivuiset kuten mollisävytteinen Golfkilpailu, jossa Aku on ylettömän masennuksen vallassa sulkeutunut vaatekomeroon, tai tietenkin kuuluisimpana Takaisin Klondikeen joka on ”pelkäksi eläinsarjakuvaksi” tavattoman monisyinen ja joutuikin ajattelemattoman sensuurin kouriin (poistojen kohteeksi joutuivat Roopen muisteluksista kuuluisa kapakkatappelukohtaus). Samoin syntyi joitakin eskapistisia nostalgissävytteisiä seikkailutarinoita, kuten In Old California (Entisaikojen Kaliforniassa). Barks omien sanojensa mukaan pakeni tuolloista kaoottista elämänvaihettaan ankkojen maailmaan.

Barks puhuu myös muista elämänvaiheistaan, saamistaan vaikutteista ja työskentelytavoistaan. Aultin johdanto ja selkeä kronologia Barksin elämästä sitoo lankoja yhteen ja antaa hyvän kokonaiskuvan. Kaiken kaikkiaan kuva ankkamiehestä selkeytyy tämän kirjan myötä. Olisipa hauska nähdä jokin tämän tapainen sarjakuva-aiheinen teos Liken On-sarjassa; Barks-on-Barks. Miksipä ei.

Kirja kuuluu Mississipin yliopiston julkaisemaan sarjaan Conversations with Comic Artists. Aiempia kirjoja tässä sarjassa ovat Milton Caniff ja Charles M. Schulz. Lisäksi University Press of Mississippi on julkaissut Studies in Popular Culture -sarjaa, johon on sisällytetty myös joitakin sarjakuva-aiheisia kirjoja. Donald Ault on kirjoittanut aiemmin kirjoja ja tutkielmia mm. 1600-luvun mystikko-kirjailija William Blakesta.

Mississipin yliopiston online-kataloogi

Kahden vetonaulan sarjakuva

Sinulla on tasan kaksi hyvää syytä lukea Witchblade & Darkness 3/2003. Ne ovat esillä lehden kannessa, mutta ne eivät varmaankaan näy tarpeeksi isokokoisina viereisessä kuvassa. Ehkä on parempi, että selitän.

Rick Veitch, Keu Cha, Scott Lobdell, Brian Ching, J. Michael Straczynski, Christian Zanier, Ken Lashley, Gary Frank:
WITCHBLADE & DARKNESS 3/2003
Egmont Kustannus Oy

Nimestään huolimatta Witchblade & Darkness on itse asiassa antologialehti, jossa tällä hetkellä julkaistaan kaiken kaikkiaan viittä amerikkalaisen Top Cow -yhtiön sarjakuvaa. Numeron 3/2003 sisältämät sarjakuvat ovat nimikkosarjat Witchblade ja Darkness, sekä Rising Stars ja Midnight Nation. Vuorotteluvapaalla on Top Cow’n sarjakuvista nimekkäin, videopelilisenssi Tomb Raider.

Ensin sananen kannen kuvituksesta. Witchbladelle tyypilliseen tapaan kannessa poseeraa nimikkosarjan päähenkilö Sara Pezzini työpuvussaan, eli puolialasti. Korjaan, yhdeksän kymmenesosaa -alasti. Tarkasteltuani kantta pitkään ja hartaasti huomasin, että hahmon oikea jalkaterä on luonnottomassa asennossa. Piirtäjä Keu Cha ansaitsee tästä kehuja, sillä normaalisti hänen kuvituksestaan on erittäin vaikea erottaa yhtä erillistä kohtaa, joka olisi selvästi muuta kuvaa kehnommin piirretty. Kun vielä otetaan huomioon, että jalkaterät ovat viimeinen kohta, johon katsojan huomion on tarkoitus kiinnittyä, voisin melkeinpä sanoa, että kyseessä on lehden paras kansi tähän mennessä.

Rick Veitchin ja Keu Chan Witchbladessa massamurhaaja ottaa haltuunsa New Yorkin Long Islandilla sijaitsevan ydinvoimalan, ja supersankaritar Sara Pezzinin ja hänen peräänsä katsovan, äh, perässään roikkuvan, no siis hänen kanssaan tapausta tutkivan palopäällikkö Blaken on estettävä radioaktiivinen joukkotuho. Jos mietitte, miten nykyaikaisessa, moninkertaisin turvamekanismein varustetussa, amerikkalaista huippuosaamista edustavassa ydinvoimalassa voidaan aiheuttaa ytimen sulaminen, niin siinä on katsokaas sen reaktorin kyljessä sellainen vipu, mitä voi vääntää. Ei, sen alla ei lue kissankokoisin kirjaimin ”Älä väännä tätä vipua”. Luuletteko te tätä joksikin huumorisarjakuvaksi?

Ei tämä nyt aivan ole sitä, mitä odotin, kun maineikkaat käsikirjoittajat Rick Veitch ja tässä numerossa poissaolollaan loistava Paul Jenkins viime numerossa ottivat Witchbladen ohjat käsiinsä. Tässä tarinassa oli kyllä alku, keskiosa sekä loppu, mikä on oikein tervetullut muutos aiempaan, mutta mistään kaikenkattavasta linjanvaihdoksesta ei oikein voi puhua, kun tarinan huippukohta on edelleenkin se, kun sankarittaren paita repeää riekaleiksi.

Darknessin sankari Jackie Estacado jatkaa sapattivapaataan, kun Scott Lobdell ja Brian Ching kartoittavat hänen kaksoissisarensa salattua historiaa. Kyllä, sisaren. Hänellä on kaksoissisar. Aivan niin, Obi-Wan teki viisaasti salatessaan hänen olemassaolonsa. Valitettavasti hyvät ideat toisten housujensa taskuun unohtanut Scott Lobdell ei tehnyt samoin. Mukana menossa ovat miesstripparin näköinen pappi sekä tyttökoulun asukkeja hyväksikäyttävä pornomaakari. Darkness on varmaankin mukana lehdessä sen takia, että se saa Witchbladen näyttämään suorastaan älykkäältä sarjakuvalta.

Lehden loppupuolisko koostuu käsikirjoittaja J. Michael Straczynskin sarjakuvista Rising Stars ja Midnight Nation. Supersankarikronikka Rising Stars harppaa kymmenen vuotta eteenpäin, ja uusi status quo esitellään kuvitteellisen ”Mediaweek”-lehden artikkeleiden kautta, 11 peräkkäisen sivun voimin. Kuten melkein kaikki muukin Rising Starsissa, tämä tuntuu väkinäiseltä ja jokseenkin epäonnistuneelta yritykseltä käsitellä supersankariteemoja ennennäkemättömällä tavalla. Kuvitteellisia lehtiartikkeleita käytettiin supersankarien maailman terävöittämiseen jo Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmenissä , uutta on ainoastaan indie-pioneeri Dave Simin Cerebuksesta lainattu idea laittaa sarjakuvan tilalle niin paljon tekstiä, että sitä ei kukaan täysijärkinen jaksa lukea kokonaan.

Tekstitulvaa seuraa 11 sivua Christian Zanierin ja Ken Lashleyn kömpelösti kuvittamaa sarjakuvaa. Kuvitus on Rising Starsin varsinainen heikko kohta, sillä aidon omaperäisyyden puutteesta huolimatta Straczynski osaa kyllä kertoa tarinansa dramaattisesti. Viimeisen sivun luettuani ajattelen aina, että seuraavassa osassa varmasti tapahtuu jotain todella jännittävää.

Straczynskin Midnight Nation taas on, omasta kapeakatseisesta näkökulmastani, jotain oikeasti omaperäistä. Se nimittäin kertoo miehestä, josta on hitaasti tulossa mörkö. Samalla nainen nimeltä Laurel johdattaa häntä Amerikan halki matkalla, jonka päämääränä on jotenkin estää miestä muuttumasta möröksi. Tässä osassa, ei kovinkaan yllättäen, miehen matka jatkuu, ja hän on jälleen hieman lähempänä matkansa päämäärää, sekä möröksi muuttumista.

Konstailemattomassa tarinassa Straczynskin dramatiikan taju kirkastuu, ja kuvittaja Gary Frank luo aivan uskomattoman tunnelman ilmeikkäillä kasvoillaan ja elokuvamaisella kerronnallaan. Sivu, jolla etsitään oikeaa asemaa putkiradiosta — olen pahoillani, se on nähtävä omin silmin — on ehdottomasti parasta sarjakuvaa, mitä olen lukenut, no, moneen päivään.

Tämän lehden kaksi vetonaulaa ovat, vaikka toinen onkin toista selvästi parempi, J. Michael Straczynskin sarjakuvat. Ette kai vain luulleet, että tarkoitin jotain muuta?

Naispoliisi ja mieskirjoittaja

Naiskyttä Rubiini jatkaa seikkailujaa albumissa Rubiini 4: Amerikka. Vaan mitäpä kummaa albumin tekijät yrittävät kertoa?

Dragan de Lazare, Mythic, F. Wathery:
RUBIINI 4: AMERIKKA
Egmont Kustannus Oy

Amerikkalaisen sarjakuvan ystävänä on helppo unohtaa, että jenkkisarjakuva on nappikauppaa verrattuna Ranskan ja Belgian markkinoihin, jossa albumeita myydään tuhansien sijasta miljoonia. Jos kielitaito rajoittuu vain kolmeen kotimaiseen, jää täällä Pohjolassa lähes täydelliseen pimentoon eurosarjakuvan suhteen, sillä kustantamot tyytyvät edelleen julkaisemaan vain kohtuuvarmoja hittisarjiksia. Tämä tarkoittaa perinteisesti kuvitettuja ja kerrottuja, tarinaltaan enimmäkseen harmittomia seikkailusarjoja.

Tähän viitekehykseen Egmont kustannuksen julkaisema, alun perin Belgialainen RUBIINI osuu kuin kana kaivoon. Sarjan suomennos on edennyt jo neljänteen albumiinsa, nimeltään Amerikka.

Rubiini jatkaa Natashan ja Laurelinen jalanjäljissä neuvokkaiden sankarittarien perinnettä eurooppalaisessa sarjakuvassa. Rubiini on Chicagolainen poliisietsivä, joka ratkaisee rikoksia terävällä älyllään, mutkattomalla hällähväliä-asenteellaan ja valtavalla revolverillaan. Näennäisestä machismostaan huolimatta hahmo on niin korostetun naisellinen, että kaikella todennäköisyydellä käsikirjoittaja Mythicin nimimerkin taakse kätkeytyy mies.

Amerikassa Rubiinin pulmana ovat kyläilevät vanhemmat, jotka koittavat väkisin naittaa tyttärensä tuttavaperheen lääkäripojalle. Samaan aikaan sankarittaremme pitäisi ratkaista nuoria vaimojaan surmaavan auervaaran tapaus. Tarina on suhteellisen vakava murhamysteeri, vaikka jutun ihmissuhdekuviot menevätkin farssin puolelle.

Rubiinin maailma on teemoiltaan ja asenteiltaan hilpeän vanhanaikainen. Tarinassa korostetaan Rubiinin itsenäisyyttä ja oikeutta työskennellä perinteisesti miehisessä ammatissa, niin kuin naispoliisissa olisi jotakin perustavalla tavalla ihmeellistä. Samoin päähenkilön status naimattomana nuorena naisena suurkaupungissa esitetään useasti jännittävänä poikkeustilanteena, ainakin kohtauksissa, joissa Rubiinin kosija esittää hupaisan sovinistisia näkemyksiään avioliitosta. Mythic selvästikin haluaa lähettää naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon kannustavan viestin, mutta naispresidentin ja naispääministerin hallinnoimassa maassa asuvalle lukijalle näyttää siltä, että kirjoittajaherra on pahemman kerran myöhästynyt junasta.

Rubiinin kuvitus, josta vastaavat herrat Dragan de Lazare ja F. Wathery, on hyvää eurolaatua, jossa karrikoidut hahmot liikkuvat realistisen oloisissa taustoissa. Kuvasommittelu ja hahmojen piirtäminen on selvästi hanskassa, vaikka kuvituksen lievä juustokakkutendenssi pistääkin silmään: sarjan naiset ovat kaikki samasta puusta veistettyjä kurvikkaita povipommeja, jotka usein nähdään jos ei pikku-pikku-bikineissä, niin vaatteita vaihtamassa ainakin. Mihinkään Image-tyyliseen pin-up-poseeraukseen ei kuitenkaan syyllistytä.

Sivujen ruutumäärä on amerikkalaiseen standardiin tottuneelle suuri. Kokosivun kuvia tai suuria ruutuja ei käytetä tehokeinoina, vaan linja on suorastaan taloudellinen. Erikoisia ovat myös useat tarinan siirtymät, joissa kohtaus vaihtuu ei uuden sivun alussa, vaan sivun viimeisessä ruudussa. Näin lukijalle ei jää totuttua kerronnallista hengähdystaukoa, vaan juttu etenee kiireisen oloisesti.

Rubiini on teollisen taitavasti kuvitettu kevyt murhamysteeri, jonka anakronistiset asenteet luovat tahatonta huumoria. Kokonaisuus jättää haalean jälkimaun.