Haastattelimme – Kristian Huitula

Sarjakuvantekijä ja kuvataiteilija Kristian Huitula on piakkoin lähdössä San Diegon sarjakuvatapahtumaan edustamaan itseään ja mahdollisesti muitakin suomalaisia sarjakuvantekijöitä. Haastattelussa Huitula vastaa kysymyksiin messuosallistumisestaan ja viimeisimmistä sarjakuvaprojekteistaan.

San Diego Comic Con on pohjois-Amerikan suurin sarjakuvatapahtuma. Viime vuonna se keräsi yli 63000 kävijää. Englanninkielisen alueen merkittävimmät tekijät ja kustantajat esittäytyvät San Diegossa omilla osastoillaan sekä paneelikeskusteluissa. Tänä vuonna heinäkuun 17. – 20. järjestettävään tapahtumaan osallistuu ainakin yksi edustaja myös Suomesta. Nuoren polven sarjakuvantekijä Kristian Huitula on lähdössä tapahtumaan näytteilleasettajaksi. Miehen viimeaikaisiin menestyksiin kuuluvat psykologinen sarjakuvatrilleri Puunukke sekä mittava sarjakuvasovitus Kalevalasta. Jälkimmäinen on hiljattain käännetty Venäjäksi. Haastattelimme Huitulaa viimeaikaisten tapahtumien tiimoilta.

Kvaak: Osallistut näytteilleasettajana San Diegon Comic Coniin. Edustatko itseäsi vai onko kyseessä yhteisosasto?

Huitula: Kyllä ihan omin voimin tämä San Diegon projekti on ollut vireillä, eli näyttelyosasto on virallisesti oman tuotemerkin alla pystyssä. Mikäli kiinnostusta löytyy niin tietenkin on tulevaisuudessa mahdollista ajatella vaikkapa yhteisosastoa muiden alan tekijöiden kanssa, joko Suomesta tai ulkomailta. Kustannukset tietysti ovat melko suuret lähteä Suomesta San Diegoon järjestämään messuosastoa, mutta yhteisosaston avullahan kustannuksia saisi edes jonkin verran karsittua.

Kvaak: Mitä teoksiasi ajattelit esitellä?

Huitula: Kyllä ainakin tällä kertaa paino on tuolla ”fantasy art”-puolella. Uudet taidepostikortit tulivat juuri painosta, mm.neljän kortin sarja omien scifi-maalausten pohjalta, ja mahdollisesti julisteita. Ja toki täytyy esitellä jenkkikansalle Kalevalan venäjänkielistä painosta, josko siitä irtoaisi jonkin verran itäistä eksotiikkaa nyt kun kylmä sotakin on jo nostalgista historiaa… Kalevalan englanninkielinen versio on kyllä työn alla, amerikanenglannin käännöksestä on juuri ollut neuvotteluja. San Diegoon ei valitettavasti ehtinyt ainakaan tälle vuodelle, mutta ensi vuoden puolella voisi englanninkielinen painos olla jo mahdollista saada ulos.

Kvaak: Oletko etsimässä kustantajaa töillesi San Diegosta?

Huitula: Sehän olisi tietenkin pelkkää plussaa. Mutta kyllä näissä on lopulta aina kysymys henkimaailman asioista ja myös tuurista. On oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan, tavattava oikeat ihmiset, ja niin edelleen. Jossain San Diego Conissa siihen on ainakin hypoteettinen mahdollisuus, tänne Pohjolan perukoille kun harvemmin tullaan mitään uusia kykyjä etsiskelemään. Mutta täytyy muistaa että San Diegossa ollaan samalla lähtöviivalla maailman huippujen kanssa, ja paikalla on niin sanotusti koko ”scene” ja sarjakuvamaailman kerma, ainakin jenkkilän omasta näkövinkkelistä katsottuna. Coniin on ollut tarkoitus lähteä jo pitkän aikaa, mutta ei vain aiemmin ole tullut lähdettyä. Karma veti yllättäen lännen sijasta itään ja Japanin jälkeen kiinnostus kaikenlaiseen Amerikan meininkiin tavallaan vähän lopahti. Vaikka itse olen saanutkin vaikutteita kaiken muun ohella myöskin jenkkisarjakuvasta, pidän omaa lähestymistapaani sarjakuvaan melko ”epäamerikkalaisena”. Kyllä omat vaikutteeni kerronnallisesti ja tyylillisesti ovat kuitenkin sarjakuvan puolella aika pitkälle eurooppalaisia. Eli sikäli ensisijaisena motiivina ei ole varsinaisesti minkään sarjakuvapuolen kustantajan löytyminen, omassa portfoliossakaan kun ei varsinaisesti ole tarjolla mitään jenkkityylistä materiaalia, esimerkiksi supersankareita. Vaikkakaan en voi kieltää etteikö hollywood-elokuva olisi vaikuttanut omiin töihin paljonkin, ajatellen kerronnan rakennetta, roolifunktioita ja niin edelleen. Enkä toisaalta ole myöskään koskaan ollut halukas sitoutumaan mihinkään tiettyyn tyyliin. Toivottavasti mielenkiintoisia kontakteja löytyy, mutta ensisijaisesti tarkoitus on kyllä ainakin näin ensi hätään mennä haistelemaan suuren maailman tuulia ja yrittää päästä selville mistä niissä piireissä oikein lopulta on kysymys.

Kvaak: Olet tarjoutunut korvausta vastaan ottamaan mukaan myös muita suomalaisia sarjakuvia. Mitä asiasta kiinnostuneiden sarjakuvakustantajien ja tekijöiden kannattaa ottaa huomioon?

Huitula: Kun oma osallistuminen viimein varmistui, niin tuli todellakin mieleen myös tämä mahdollisuus. Vaikka osallistuminen Coniin ei sinänsä olisikaan Suomen piireissä yleisesti realistinen tavoite muun muassa juuri suurten kulujen takia, myös muiden suomalaisten sarjakuvien (ja tekijöiden) markkinoiminen voisi olla hyvinkin mahdollista yhteistyöllä ja kuluja jakamalla. Eli ajatuksena oli siis synergiaedut, mikäli suomen piireissä löytyisi kiinnostusta olla esillä. Kohtuullista korvausta vastaan per nimike voisi olla hyvinkin hyödyllistä saada näkyvyyttä San Diego Conissa, joka kuitenkin on USA:n suurin alan tapahtuma. Olen siis lupautunut korvausta vastaan markkinoimaan omien tuotteideni ohella muitakin nimikkeitä, mikäli halukkuutta jenkkimarkkinoilla näkymiseen sattuisi löytymään kustantajien tai tekijöiden taholta. Tila on tietenkin rajallinen, joten myös nimikkeiden määrän on pysyttävä jossain kohtuudessa. Olisi tietenkin suotavaa että materiaali olisi jo valmiiksi mahdollisimman valmista ja ammattitaitoista, mieluiten painettua. Esimerkiksi epämääräisten hajanaisten valokopioiden ja printtien lojuminen pöydillä tuskin ajaa kenenkään asiaa, eikä tilan rajallisuuden vuoksi ole mahdollista esitellä myöskään 100 eri piirtäjän elinikäisiä portfolioita. Kalifornian lait asettavat myös omat rajoituksensa, esimerkiksi alastomuuden ja seksuaalisuuden esittämisestä vapaasti yleisölle. Periaatteessa Conissa kaikki ”aikuismateriaali” olisi hyväksytettävä ennen messuja, mutta käsittääkseni olennaisin pointti on se, että kaikki kyseinen tavara on ainakin alaikäisten ulottumattomissa ja näkymättömissä. Tietyt hyvän maun rajat on tässäkin asiassa hyvä pitää mielessä.

Kvaak: Puunukke-albumiasi kehuttiin Tähtivaeltaja-lehdessä vuoden kotimaiseksi albumiksi. Miten Puunukke on otettu vastaan muualla?

Huitula: Puunukke on saanut varsin hyvät arvostelut, vaikka tietysti mielipiteet jakaantuvat aina vähän eri suuntiin. Puunuken kohdalla ehkä erityisen voimakkaasti. Se on tietysti luonnollista, ja toisaalta myös mielenkiintoista. Olisi melko pitkästyttävää mikäli palaute olisi aina täysin hampaatonta ja tasapaksua. Se että teos herättää ristiriitaisia ajatuksia ja tulkintoja kertoo ainakin sen että se ei ole täysin mitäänsanomaton. Edelliseen julkaisuuni (Kalevala) verrattuna se onkin varsin erilainen, monella tapaa jopa täysin vastakohtainen. Luultavasti joka tapauksessa aivan jotain muuta mitä moni saattoi odottaa Kalevalan jälkeen. Siinä missä Kalevala liikkui pitkälti tekstin varassa, Puunukke on äärimmäisen visuaalinen ja kulkee eteenpäin ennen kaikkea kuvan tasolla. Myönnän että se siinä mielessä on melko kokeileva, ehkä jopa rohkea. Kalevalan jälkeen kuitenkin päällimmäisenä oli hirveä tarve kertoa asioita kuvalla, mikä toisaalta onkin se sarjakuvan luonteenomaisin keino kertoa asioita. Joka tapauksessa kohderyhmä on varsin eri mitä oli Kalevalan kohdalla. Siinä missä Kalevalan kohderyhmä on yllättäen ollut varsinkin keski-ikäiset naiset, Puunukke luultavasti lähestyy jälleen sarjakuvan hieman perinteisempää kohderyhmää. Se ei kuitenkaan ole varsinaisesti mitenkään tarkoituksellista, itselleni kuitenkin on aina ollut tärkeää löytää asioista uusia näkökulmia ja uusia tapoja tehdä asioita. Ehkä joskus mennä jopa äärimmäisyydestä toiseen. Se ei myöskään varsinaisesti ole mitään aamiaismurolukemistoa, vaan vaatii lukijaltaan ehkä keskimäärin akuankkaa enemmän keskittymistä ja ajatustyötä. Ennen kaikkea pyrin tekemään sarjakuvan joka saisi lukijan pohtimaan lukemaansa vielä viimeisen sivun jälkeenkin. Kertomaan asioista jotka tapahtuvat näennäisen pintatason alla, yrittäen silti olla sortumatta itsetarkoitukselliseen kerronnalliseen kikkailuun. Mukana on kieltämättä melko syvällisiä ja vaikeitakin teemoja elämästä.

Kvaak: Kalevala-sarjakuvaromaani käännettiin juuri venäjäksi. Miten Venäjän-valloitus edistyy?

Huitula: Venäjänpainokseen olen myös ollut erittäin tyytyväinen, painotyö on erinomaista ja 150 sivua kovilla kansilla tekee lopputuloksesta kieltämättä komean paketin. Juuri sellaisen minkälaisena sarjakuvaa pitäisikin julkaista. Toisestakin painoksesta on jo alustavasti ollut puhetta, joten ilmeisesti kustantaja on ollut itsekin tyytyväinen julkaisuun ja sen menekkiin. Teostahan saa Venäjän ulkopuolelta tilattua myös omien webbisivujeni kautta, mutta tällä hetkellä varasto on hieman vähissä. Uusi erä pitäisi kuitenkin olla tulossa pikapuoliin joten ei huolta, eiköhän kaikille halukkaille pitäisi riittää.

Kvaak: Kerro Kalevala-sarjakuvasta. Tekoprosessi oli varmaankin työläs?

Huitula: Itse tekoprosessihan vei noin 3,5 vuotta, vaikka tuntuu että prosessi ei edes ole päättynyt vaan jatkuu yhä edelleen. Itse luovaan puoleen on jo onneksi saanut tarpeeksi etäisyyttä ja nyt osaa katsoa asioita jo paljon neutraalimmin. Yli kolme vuotta yhden tietyn asian parissa tiiviisti askarrellessa voi saada aikaan varsin klaustrofobisen olon.. Nyt kun luova prosessi on vaihtunut valmiin ”tuotteen” markkinointiin, on tietysti hyväkin että osaa suhtautua siihen mahdollisimman objektiivisesti. Jälkeenpäinhän sitä aina katsoo omia aikaansaannoksiaan varsin itsekriittisesti, mutta Kalevala on kyllä sarjakuva johon olen kokonaisuutena tyytyväinen. Ehkä kaikkein palkitsevinta on ollut tavoittaa sen avulla jopa ihmiset, jotka eivät aiemmin ole sarjakuvailmaisusta olleet lainkaan kiinnostuneita.

Kvaak: Koetko tulkinneesi kansalliseeposta onnistuneesti?

Huitula: Kalevala on kieltämättä myös sarjakuva joka vaatii oman lukutapansa ja hieman Korkeajännitystä enemmän keskittymiskykyä. Mutta toisaalta uskon myös että siitä voi saada paljon enemmän, jos vain uskaltaa antaa itselleen mahdollisuuden kokea jotain erilaista. Ainakin voisin väittää että olen tehnyt mahdollisimman helpoksi päästä sisään todelliseen Kalevalaan, vaikka ei koskaan aiemmin olisi viitsinyt vaivautua siihen paneutumaan. Käytännössä markkinointiprosessin aikana on ollut jopa melko yllättävää huomata kuinka huonosti suomalaiset tuntevat oman kansalliseepoksensa, vaikka näennäisesti ollaankin ylpeitä omista juurista ja kulttuuriperimästä. Usein syytetään että koululaitoksen pakkosyöttö on tappanut vähäisenkin kiinnostuksen Kalevalaan, mutta uskon että todellisempi syy on kuitenkin laiskuus ja haluttomuus nähdä vaivaa asioiden eteen. Itse paneuduttuani, ymmärrettävistä syistä varsin perusteellisesti aiheeseen, ymmärsin vasta itsekin sen vahvan siteen mikä Kalevalalla on kaikkeen siihen mitä suomalaisuudeksi kutsutaan. Jollain vaikeasti määriteltävällä, varsin intuitiivisellakin tasolla. Ja mikäli olen oman työni kautta saanut mahdollisuuden vaikuttaa siihen että yhä useammat suomalaiset ovat saaneet kokea jotakin vastaavaa, koen saavuttaneeni jotakin merkittävää.

Kristian Huitulan internet-portfolio ja yhteystiedot löytyvät osoitteesta www.huitula.com .

Dragon Ball – kurkistelua kuulaan

Kolibri -kustannus toi Dragon Ballin Suomen markkinoille komeasti neljän kirjan voimin. Sarja lanseerattiin huhtikuun alussa 2003. Kustannusyhtiö Kolibrin omistaa Tammi, jonka taas omistaa Ruotsalainen Bonniers kustantamo.

Shonen Jump vuodelta 1985. Akira Toriyaman Dragon Ball oli tuolloin ilmestynyt lehdessä noin puoli vuotta.
Shonen Jump vuodelta 1985. Akira Toriyaman Dragon Ball oli tuolloin ilmestynyt lehdessä noin puoli vuotta.

Toukokuun puolessa välissä lehtien yleisönosastojen kautta levisi väitteitä Sarjakuvaan sisältyvistä pedofilia-viittauksista. Viikolla 21 siitä kirjoitettiin kaikissa suuremmissa lehdissä ja keskusteltiin televisiossa. Sarjakuvaharrastajat käyvät omaa keskusteluaan mm. Puhekupla-listalla ja lehtien yleisönosastoissa on alkanut lehtijuttujen kommentointi. Harva mielipiteiden vaihtoon osallistuneista on lukenut kyseistä sarjakuvaa. Kun tulee puhe lasten suojelemisesta pahuudelta, huomaamme että tunteet vievät helposti voiton järjestä.

Suhtautumiseni naisten kalsareihin

Minäkin luin kohun innoittamana nuo pari alkupään kirjaa nyt uudelleen. Analysoin niitä tässä artikkelissa. Juonenkin voi katsoa tulevan paljastetuksi ihmissuhteiden kehittymisen osalta.

Ensimmäisellä lukemisella reaktioni oli: ”Kenelle nämä oikein on suunnattu!? ” Minustakaan kyseessä ei ollut selkeästi lasten sarjakuva, vaikka päähenkilöiden iän perusteella (Son Goku 14v., Chichi n. 14v., Oolong n.15-17v., Bulma 16v., Yamcha n.17v. ) olisi voinut näin luulla.

Huumori oli outoa, mutta osin toimivaa. Minusta tuntui, että komiikka saattaisi kuitenkin olla alle 10 vuotiaiden kannalta melkoisen käsittämätöntä. Japanissa vierailleena, altistuin jo vuosia sitten pikkuhousujen keräilykulttuurille. Samasta aiheesta, koulutyttöjen oudoista rahanansaintakeinoista, kertoo meillä televisiossakin näytetty ”Ko kals” -elokuva, jonka nimi perustuu englannin kielen call girls -käsitteestä tehtyyn muunnokseen. Tästäkään syystä en järkyttynyt Dragon Ballin sisällöstä.

Manga suomessa

Suomeksi japanilaista sarjakuvaa, eli mangaa on julkaistu valitettavan vähän. Jalava käänsi osan Hiroshima Genistä 1980-luvun alussa ja Like on tuottanut animaatioelokuvinakin nähtyä Akiraa. Maassamme toimii useita japanilaisen sarjakuvan ja animaation eli animen harratstajien yhdistyksiä. Toriyaman tuotannosta Ari-Matti Saren kirjoittaa Sarjainfo 1/2002:ssa Toriyaman varhaisemmasta työstä nimeltä Dr. Slump: ”Sarjan maailmankuva muistuttaa pikkukaupungin idyllistä. Vaikka kaikilla onkin omat pienet inhimilliset heikkoutensa (itse Slump on esimerkiksi naisia tiiraileva pervertikko), ei kukaan ole kuitenkaan oikeasti ilkeä.” Jutun kuvituksessa tiiraillaan pikkuhousuja. Onko tekijä itse siis pervo?

Mahdollisesti, varsinkin jos alapäähuumorin viljeleminen katsotaan raskauttavaksi asian haaraksi. Se miehestä tiedetään varmasti, että hän on yksi Japanin suosituimmista sarjakuvataiteilijoista – ainoa jonka töitä on esitelty Tokion modernin taiteen museossa. Dragon Ball kirjan toisessa osassa kuvaillaan sarjaa näin: ”Toriyaman tarinat eivät ole lapsille tarkoitettuja satuja vaan fantastisia kertomuksia taistelusta hyvän ja pahan välillä”. Tätä julkaisupoliittista kommenttia Pokemon sukupolven lasten vanhemmat eivät huomanneet ajoissa. Neljännessä kirjassa paljastetaan vielä, että sarjasta tuli heti sen ilmestymisen alkamisen jälkeen (v.1984), ”kuumin puheenaihe lasten keskuudessa ympäri maata”.

Tulkinnan lähtökohtia

Dragon Ballin hahmogalleriaan voisi mainiosti soveltaa symbolien tulkintaa jungilaisesta vinkkelistä. Mutta koska kyseessä on japanilainen tuote, joka perustuu osin vanhaan itä-aasialaiseen kertomukseen, jätän sen nyt tekemättä. Myös sarjan muu symboliikka tarjoaisi runsaasti erilaisia tulkintamahdollisuuksia, onhan kyse fantasiatarinasta. Tutkitaan kuitenkin vain tarinassa esiintyvien henkilöiden toimintamalleja, asenteita ja suhteita toisiinsa. Näin päästään perille siitä, mitä ajatuksia ja arvoja teoksesta saattaa välittyä lukijalle ja millaisia valtarakenteita se tukee? Eikä tässä todellakaan ole kyseessä ”piiloviestintä”, vaan samat mekanismit, jotka vaikuttavat muussakin kanssakäymisessä. Näin olemme ehkä askeleen lähempänä sitä, mitä ajatuksia ja arvoja sarjakuvasta voidaan kuvitella välittyvän lukijalle?

Alkuasetelma

Tarinan alku, ”Kauan sitten, tuhansien kilometrien päässä pääkaupungista, syvällä vuoriston kätköissä…”, viittaa meikäläisittäin satuun tai fantasiaan. Ensimmäiseksi esitellään vahva, haavoittumaton, pikkupoikamainen Son Goku, jolla on häntä. Kertomuksesta käy ilmi, että poika ei ole aikaisemmin nähnyt sen paremmin naispuolisia henkilöitä kuin autoakaan.

Son Goku elelee yksin ja kaksi vuotta vanhemmasta Bulmasta tulee suhteessa häneen klassisen kaksijakoinen hahmo; äiti, joka pitää huolta (neuvoo ja kylvettää) sekä huora, joka tarjoaa itseään seksiobjektina maksua vastaan. Päähenkilöiden välillä käydään keskustelu joka kuvaa hyvin tätä suhdetta. Bulma haluaa pojan omistaman Lohikäärmekuulan joten hän nostaa hamettaan, ja sanoo: ”Saat jopa koskettaa ihan pikkuisen…”. Son Goku vastaa: ”Ai likaista takapuolta? Hyi!” Yhdessä piirrosten kanssa Son Gokun reaktioista välittyy mielikuva, viattomasta pojasta, jolle erogeeniset alueet merkitsevät vain fyysistä eroavuutta, jonka perusteella hän luokittelee ihmiset joko pojiksi tai tytöiksi. Sukupuolielimiin ei hänen kokemusmaailmassaan liity mitään eroottista. Tämä käy hyvin ilmi siitä, että hänellä on tapana tutkia lähes kaikkien tapaamiensa ihmisten jalkoväliä. Vain saadakseen selville kumpaa sukupuolta nämä ovat. Huomion arvoista kenties on, että Son Goku ei tämän tavatessaan kopeloi Kilpikonnamestari Kamesennin etumusta. Tästä olisi sarjakuvaan syntynyt selkeä eroottinen lataus!

Kamesennin ja kilpikonna
Kamesennin ja kilpikonna

Toisen kirjan lopussa poika määrittelee seksikkään naisen sanoen: ”Semmoinen eloisa, jolla ei ole kikkeliä”. Son Gokun kypsymättömyyden piikkiin voidaan laittaa myös se, että hän lupaa toisessa kirjassa, että Kamesennin pappa saa koskea Bulman rintoihin.

Pilvilentäjät

Vain puhdassydäminen voi lentää Kin-tu-un pilvellä, jonka Kamesennin lahjoittaa seikkailevalle parivaljakolle. Sekä pappa, että Bulma kokeilevat lentämistä, mutta vain Son Goku (ja Chichi!) onnistuvat siinä. Edellä kerrotusta voimme päätellä, että puhdassydämisyydellä tarkoitetaan nimenomaan ajatusmaailman seksuaalista kypsymättömyyttä. Edes rakastuminen ei poista ”neitsyyttä” tässä mielessä, sillä Chichi ihastuu tulenpalavasti Son Gokuun ja ehdottelee hänelle pilvellä lentämisen aikana naimisiin menoa. Chichi on noin Son Gokun, ikäinen sillä hänelle on jo kasvanut rinnat. Toisaalta, ujo nuori mies Yamcha, pitää Chichitä vielä pikkutyttönä.

Huumorista

Son Gokun suorastaan liioiteltu tietämättömyys seksiin ja pornoon liittyvistä asioista toimii selkeästi yhtenä sarjan komiikan lähteenä. Bulman ja muiden hahmojen ominaisuuksien (ailahtelevuus, ujous, herkkyys, pervous) liioittelu on toinen Dragon Ballin komiikan kulmakivistä. Kolmas on japanilaisessa sarjakuvassa yleiset hassunkuriset metamorfoosit. Ja neljäs, yllättävät juonenkäänteet (myös metatasot!).

Toiminnan mallit ja ajatusmaailman arvot

Vihamiehet saattavat yhdistää voimansa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Paha saa palkkansa. Väkivaltaa hyvien puolella käyttää Son Goku, joka siis saattaa olla toimissaan ymmärtämätön, mutta ei missään nimessä pahaa tarkoittava. Sarjan pahikset ovat keskivertoa sympaattisempia. Pitkä juonikaari antaa mahdollisuuden hahmojen eri puolten esittelemiselle. Naiskuva Toriyaman hahmottelema naiskuva ei mielestäni juuri poikkea muusta tämän ajan populaarikulttuurista. Sarjasta löytyy vahvan naispuolisen sankarin lisäksi pikkutyttö. Sivuhenkilöinä tarinan alussa vilahtaa sympaattinen mummo ja Oolongin vangiksi päätyneitä makeaan elämään tykästyneitä neitokaisia. Sarjan lopuissa 40:ssä kirjassa esiin marssii epäilemättä muitakin naistyyppejä.

Purr ja Oolong

Molemmat muodonmuuttajat ovat hieman surullisia hahmoja. Puarr on päätynyt kissaksi, ja toimii, lähes vailla omaa tahtoa, pahan Yamchan apuna. Oolong-possu ja Puarr ovat vanhoja tuttuja. Murrosikäisen pojan tavoin käyttäytyvä ja ajatteleva Oolong tuntuu kaipaavan ja etsivän itselleen tyttöystävää (suuri talohan hänellä jo on!). Possun keinot tyttökaverin hankkimiseen ovat melko kyseenalaiset ja tuomitut epäonnistumaan. Bulma haluaa käyttää Oolongia hyväkseen kuulien etsinnässä, mihin tämä alistuu osin tirkistelyn halusta. Toisen kirjan lopussa Oolong kysyy Bulmalta: ”Onko pääkaupungissa tyttöjä?” ja saa vastauksen: ”Vaikka kuinka, mutta sinä olet härski ja inhottava, eivät ne tykkää.” Oolong kuitenkin tajuaa surkeahkon tilansa, mikä paljastuu hänen ajatuksistaan kun hn tarkkaillee Kamesennin papan toilailua: ”Vanha gubbe, mutta minuakin härskimpi.” Kenties tämä antaa vielä toivoa hahmon henkiselle kehitykselle? Oolong myös kauhistelee, ei ihastele, Jänöjengin miesten väkivaltaista käytöstä sarjan toisessa kirjassa. Poika ei siis ole läpeensä paha.

Yamcha

Yamchan pahojen tekojen vaikuttimina tuntuu olevan lähinnä ahneus. Nuori mies on niin ujo, että kirjaimellisesti sekoaa ikäistensä neitojen seurassa. Koomisten tilanteiden luomiseksi piirtäjä vie hänet kuitenkin usein vastakkain hehkeän Bulman kanssa. Bulma puolestaan näyttää olevan heikkona komeisiin miehiin ja hän ihastuukin Yamchaan ensi silmäyksellä. Toisen kirjan lopussa rakkaus kehittyy molemmin puoliseksi.

Bulma

Bulman mukaan ”poikien kuuluu seikkailla”. Varsinkin tarinan alussa neito on kylmän laskelmoiva. Oolongille Bulma syöttää itse valmistamansa pillerin, jonka avulla hän voi pitää Oolongia vallassaan. Tälläinen apuneuvo lieneekin tarpeen, niin vahva on Oolongin pyrkimys Bulman tirkistelyyn ja hipelöintiin. Son Goku seuraa Bulmaa hyvää hyvyyttään auttaen häntä etsimään lohikäärmekuulia. Bulma taas tekee pojalle heti alussa kaapin paikan selväksi:”Olen jopa kaksi vuotta vanhempi kuin sinä! Tästedes saat kutsua minua Bulma-neidiksi.” Vaikka Bulman touhuamista sarjakuvassa liioitellaankin, hän käyttäytyy nähdäkseni ikäisensä teinin tavoin. Hänen perimmäisenä tavoitteenahan on (yllätys yllätys) löytää lohikäärmekuulien avulla itselleen komea poikaystävä. Välillä Bulma juonittelee ja käyttää seksuaalista vetovoimaansa hyväkseen, aivan kuin hän olisi valmis mihin tahansa kuulien (ja poikaystävän saamiseksi). Toisinaan Bulma taas ujostelee, tehden kaikille selväksi sen että kaikesta huolimatta hän on kunniallinen tyttö. Kesken matkan, autiolla tiellä, Bulma menee tekemään tarpeensa metsään, suojaan Son Gokun (ja lukijan) katseelta. Bulma käyttää siis niitä keinoja, likaisiakin, mitä hänellä on (ulostusreaktion aiheuttava pilleri, pistooli, konepistooli, pikkuhousut) pyrkiessään tavoitteeseensa tai puolustaessaan itseään. Seksuaalista koskemattomuuttaan hän varjelee huolella pitäen kontrollin joka tilantessa itsellään. Kirjoissa on useita kohtia, joissa Bulma myös varoittelee koskemasta itseensä: ”Jos yrität jotain, minä huudan.” ”Jos vielä tirkistelet, kutsun poliisit.” Bulman mielestä Son Goku on ”Outo tyyppi”. Pestessään tätä hän toteaa: ”en ole koskaan aikaisemmin nähnyt alastonta miestä.” Outouden Son Gokun käytöksessä huomaa lukijakin, mutta sen voi tulkita myös niin, että Bulma pitää outona sitä, että hänen viehätysvoimansa ei tepsi tähän poikaan niin kuin muihin hänen tapaamiinsa miespuolisiin eläjiin.

Kohuttuja kohtauksia

Ensimmäisen kirjan sivulla 68, Bulman nostaessa hamettaan, sekä pappa että kilpikonna reagoivat pää säihkyen housuttomaan ilmestykseen. Kilpikonnan silmät suurenevat, mutta jo seuraavassa ruudussa (ja muutamassa sitä seuraavassa) se on nolona häpeissään. Papan reaktio peittyy enimmäkseen aurinkolasien taakse. Itse asiassa tirkistelijän silmiä ei näytetä myöskään toisessa kirjassa. Hän ei riisu lasejaan edes ”parantaakseen näkyvyyttä”. Pedofiliasyyttet lähtivät liikkeelle siitä, että Kilpikonnamestari Kamesennin haluaisi tarinassa valokuvata ja koskea Bulmaa. Kumpikaan hänen mielihaluistaan ei toteudu. Toisessa kirjassa Bulma kiristää muodonmuuttaja-Oolongia ottamaan tytön hahmon ja päästämään tämän pinteestä. Aluksi Oolong vastustelee:”Ei kuulu minulle, en halua ukon lääpittäväksi! Ei käy!” Lopulta Oolong järjestää papalle veret seisauttavan näytöksen (jota ei näytetä lukijalle). Hän meni Bulman mielestä kuitenkin liian pitkälle. ”Idiootti! Tuo oli liikaa! Teit minusta pervonaisen!”, Bulma huutaa mäjäyttäessään Oolongia nyrkillä päähän.

Moraalisia kysymyksiä

Entä miten sarjan muut henkilöt suhtautuvat papan irstaisiin ehdotuksiin? Kamesennin ”apulainen” puhuva kilpikonna, paheksuu tätä toistuvasti. Ensimmäisen kirjan sivulla 67 se sanoo: Millaista käytöstä! Hävetkää, mestari!! Toisen kirjan sivuilla 26,27 ja 28 kilpikonna moralisoi ja häpeää mestariaan. Turhaan (s. 30) se vielä kehottaa pappaa ”olemaan ihmisiksi”. Oolongin ohella kilpikonna on kuitenkin ainoa miespuolinen hahmo, joka pitää papan harrastuksia tavallisuudesta poikkeavana.

Lapset ja seksuaalisuus

Dragon Ball on kieltämättä hämmentävä teos. Se nosti esiin kysymyksen siitä, saako seksuaalisuutta kuvata lasten tai nuorten käsiin päätyvissä sarjakuvissa tai muussa viihteessä? Tähänhän ei ole meillä totuttu. Lasten sarjakuvan hahmot eivät tunnu olevan tietoisia seksuaalisuudestaan. Seksiä ei harrasteta ja kaikki siihen viittaava on karsittu pois. Edes niin sanottua normaalia parisuhdetta ei juuri kuvata, puhumattakaan siihen kuuluvasta rakkauselämästä. Kun ei ole mitään mallia, ei ole ainakaan väärää mallia -tyyppinen ajattelu on vallalla.

Onko tälläinen ”sensuuri” järkevää? Olisiko syytä miettiä, miten lapselle voitaisiin turvallisella tavalla antaa mahdollisuus kurkistaa aikuisten maailmaan? Vai pitäisikö vain toivoa, että hän ei törmää pervertikkoon kadulla tai puistossa? Nämä kysymykset eivät oikeastaan kuulu tähän juttuun. Yleisesti ajatellaan, että se miten ja mitä lapsille kerrotaan seksuaalisuudesta, on vanhempien vastuulla. Kehitys on kuitenkin johtanut siihen, että myös lapsiin kohdistuu tahattomasti koko ajan ns. eroottisia viestejä. Lasten suojeleminen väkivallan näkemiseltä on sekin suuri haaste.

Sensuuri iski

Viikolla 21, pedofilia syytteistä hermostuneet kustantajat ja jakelijat lupasivat ensin siirtää hyllyissä kirjat pois lasten ulottuvilta ja muutaman päivän kuluttua ne päätettiin vetää kokonaan markkinoilta. Sensuurin kouriin joutui sarjakuva, jossa pedofiilisiä ajatuksia hautovaa ukkoa paheksutaan sekä pidetään säälittävänä ja naurettavana. Bulman mallia seuraamalla tytöt voisivat ehkä oppia miten lääppijöihin, namusetiin, vilauttelijoihin ja vemputtajiin pitäisi suhtautua.

Dragon Ball opettaa lisäksi, että sekä pojat, että vanhat ukot haluavat usein tirkistellä tyttöjä. Kirjan hahmoista vain vanha setä, opettaja Kamesen, on kieroutunut niin, että haluaa kosketella ja taputella. Arvostettu ja hyvämainenen aikuinen voi siis olla lapsen hyväksikäyttäjä. Dragon Ballissa kukaan ei kuitenkaan hyväksy hänen toimintaansa, eikä alistu pervon uhriksi. Onko tämä se viesti ja toimintamalli, jota tietyt piirit eivät halua lasten tietoon? Vai onko teoksessa sittenkin sisäänrakennettuna jokin mystinen pahuuden siemen? Ja onko aika taas kerran kypsä sensuuripykälien jyrkentämiseen. ”Viihteen siistiminen” on ainakin kirjattu uuteen hallitusohjelmaan.

Sarjakuva on kriisissä – sarjakuvalla menee hyvin

Kustantajat joutuivat vaikeuksiin, ja sarjakuvakauppoja kaatui. Valtavirran imussa oli aiemmin mahdollista palvella marginaalia: taiteellisempaa lukija- ja tekijäkuntaa. Bisnesvetoisessa tuotantomallissa supersankareilla on arvoa vain brändinä. Kuka kertoisi, mitä tämä merkitsee sarjakuvalle?

Viihdesarjakuvan kultamailla kriisi konkretisoitui 1990-luvun puolivälissä, kun supersankarilehtien varaan rakennettu taloudellinen kupla puhkesi. Keinotekoisesti paisutettu markkina lakkasi vetämästä, kun keräilijät lopettivat sijoittamisen ”keräilylehtiin”. Lehtien sisältöä tästä ei voi syyttää, supersankarisarjakuvat ovat aina olleet henkisesti yhtä latteita. Pinnallisesti ja piinallisesti ne heijastavat pohjoisamerikkalaista mielenmaisemaa. Ne tyydyttävät edelleen sitä samaa pullistelun tarvetta josta ne syntyivät. Sanoma tulee kyllä perille, vaikka markkinoiden arvo romahti 850 miljoonasta (v. 1993) 225 miljoonaan dollariin (v.2001).

Suomi nousuun

Suomessa sarjakuvalama tuli näkyväksi vuosituhannen vaihteessa. Merkittävä maahantuoja sulki liikkeensä Tampereella. Neljäsosaa maan sarjakuvatarjonnasta hävisi! Alueellisesti vaikutus oli vielä suurempi. Myynnin keskittyessä pääkaupunkiseudulle palattiin kehityksessä 25 vuotta taaksepäin. Yksi syy sarjakuvapuotien ahdinkoon on eittämättä netti. Tuotteet voi tilata suoraan nettipuodista. Tämä ei kuitenkaan riitä selittämään kaupankäynnin näivettymistä. Muutakin on tapahtunut – kukaan ei tosin tiedä mitä?! Kuristavatko tietokonepelit sarjakuvaa, vai onko kyse sittenkin vain lehtimuotoisen sarjakuvan kuolinkamppailusta?

Näihin kysymyksiin on vastauksia etsimässä myös huhtikuussa 2003 perustettu kotimaisten sarjakuvakustantajien yhdistys. Sarjakuvantekijät järjestäytyivät meillä kymmenen vuotta sitten, ja ala on pikkuhiljaa päässyt taiteilija-apurahojen piiriin. Tekijälähtöisen sarjakuvaromaanin luominen on nyt mahdollista.

Muutos on paitsi nähtävissä, myös kuultavissa. Samat aiheet, jotka puhuttivat meitä 80-luvun alun taideopiskelijoita, kuluvat nyt nuorten sarjakuvapiirtäjien huulilla. Mikä/millainen tyyli(laji) on nyt suosittua? Miksi joku menestyy? Millainen sarjakuva myy? Onko kaupallisuus sarjakuvalle hyvästä vai pahasta? Miten saada apurahoja ja hinnoitella työnsä? Kun nykyään puhutaan sarjakuvista, puhutaan muustakin kuin Disney-Ankan housuista. Koko alaa koskettavia kysymyksiäkin on ilmassa: Miten potentiaaliset lukijat voivat löytää taiteellisesti vaikuttuneen sarjakuvan, kun markkinointi- ja jakelukanavat puuttuvat? Onko vastaus verkossa ja verkostoitumisessa? Jyvitetäänkö tulevaisuudessa kirjastojen resursseja sähköiseen vai paperiseen kulttuuriin?

Pelastavatko naiset sarjakuvan?

Indie -sarjakuvan kustantaminen näyttäisi seurailevan meillä Ranskan ja Ruotsin kehitystä. Viimeiset Asterix -albumit (sekä Titeuf) myivät kotimaassaan miljoonia, mutta mustavalkoisen taidesarjakuvan painokset yltävät tuhanteen tai kahteen. Hititkin vain 10-20 tuhanteen. Ruotsissa tilanne on onneksi suhteessa parempi. Suomessa ostavaa yleisöä on taidesarjakuvan kannalta toistaiseksi liian vähän. Vain sanomalehtisarjakuvien julkaiseminen albumimuodossa on taloudellisesti perusteltua.

Onneksi viikko- ja aikakauslehdet suhtautuvat positiivisesti suomalaiseen sarjakuvaan ja ovat valmiita maksamaan siitä. Valiosarjat on yksi alan suurimmista kustantajista. Yhtiöitä vetävän Harto Pasosen mukaan sarjakuvakustantaminen tulee keskittymään entistä enemmän. Murros on nähtävissä. Kaupallinen potentiaali ohjaa yhä enemmän julkaisupäätöksiä. Toivottavasti kustantajien erikoistuminen johtaa myös siihen, että markkinointi tehostuu ja kohdentuu paremmin. Naiset ovat viime vuosina löytäneet sarjakuvan sekä yleisönä, että tekijöinä. Naissarjakuvassa tapahtuukin jatkuvasti mielenkiintoisia asioita – joita miehet eivät useinkaan ymmärrä. Sarjakuvan julkaisemisen kriisi näkyy vakavimmin käännössarjakuvassa, sitä ei juuri tuoteta. Kotimaisia albumeja ilmestyy silti. Vuonna 2002 nähtiin yli kolmekymmentä uutta nimikettä ja kourallinen uusintapainoksia! Myynnin kappalemääriä kustantajat eivät kerro, painokset ovat kuitenkin, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, naurettavan pieniä. Tässä suhteessa sarjakuvakirja muistuttaa huolestuttavasti runokirjaa.

Sanoma- ja aikakauslehtisarjakuva

Sanomalehtisarjakuvalla on kasvavia ongelmia sekä sisältönsä että taloutensa kanssa. 1900- luvun lopun yritysfuusiot niittivät alueellista lehdistöä. Niiden tilalle syntyi kuitenkin uusi lehtityyppi: asiakas- ja sidosryhmälehdet. Aikakauslehdissä (joihin edellä mainitutkin kuuluvat) ulkoasu tuntuu koko ajan korostuvan. Niiden tekstit, kuvat ja sisällöt suunnataan yhä tarkemmin tietyille kohderyhmille. Tulevaisuudessa aikakauslehtisarjakuva(n hahmo) on yhä selkeämmin muun aineiston mukana rakentamassa lehteä tuotteena.

Lehden kontekstissa sarjakuva on viihteellinen elementti. Se kilpailee elintilasta hyödyllisen informaation, tekstin ja valokuvan, kanssa. Päätoimittaja antaa usein mielellään enemmän tilaa tekstille tai ”lukijoille tärkeille kaupallisille tiedotteille”, kuin sarjakuvalle. Työvaltainen sarjakuva on lisäksi kallista sisältöä. Sen tekoprosessia on vaikea automatisoida tai tehostaa – onneksi. Varsinkin USA:ssa, sunnuntai- ja päivittäissarjoille varattu tila on pienentynyt. Tämä on puolestaan johtanut noidankehään. Piirtäjät joutuvat yksinkertaistamaan kuvia, ja lehdet katsovat voivansa pienentää strippejä entisestään. Ison lehden lukijakunnasta löytyy aina joku, joka ei pidä siitä, että hänen mielipiteitään tai arvomaailmaansa kyseenalaistetaan. Jos sarjakuvan tekijä innostuu liikaa, lehden pitää valita, haluaako se menettää asiakkaansa, mainostajansa vai sarjakuvansa. Se, miten yksilöllisiä olemme, ei korreloi suoraan siihen, miten suvaitsevaisia olemme.

Muotoseikkoja

Sata vuotta sitten sarjakuva oli viihteenä erikoisasemassa. Sitten tulivat, elokuva, levyt, radio, tv, pelit, mobiiliviihde, jne. – tarjontaa riittää. Väitetään, että yleisöt ovat pilkkoutuneet kuluttamaan sen lajityypin tuotteita mistä pitävät. Mutta myös sarjakuvailmaisu fragmentoituu. Meillä ei ole enää vain lyhyttä (strippi) ja pitkää (lehdet ja kirjat) sarjakuvaa.

Taidesarjakuvan mukana, mm. kuvakirjamainen -, elokuvamainen -, tekstivetoinen – ja abstraktin pelkistetty sarjakuva ovat voittaneet alaa. Tekijän persoonallinen kädenjälki hyväksytään. Muissa medioissa muoto (ulkoasu) ja lajityyppi kulkevat yleensä käsi kädessä. Sarjakuvassa tilanne on toinen.

Saattaa käydä niin, että vaikka sarjakuvan lajityppi olisi lukijan mielestä kiinnostava, hän ei kovin helposti tunnista sitä – tai kykene siirtymään itselleen oudon ilmaisun pariin. Esimerkiksi tekstin ja kuvan ristiriidoilla leikittelystä on yllättävän pitkä matka elokuvamaiseen kerrontaan. Ehkä totutusta poikkeava ilmaisu tuo lukijalle liikaa mahdollisuuksia sarjakuvan tulkintaan, tai rajaa niitä häiritsevästi?

Hyvin ja huonosti piirrettyä on hankala erottaa toisistaan. Jokaisella meistä on kuitenkin kokemuksia sarjakuvista, joiden lukeminen on liian työlästä. Sarjakuva toimii kuvilla, niillä se myös luo ensivaikutelman. Siihen, haluammeko lähteä tutustumaan teoksen varsinaiseen sisältöön, vaikuttaa tarinan tyylilajin lisäksi siis ainakin sen piirrostyyli ja kerronnan muoto.

Sarjakuva on koko tähän astisen historiansa ajan ollut pelkkää pintaa. Sarjat on koettu hauskoiksi ja viihdyttäviksi, jopa hyödyllisiksi tai vaarallisiksi. Syvemmälle on kuitenkin kieltäydytty katsomasta, ja sinne on myös vaikea nähdä. Useimmille riittää, että voi sarjakuvasta otetulla näytekappaleella ”todistaa” oman mielipiteensä. Mutta mitä kertoo välineen tehosta ja mahdollisuuksista se, että siihen pakattua sisältöä on mahdollista tulkita niin monella tavalla? Yksinkertainenkin sarjakuva mahdollistaa monia, lukijasta riippuvia, assosiaatioita. Ilmaisumuotona sarjakuva muuttuu alati ja pakenee tulkitsijoitaan. Se mikä ennen kaiverrettiin kiveen liikkuu nyt bitteinä verkossa. Metsää ei voi nähdä puilta, eikä sarjaa ruuduilta.