Sensuurista johtuen toimittaja ja käsikirjoittaja Carlos Trillo (1943–2011) oppi lisäämään yhteiskuntasatiirinsa hienovaraisesti, mutta iski sarjakuviensa sivuilla yhä peittelemättömämmin. Hän oivalsi, ettei sotilasdiktatuuri osannut lukea kuvien sisältämiä piilotettuja viestejä.
Oreste del Buono, italialainen kirjailija ja kriitikko, sanoi Trillon muiden argentiinalaisten tavoin hioneen sotilasdiktatuurien puristuksessa vertauskuvasta itselleen täydellisen työkalun.
Uran alku
Carlos Trillo syntyi Argentiinan pääkaupungissa, Buenos Airesissa vuonna 1943. Hän piti lapsena eniten Aku Ankasta, ja erityisesti Carl Barksin piirtämistä tarinoista.
Trillo kirjoitti lastentarinoita vuodesta 1963 lähtien. Trillon kirjoittamia satuja julkaistiin Patoruzú-lehdessä vuosina 1964–1968. Sarjakuvien käsikirjoituksia Trillo tuotti muiden luomiin sarjoihin, joita Editorial García Ferré julkaisi Anteojito-lehdessä. Trillon työt painottuivat aikuisten huumoriin, kun hän aloitti parodioiden kirjoittamisen Satiricón-lehdessä vuonna 1972.
Historiaan Satiricón jäi avoimesta homoseksuaalisuuden käsittelystä, mutta lehden julkaisuhistoria oli monitasoisesta sensuurista johtuen töyssyinen. Turvasataman henkilökunnalle antoi Mengano-lehti siksi aikaa, kun Satiricónin julkaisu oli kokonaan kielletty. Trillo siirtyi Menganoon vuonna 1974. Sen sivuilla julkaistiin ensimmäinen osa Alberto Breccian kuvittamasta Un tal Daneri -sarjasta (“Eräs Daneri”, Mengano n:o 5, 1974). Trillo jakoi vastuun lehden toimituksesta seuraavana vuonna aina siihen, kunnes sotilasvallankaappaus vuonna 1976 teki Satiricónin ja Menganon julkaisun mahdottomaksi.
Sotilasjuntan vuodet
Trillon uran suurin menestys oli Horacio Altunan piirtämä El Loco Chávez. Sarja kertoi naisseikkailujen ja äksyilevän pomon kanssa tasapainottelevasta toimittajasta. Sitä julkaisi Clarín-sanomalehti vuodesta 1975 alkaen. Sarjan sanotaan olleen jalkapallosivujen jälkeen lehden luetuinta sisältöä vuosikymmenen taitteessa.
Sotilasjuntta laittoi pisteen paikallistelevision Las aventuras del Loco Chávez -sovitukselle (”Loco Chávezin seikkailut”, 1978) alkumetreillä. Sanomalehden toimituspäällikkö niin ikään sensuroi sarjaa, ja Trillon oli livautettava yhteiskuntakritiikkinsä hienovaraisessa muodossa sarjakuvansa sivuille. Chávezin pahantuulinen esimies oli satiiria sanomalehden omasta toimituspäälliköstä. Chávezin korvasi vasta Trillon uusi sarja, El Negro blanco (1987–1993).
Altunan kanssa syntyi arvostettu Las puertitas del señor López (”Herra Lópezin pikku ovet”, La Urraca, 1979). Sarja muodostui viisisivuisista tarinoista, jotka julkaistiin lehdissä El Péndulo ja Humor. Alberto Fischerman ohjasi sarjakuvan pohjalta sovitetun elokuvan, jonka ensi-ilta oli vuonna 1988. El último recreo -lyhyttarinat (“Viimeinen välitunti”, Toutain, 1982) nähtiin espanjalaisessa 1984-antologiassa. Charlie Moon kuvasi rasismia, ja se julkaistiin Fierro-lehdessä vuonna 1984.
Guillermo Saccomannon kanssa yhteistyö alkoi Skorpio-lehden El club de la Historieta -palstalla (”Sarjakuvakerho”, n:o 15, 1977). Kaksikko esitteli palstasivuilla sarjakuvan historiaa ja kirjoitti sarjakuvakritiikkejä. Trillon ja Saccomannon työ jatkui kirjassa Historia de la historieta argentina (”Argentiinalaisen sarjakuvan historia”, Ediciones Récord, 1980).
Haastattelukoosteena Trillon ja Saccomannon kirjaa ei arvosteta akateemisesta näkökulmasta, mutta muutoin kyseessä on sarjakuvan perusteos. Trillo kuitenkin myönsi kirjan sisältäneen asiavirheitä, mutta lisäsi osan epätarkkuuksista johtuneen kustantajasta. Hänen mukaansa Récord sensuroi mm. Héctor Oesterheldin haastattelua.
Kansainväliset työt
Alvar Mayor (Skorpio n:o 36, 1977) päätyi Skorpio-lehden kautta kansainvälisen yleisön käsiin. Sarja päättyi välirikkoon sitä piirtäneen Enrique Breccian kanssa vuonna 1982. Taustoja ei kumpikaan miehistä paljastanut, mutta Breccia liittyi vapaaehtoisena armeijaan osallistuakseen Falklandin sotaan. Trillo puolestaan vastusti sotilasjunttaa, ja sen vuonna 1982 aloittamaa sotaa. Trillon yhteistyö ei jatkunut sen enempää Enriquen isän, Alberto Breccian kanssa.
Sotilasjuntan menetettyä valtansa, toi Trillo poliittista kantaansa avoimesti esiin fasisminvastaisessa lyhyttarinassa Peter Kampf lo sabia (”Peter Kampf sen tiesi”, Fierro n:o 38–44, 1987–1988), jonka piirsi Domingo Mandrafina. Tasoittelematonta sosiaalista realismia taiteili puolestaan Eduardo Risso sarjassa Bolita (1987), joka esittää tutun asetelman satuprinsessasta ylösalaisin käännettynä versiona.
Toisin kuin lukuisat kollegansa, Trillo ei jättänyt Argentiinaa. Hän matkusti kuitenkin ahkerasti Euroopassa neuvottelemassa julkaisusopimuksia suoraan kustantajien kanssa. Kotimaansa suuret kustantajat sensuroivat töitä, pidättivät niiden tekijänoikeudet ja myivät jopa piirtäjien originaalisivuja keräilijöille. Trillo sen sijaan oli tarkka tekijänoikeuksistaan.
Myöhempi ura
Espanjassa Jordi Bernet kuvitti Trillon eroottisia komedioita, kuten Ivanpiiri (Iván Piire 1991, suom. WSOY 1993). Bernet oli mieluisa työpari, ja Clara de noche -sarjaa julkaistiin pitkään espanjalaisessa El Jueves -lehdessä (1992–2015). Katolisen kirkon vastustuksesta huolimatta sarjaa esitettiin lähes yhtä kauan argentiinalaisen Página/12-tabloidijulkaisun liitteessä. Käsikirjoitusten apuna oli Eduardo Maicas, joka myös jatkoi sarjaa Trillon kuoleman jälkeen.
Trillon ja Risson ensimmäinen kansainvälinen menestys oli Fulú (1988), ja moni miesten myöhemmistä sarjoista käännettiin myös englanniksi. Yhdysvalloissa julkaistiin Borderline (Dynamite, 2006–2011) ja Vampire Boy (Dark Horse, 2010).
La Urraca -kustantajan Superhumor-lehteä Trillo luotsasi vuodet 1981–1982. Hän vastasi myös El Globo Editor -julkaisuista Puertitas (1989–1994) ja Puertitas Super Sexy (1992–1994). Menestynein sarja oli Carlos Meglian piirtämä Cybersix (Puertitas n:o 33–35, 1993), joka siirtyi pian Skorpio-lehteen. Tarinan sankaritar esiintyi päivisin miehenä ollen oma itsensä vasta öisin. Sarjakuvan pohjalta tuotettiin myös yhden tuotantokauden mittainen anime (1999).
Trillon käsikirjoittamia sarjoja kuvitti usein Mandrafina. Kaksikon satiirin sävyttämiä sarjoja olivat italialaisessa Lanciostory-lehdessä pitkään esitetty Spaghetti Bros (1993–1998) sekä espanjalaisen Norman julkaisema El Iguana (“Iguaani”, 1999). Omien sanojensa mukaan osan Spaghetti Bros -sarjan pappisjaksoista kirjoitti Saccomanno, mistä syystä hänen nimensä esiintyy sarjan ranskankielisissä laitoksissa.
Seksismistä Trillon töitä syytettiin lähes yhtä usein kuin niitä ylistettiin sotilasdiktatuurin uhmaamisesta. Huonoja tekstejä Trillo ei koskaan hävennyt, ja hän lisäsi nauraen ettei voinut livetä vastuusta allekirjoitettuaan aina kaiken omalla nimellään. Sotilasdiktatuuria kohtaan Trillo ei sanojensa mukaan ollut tuntenut pelkoa.
Trillo avioitui lastenkirjoistaan tunnetun Ema Wolfin kanssa, ja he saivat yhdessä kaksi lasta. Trillo kuoli lomamatkalla vuonna 2011. Trillo muistetaan yhtenä Argentiinan merkittävimmistä ja kansainvälisesti menestyneimmistä käsikirjoittajista.
Keskustele Carlos Trillon sarjakuvista Kvaakissa.