Haastattelukirja Barksista

Donald Aultin kokoamaa Barks-haastattelukirjaa odoteltiin barksistien parissa pitkään ja hartaasti. Kirjan oli tarkoitus valmistua jo pari vuotta sitten nimellä Education the Imagination — the Narrative Art of Carl Barks’ Disney Comics.

Carl Barks: Conversations
Donald D. Ault (toim)
ISBN: 1578065011 (Pehmytk.)
248 sivua
University Press of Mississippi 2003

Julkaisuprojekti jakaantui sittemmin kahdeksi kirjaksi, toinen on tämä Conversations ja toista odotellaan vielä. Analyyttisen katsauksen Carl Barksin työhön ottavan teoksen nimeksi on tulossa The Comic Vision of Carl Barks.

Floridan yliopiston englannin kielen ja kirjallisuuden professori Donald Ault on useiden vuosien ajan pitänyt Barksiin keskittyviä kursseja mm. Floridan yliopistossa. Hän tutustui henkilökohtaisesti Barksiin jo 1970-luvun alussa ja pysyi tämän ystävänä aivan loppuun saakka. Vuosien varrella Ault on kirjoittanut runsaasti artikkeleita Barksista eri julkaisuihin. Hän vieraili Suomessakin 2001 luennoimassa Lahdessa pidetyssä Barks-seminaarissa (ks. AP 9/Sarjainfo 113).

Carl Barks on Euroopassa paljon tunnetumpi kuin USA:ssa. Aultin mukaan Barksin tekeminen tunnetummaksi kotimaassaan on yksi nyt ilmestyneen kirjan tärkeimpiä tehtäviä. Onkin varsin paradoksaalista että Barks valmisti maailman luetuimpia sarjakuvia täydellisessä anonymiteetissä. On myös jännittävää huomata että, Barks sai melkein täydellisen päätäntävallan oman työnsä suhteen. Hän kehitteli aiheensa itse, työsti ja piirsi tarinansa vamiiksi asti lähes täysin ilman hallintopuolen väliintuloa. Tuon tasoinen autonomia oli Disneyn imperiumissa hyvin harvinaista. Animaatioelokuva, huvipuistot ja useimpien muiden tekemät sarjakuvatkin olivat kaikki kollektiivisen työn tuloksia.

Conversations on kattava kokoelma Barksista tehtyjä haastatteluja alkaen aivan ensimmäisestä Malcolm Willitsin, Don ja Maggie Thompsonin 1962 tekemästä ja 1968 Comic Art-lehdessä julkaistusta haastattelusta. Tekstejä on näin lähes neljänkymmenen vuoden ajalta, viimeinen haastattelu on vuodelta 2000. Haastattelujen päällekkäisyyttä, samojen kysymysten toistumista haastattelusta toiseen ei voi luonnollisestikaan tällaisissa kokoelmissa välttää, mutta se ei haittaa. Joukossa on paljon tekstejä joita ei ole joko julkaistu lainkaan tai vain osittain lainattuina muissa yhteyksissä. Kirjaan on otettu myös haastatteluja harvinaisisat julkaisuista joita on nykyään hyvin vaikea saada käsiinsä.

Osa haastatteluista on luonteeltaan varsin triviaalia joka ei anna varsinkaan aikaisempaan Barks-kirjallisuuteen tutustuneelle lukijalle mitään uutta. Aultin omat haastattelut eri vuosilta ovat kaikkein antoisimpia, hän on saanut Barksin avautumaan ja kertomaan aiemmin muualla julkaisemattomia asioita uransa varhaisvaiheista ja elämästään. Vanha ankkamestari tulee näiden haastattelujen kautta entistä tutummaksi yksityisemmälläkin tasolla.

Esimerkiksi aiemmin vähäiselle huomiolle jätettyjä yksityiskohtia Barksin onnettomasti päättyneistä kahdesta ensimmäisestä avioliitosta on nyt voitu tuoda julki. Toinen vaimo Clara auttoi Barksia tussaamalla tämän sarjoihin mustia pintoja ja ruutujen reunoja. Myöhemmin Clara alkoholisoitui ja pahimpina hetkinään repi tai heitteli puolivalmiita ankkasarjoja ikkunasta ulos. Barks joutui pakenemaan yhä pahenevia vihanpuuskia motelliin piirtämään. Avioeron tultua voimaan hän muutti yhden huoneen asuntoon ottaen mukaansa vain vaatteensa, työvälineensä ja National Geographicin vuosikerrat. Juuri noina vaikeina aikoina, 1949-51, syvän masennuksen ja kaaoksen ympäröimänä hän teki monet parhaimmiksi katsotut työnsä. Niihin sisältyvät tragikoomiset kymmensivuiset kuten mollisävytteinen Golfkilpailu, jossa Aku on ylettömän masennuksen vallassa sulkeutunut vaatekomeroon, tai tietenkin kuuluisimpana Takaisin Klondikeen joka on ”pelkäksi eläinsarjakuvaksi” tavattoman monisyinen ja joutuikin ajattelemattoman sensuurin kouriin (poistojen kohteeksi joutuivat Roopen muisteluksista kuuluisa kapakkatappelukohtaus). Samoin syntyi joitakin eskapistisia nostalgissävytteisiä seikkailutarinoita, kuten In Old California (Entisaikojen Kaliforniassa). Barks omien sanojensa mukaan pakeni tuolloista kaoottista elämänvaihettaan ankkojen maailmaan.

Barks puhuu myös muista elämänvaiheistaan, saamistaan vaikutteista ja työskentelytavoistaan. Aultin johdanto ja selkeä kronologia Barksin elämästä sitoo lankoja yhteen ja antaa hyvän kokonaiskuvan. Kaiken kaikkiaan kuva ankkamiehestä selkeytyy tämän kirjan myötä. Olisipa hauska nähdä jokin tämän tapainen sarjakuva-aiheinen teos Liken On-sarjassa; Barks-on-Barks. Miksipä ei.

Kirja kuuluu Mississipin yliopiston julkaisemaan sarjaan Conversations with Comic Artists. Aiempia kirjoja tässä sarjassa ovat Milton Caniff ja Charles M. Schulz. Lisäksi University Press of Mississippi on julkaissut Studies in Popular Culture -sarjaa, johon on sisällytetty myös joitakin sarjakuva-aiheisia kirjoja. Donald Ault on kirjoittanut aiemmin kirjoja ja tutkielmia mm. 1600-luvun mystikko-kirjailija William Blakesta.

Mississipin yliopiston online-kataloogi

Kahden vetonaulan sarjakuva

Sinulla on tasan kaksi hyvää syytä lukea Witchblade & Darkness 3/2003. Ne ovat esillä lehden kannessa, mutta ne eivät varmaankaan näy tarpeeksi isokokoisina viereisessä kuvassa. Ehkä on parempi, että selitän.

Rick Veitch, Keu Cha, Scott Lobdell, Brian Ching, J. Michael Straczynski, Christian Zanier, Ken Lashley, Gary Frank:
WITCHBLADE & DARKNESS 3/2003
Egmont Kustannus Oy

Nimestään huolimatta Witchblade & Darkness on itse asiassa antologialehti, jossa tällä hetkellä julkaistaan kaiken kaikkiaan viittä amerikkalaisen Top Cow -yhtiön sarjakuvaa. Numeron 3/2003 sisältämät sarjakuvat ovat nimikkosarjat Witchblade ja Darkness, sekä Rising Stars ja Midnight Nation. Vuorotteluvapaalla on Top Cow’n sarjakuvista nimekkäin, videopelilisenssi Tomb Raider.

Ensin sananen kannen kuvituksesta. Witchbladelle tyypilliseen tapaan kannessa poseeraa nimikkosarjan päähenkilö Sara Pezzini työpuvussaan, eli puolialasti. Korjaan, yhdeksän kymmenesosaa -alasti. Tarkasteltuani kantta pitkään ja hartaasti huomasin, että hahmon oikea jalkaterä on luonnottomassa asennossa. Piirtäjä Keu Cha ansaitsee tästä kehuja, sillä normaalisti hänen kuvituksestaan on erittäin vaikea erottaa yhtä erillistä kohtaa, joka olisi selvästi muuta kuvaa kehnommin piirretty. Kun vielä otetaan huomioon, että jalkaterät ovat viimeinen kohta, johon katsojan huomion on tarkoitus kiinnittyä, voisin melkeinpä sanoa, että kyseessä on lehden paras kansi tähän mennessä.

Rick Veitchin ja Keu Chan Witchbladessa massamurhaaja ottaa haltuunsa New Yorkin Long Islandilla sijaitsevan ydinvoimalan, ja supersankaritar Sara Pezzinin ja hänen peräänsä katsovan, äh, perässään roikkuvan, no siis hänen kanssaan tapausta tutkivan palopäällikkö Blaken on estettävä radioaktiivinen joukkotuho. Jos mietitte, miten nykyaikaisessa, moninkertaisin turvamekanismein varustetussa, amerikkalaista huippuosaamista edustavassa ydinvoimalassa voidaan aiheuttaa ytimen sulaminen, niin siinä on katsokaas sen reaktorin kyljessä sellainen vipu, mitä voi vääntää. Ei, sen alla ei lue kissankokoisin kirjaimin ”Älä väännä tätä vipua”. Luuletteko te tätä joksikin huumorisarjakuvaksi?

Ei tämä nyt aivan ole sitä, mitä odotin, kun maineikkaat käsikirjoittajat Rick Veitch ja tässä numerossa poissaolollaan loistava Paul Jenkins viime numerossa ottivat Witchbladen ohjat käsiinsä. Tässä tarinassa oli kyllä alku, keskiosa sekä loppu, mikä on oikein tervetullut muutos aiempaan, mutta mistään kaikenkattavasta linjanvaihdoksesta ei oikein voi puhua, kun tarinan huippukohta on edelleenkin se, kun sankarittaren paita repeää riekaleiksi.

Darknessin sankari Jackie Estacado jatkaa sapattivapaataan, kun Scott Lobdell ja Brian Ching kartoittavat hänen kaksoissisarensa salattua historiaa. Kyllä, sisaren. Hänellä on kaksoissisar. Aivan niin, Obi-Wan teki viisaasti salatessaan hänen olemassaolonsa. Valitettavasti hyvät ideat toisten housujensa taskuun unohtanut Scott Lobdell ei tehnyt samoin. Mukana menossa ovat miesstripparin näköinen pappi sekä tyttökoulun asukkeja hyväksikäyttävä pornomaakari. Darkness on varmaankin mukana lehdessä sen takia, että se saa Witchbladen näyttämään suorastaan älykkäältä sarjakuvalta.

Lehden loppupuolisko koostuu käsikirjoittaja J. Michael Straczynskin sarjakuvista Rising Stars ja Midnight Nation. Supersankarikronikka Rising Stars harppaa kymmenen vuotta eteenpäin, ja uusi status quo esitellään kuvitteellisen ”Mediaweek”-lehden artikkeleiden kautta, 11 peräkkäisen sivun voimin. Kuten melkein kaikki muukin Rising Starsissa, tämä tuntuu väkinäiseltä ja jokseenkin epäonnistuneelta yritykseltä käsitellä supersankariteemoja ennennäkemättömällä tavalla. Kuvitteellisia lehtiartikkeleita käytettiin supersankarien maailman terävöittämiseen jo Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmenissä , uutta on ainoastaan indie-pioneeri Dave Simin Cerebuksesta lainattu idea laittaa sarjakuvan tilalle niin paljon tekstiä, että sitä ei kukaan täysijärkinen jaksa lukea kokonaan.

Tekstitulvaa seuraa 11 sivua Christian Zanierin ja Ken Lashleyn kömpelösti kuvittamaa sarjakuvaa. Kuvitus on Rising Starsin varsinainen heikko kohta, sillä aidon omaperäisyyden puutteesta huolimatta Straczynski osaa kyllä kertoa tarinansa dramaattisesti. Viimeisen sivun luettuani ajattelen aina, että seuraavassa osassa varmasti tapahtuu jotain todella jännittävää.

Straczynskin Midnight Nation taas on, omasta kapeakatseisesta näkökulmastani, jotain oikeasti omaperäistä. Se nimittäin kertoo miehestä, josta on hitaasti tulossa mörkö. Samalla nainen nimeltä Laurel johdattaa häntä Amerikan halki matkalla, jonka päämääränä on jotenkin estää miestä muuttumasta möröksi. Tässä osassa, ei kovinkaan yllättäen, miehen matka jatkuu, ja hän on jälleen hieman lähempänä matkansa päämäärää, sekä möröksi muuttumista.

Konstailemattomassa tarinassa Straczynskin dramatiikan taju kirkastuu, ja kuvittaja Gary Frank luo aivan uskomattoman tunnelman ilmeikkäillä kasvoillaan ja elokuvamaisella kerronnallaan. Sivu, jolla etsitään oikeaa asemaa putkiradiosta — olen pahoillani, se on nähtävä omin silmin — on ehdottomasti parasta sarjakuvaa, mitä olen lukenut, no, moneen päivään.

Tämän lehden kaksi vetonaulaa ovat, vaikka toinen onkin toista selvästi parempi, J. Michael Straczynskin sarjakuvat. Ette kai vain luulleet, että tarkoitin jotain muuta?

Naispoliisi ja mieskirjoittaja

Naiskyttä Rubiini jatkaa seikkailujaa albumissa Rubiini 4: Amerikka. Vaan mitäpä kummaa albumin tekijät yrittävät kertoa?

Dragan de Lazare, Mythic, F. Wathery:
RUBIINI 4: AMERIKKA
Egmont Kustannus Oy

Amerikkalaisen sarjakuvan ystävänä on helppo unohtaa, että jenkkisarjakuva on nappikauppaa verrattuna Ranskan ja Belgian markkinoihin, jossa albumeita myydään tuhansien sijasta miljoonia. Jos kielitaito rajoittuu vain kolmeen kotimaiseen, jää täällä Pohjolassa lähes täydelliseen pimentoon eurosarjakuvan suhteen, sillä kustantamot tyytyvät edelleen julkaisemaan vain kohtuuvarmoja hittisarjiksia. Tämä tarkoittaa perinteisesti kuvitettuja ja kerrottuja, tarinaltaan enimmäkseen harmittomia seikkailusarjoja.

Tähän viitekehykseen Egmont kustannuksen julkaisema, alun perin Belgialainen RUBIINI osuu kuin kana kaivoon. Sarjan suomennos on edennyt jo neljänteen albumiinsa, nimeltään Amerikka.

Rubiini jatkaa Natashan ja Laurelinen jalanjäljissä neuvokkaiden sankarittarien perinnettä eurooppalaisessa sarjakuvassa. Rubiini on Chicagolainen poliisietsivä, joka ratkaisee rikoksia terävällä älyllään, mutkattomalla hällähväliä-asenteellaan ja valtavalla revolverillaan. Näennäisestä machismostaan huolimatta hahmo on niin korostetun naisellinen, että kaikella todennäköisyydellä käsikirjoittaja Mythicin nimimerkin taakse kätkeytyy mies.

Amerikassa Rubiinin pulmana ovat kyläilevät vanhemmat, jotka koittavat väkisin naittaa tyttärensä tuttavaperheen lääkäripojalle. Samaan aikaan sankarittaremme pitäisi ratkaista nuoria vaimojaan surmaavan auervaaran tapaus. Tarina on suhteellisen vakava murhamysteeri, vaikka jutun ihmissuhdekuviot menevätkin farssin puolelle.

Rubiinin maailma on teemoiltaan ja asenteiltaan hilpeän vanhanaikainen. Tarinassa korostetaan Rubiinin itsenäisyyttä ja oikeutta työskennellä perinteisesti miehisessä ammatissa, niin kuin naispoliisissa olisi jotakin perustavalla tavalla ihmeellistä. Samoin päähenkilön status naimattomana nuorena naisena suurkaupungissa esitetään useasti jännittävänä poikkeustilanteena, ainakin kohtauksissa, joissa Rubiinin kosija esittää hupaisan sovinistisia näkemyksiään avioliitosta. Mythic selvästikin haluaa lähettää naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon kannustavan viestin, mutta naispresidentin ja naispääministerin hallinnoimassa maassa asuvalle lukijalle näyttää siltä, että kirjoittajaherra on pahemman kerran myöhästynyt junasta.

Rubiinin kuvitus, josta vastaavat herrat Dragan de Lazare ja F. Wathery, on hyvää eurolaatua, jossa karrikoidut hahmot liikkuvat realistisen oloisissa taustoissa. Kuvasommittelu ja hahmojen piirtäminen on selvästi hanskassa, vaikka kuvituksen lievä juustokakkutendenssi pistääkin silmään: sarjan naiset ovat kaikki samasta puusta veistettyjä kurvikkaita povipommeja, jotka usein nähdään jos ei pikku-pikku-bikineissä, niin vaatteita vaihtamassa ainakin. Mihinkään Image-tyyliseen pin-up-poseeraukseen ei kuitenkaan syyllistytä.

Sivujen ruutumäärä on amerikkalaiseen standardiin tottuneelle suuri. Kokosivun kuvia tai suuria ruutuja ei käytetä tehokeinoina, vaan linja on suorastaan taloudellinen. Erikoisia ovat myös useat tarinan siirtymät, joissa kohtaus vaihtuu ei uuden sivun alussa, vaan sivun viimeisessä ruudussa. Näin lukijalle ei jää totuttua kerronnallista hengähdystaukoa, vaan juttu etenee kiireisen oloisesti.

Rubiini on teollisen taitavasti kuvitettu kevyt murhamysteeri, jonka anakronistiset asenteet luovat tahatonta huumoria. Kokonaisuus jättää haalean jälkimaun.

Sarjakuvamatkailua jalat maassa

Tänä vuonna Suomen sarjakuvaseura myönsi Puupäähatun kuvataiteilija Katja Tukiaiselle. Palkintoa tuskin olisi tullut ilman viime vuonna ilmestynyttä albumia Postia Intiasta.

Katja Tukiainen:
POSTIA INTIASTA
Suomen yrityslehdet Oy

Postia Intiasta on kuvitettu matkapäiväkirja, joka on ilmestynyt osana Suomen yrityslehtien naistekijöiden tuotantoa julkaisevaa Parrakas nainen -sarjakuvalinjaa.

Postia Intiasta kronikoi Tukiaisen kolmikuukautisen Intian-matkan vuoden 2001 loppupuolella. Jokainen sivu muodostuu päiväkirjamerkinnästä sekä merkintää kuvittavista sarjakuvaelementeistä, kuten piirroksista ja puhekuplista. Tukiainen on irtautunut perinteisestä sarjakuvakerronnasta, hylännyt huolellisesti sommitellun sivurakenteen ja siirtynyt tajunnanvirtamaiseen tarinankuljetukseen.

Täytyy myöntää, että perinteisiä layoutteja arvostavana lukijana aluksi kirveli lukea Tukiaisen huolettomasti katkoviivalla ruutuihin jaettuja sivuja. Näennäisen huolimaton sivun rakentelu on kuitenkin osa albumin tyyliä ja luo välitöntä tunnelmaa: on kuin sarjakuvat olisi piirretty nopeasti, kokemukset välitetty kuviksi ennen kuin tapahtumat muuttuvat muistoiksi. En tiedä, onko Tukiainen liikkunut Intiassa luonnoslehtiön kanssa vai piirtänyt sivut vasta myöhemmin, mutta näin lukijana on helppoa uskoa ensiksi mainittuun.

Tukiainen keskittyy kuvittamaan pieniä sattumuksia ja jännittäviä detaljeja ja antaa lukijan itse muodostaa kokonaiskuvan. Minkäänlaista objektiivisen sarjakuvajournalismia – puuttumatta nyt mitenkään ikuisuuskysymykseen journalismin objektiivisuudesta – hän ei yritä harrastaa, vaan näkökulma on henkilökohtainen. Näin myös vältytään matkakertomuksia toisinaan vaivaavalta jeesustelulta, jossa joko kauhistellaan matkakohteen kurjia oloja tai ihastutaan villi-ihmisten jaloista perinteistä. Tukiainen kuvaa asiat kuten hän ne kokee, eikä yritä kouluttaa lukijaa tai kertoa yleistäviä latteuksia.

Jotain määrittelemätöntä inhimillistä lämpöä albumissa on. Sitä löytyy Tukiaisen pallopäisistä, lapsenomaisista hahmoista, hänen lempeästä huumoristaan ja matkapäiväkirjan ikäviäkin tapahtumia värittävästä optimismista. Postia Intiasta jättää hyvän mielen.

Tukiaisen epäkonventionaalinen tyyli rakentaa sivuja voi säikyttää, mutta ainakin minut albumin tyyli voitti puolelleen. Postia Intiasta on persoonallinen sarjakuvadokumentti, joka toivon mukaan avaa päätä uusille suomalaisille autobio-sarjakuville. Suositellaan kaikille, joita henkilökohtainen näkökulma ja lapsenomainen piirrotyyli ei pelota.

Maailman fiksuin sarjakuva?

Yksi amerikkalaisen sarjakuvan kunnianhimoisimpia töitä ilmestyy viimeinkin pehmeäkantisena laitoksena. Mutta onko Jimmy Corrigan todellakin niin hyvä, kuin väitetään?

Chris Ware
JIMMY CORRIGAN: THE SMARTEST KID ON EARTH
Fantagraphics Books

Chris Waren piirtämä ja kirjoittama sarjakuva on saanut vuonna 2001 Guardian-lehden palkinnon vuoden parhaana kirjana. New York Timesin mukaan Jimmy Corrigan saattaa olla sarjakuvan paras saavutus ikinä. Warea on pommitettu niin Harvey- Eisner- kuin Ignatz-palkinnoillakin.

Jotkin teokset kasvattavat itselleen niin valtavan maineen, että niihin ei enää uskalla koskea. Mielen valtaa taantumuksellinen ajatus: jos kriitikot näin rakastavat tätä teosta, sen on oltava vaikeaselkoinen tai – vielä pahempaa – tekotaiteellinen! Teos on siirtynyt omaan myyttiseen maailmaansa, eikä sitä ole enää tarkoitettu meille kurjille kuolevaisille. Tämä vuoksi ihmiset eivät tule katsoneeksi Citizen Kane –elokuvaa, vaikka se onkin pahuksen viihdyttävä spektaakkeli. Huomaatteko, mihin pyrin?

Jimmy Corrigan on taas ajankohtainen, koska Fantagraphics on ilmoittanut julkaisevansa sarjakuvan edullisena, pehmytkantisena painoksena huhtikuussa. Tämän luettuani päätin ottaa varaslähdön ja hankin Jimmyn kovakantisena. Ja todellakin, pelko teoksen vaikeudesta tai teennäisestä taideposeeraamisesta olivat turhia. Enimmäkseen.

Jimmy Corrigan kronikoi Corriganin suvun miesten epäonnista elämää. Tarina alkaa, kun isättömänä kasvanut Jimmy saa kirjeen mieheltä, joka väittää olevansa hänen isänsä. Kroonisen ujo Jimmy rohkaistuu ja lähtee kiitospäivän aattona tapaamaan isäänsä.

Sarja on alun perin ilmestynyt lyhyemmissä osissa eri julkaisuissa, joten aivan yhtenäinen se ei ole. Jimmy Corriganin ensimmäinen neljännes etenkin on niin sirpaleinen, että lukija alkaa luulla Waren tahallaan vieraannuttavan lukijaa tarinasta. Erilaiset absurdit uni- ja fantasiajaksot katkovat kerrontaa. Ne ovat toki erinomaisesti tehtyjä – palatkaamme Waren teknisiin taitoihin myöhemmin arviossa – mutta episodien hämärä symboliikka ei varsinaisesti kuljeta tarinaa eteenpäin. Vain tässä tarinan ensimmäisessä näytöksessä Ware sortuu taidesarjakuvalle tyypilliseen sudenkuoppaan: kokonaisuuden kannalta yhdentekevään kuvittamiseen vain kuvittamisen vuoksi.

Kun Jimmy lopulta kohtaa isänsä, saa kertomus uutta voimaa. Jimmy on äärimmäinen sivullinen, joka ei yksin kanna tarinaa. Tätä sivullisuutta Ware korostaa muun muassa pidättäytymällä näyttämästä Jimmyn lisäksi ainuttakaan ihmiskasvoa, ennen kuin Jimmyn isä astuu esiin! Vasta Jimmyn isän myötä tarinaan saadaan tekijä, joka vie tarinan ulos Jimmyn neuroottisesta pääkopasta. Päähenkilön äijämäinen faija on läpeensä erilainen kuin sulkeutunut poikansa, mutta elämässään yhtä epäonnistunut. Seuraa hilpeän vaivautuneita tilanteita, kun täysin eri maailmoista tulevat miehet koittavat kommunikoida.

Tarinan toisen näytöksen paikkeilla alkaa arvostaa alkupään omalaatuista kerrontaa. Alussa Ware ikään kuin opettaa lukijalle tarinan oman kieliopin, kerrotatavan, joka on hyvin olennaisella tavalla sarjakuvaa. Jimmy Corriganissa näkee runsaasti nokkelia, suorastaan nerokkaita kerrontaratkaisuja, joita ei voisi siirtää muihin medioihin. Jimmy Corrigan –filmatisointia ei kannata odottaa, vaikka sarjisleffat ovatkin pinnalla. Missä tahansa muussa mediassa sarjakuvan tarina olisi tälläisenään lattea melodraama. Waren käsissä sarjakuvana se on ainutlaatuinen.

Ware piirtää äärimmäisen, suorastaan pakkomielteisen selkää jälkeä. Minkäänlaisia luonnostelun merkkejä ei sarjakuvan sivuilla näy, aivan kuin tarinan olisi piirtänyt kone. Jutun väritys on kaunista omaleimaisen kirkasta ja värit pysyvät viivoitettujen alueiden sisällä kuin värityskirjassa. Liukuefektejä ei juuri käytetä. Välillä on kuin katselisi lentokoneen kuvitettuja pelastautumisohjeita. Tämä osiltaan luo mainittua vieraantumisen tunnelmaa.

Jimmy Corrigan on raskas teos. Siis myös fyysisesti raskas: valtavalla sarjakuvakirjalla voisi tappaa helposti pieneläimiä. En tosin sitä aio siihen käyttää, onhan albumi esineenä aivan liian hienosti designattu, että sitä voisi haaskata tarpeettomaan väkivaltaan. Raskas se on myös emotionaalisesti. Sarjakuva kertoo ihmisistä, ja siitä miten he tekevät pahaa toisilleen, tahallaan tai tahtomattaan. Teemana näyttää olevan jonkinlainen kommunikoinnin js ihmisten välisen yhteyden muodostamisen vaikeus. Ware näyttää lomittain Jimmyn päänsisäisen maailman tapahtumia, kun hänen mielensä ravaa ajassa eteen- ja taaksepäin ja tekee outoja mielleyhtymiä. Silti mies ei saa juuri sanaa suustaan. Eri tavalla traaginen on pääjuonen keskeyttävä takauma, jossa palataan Jimmy isoisän lapsuuteen, Chigagon maailmannäyttelyn rakentamisen aikaan. Kaltoin kohdellun lapsen liikuttavan vakava monologi selostaa kaikkia niitä julmuuksia, jotka tätä kohtaavat.

Jimmy Corrigan nostaa yllättävän paljon tunteita pintaan päästyään vauhtiin. Syy tähän lienee Waren lakoninen kerronta. Kokonaisia sivuja saattaa mennä vaivaantuneessa hiljaisuudessa. Ruutujen tasainen virta tuo tarinaan omanlaistaa toteavuutta. Tätä vasten sitten hahmojen vähäisetkin tunteidenilmaisut tuntuvat jollain tapaa painavimmilta.

Olen puhunut vieraantumisesta ja kerrontaratkaisuista; käyttänyt viiden euron kriitikkotermejä kuin ensimmäisen vuoden kirjallisuuden opiskelija. Olenko säikäyttänyt lisää lukijoita pois hienon teoksen ääreltä, niin yli-innokkailla kriitikoilla on tapana? Jotkin kehutut teokset ovat oikeasti vaikeita, jotkut todellakin tekotaiteellisia. Mutta sarjakuvapa on siitä erikoinen kerronnan muoto, että vaikeatkin tarinat ovat suhteellisen kevyesti sulatettavissa, kun ne kerrotaan sarjakuvina. Kun sekä kuva että teksti valjastetaan tarinankerrontaan, avautuu kertomus helpommin lukijalle. Romaanina Jimmy Corrigan olisi todennakoisesti sietämättömän sisällötön ja pitkäveteinen, elokuvana triviaali. Sarjakuvana se on älykäs, koskettava ja viihdyttävä. Älkää antako lukuisten palkintojen ja pitkiä sanoja käyttävien kriitikoiden säikyttää: Jimmy Corrigan: The Smartest Kid on Earth on olennaista luettavaa kaikille, jotka haluavat nähdä, mitä kaikkia sarjakuvalla voi oikein tehdä.

Joskus tekijöitä sanotaan mestareiksi ja teoksia mestariteoksiksi aivan syystä.