Don Rosan elämä ja teot

Life & Times of Don Rosa


Ohjaaja: Sebastian S. Cordes
Tuottaja: Jakob Bæk & Sebastian S. Cordes
Musiikki & valot: Jakob Bæk
Kuvaaja: Peter Andersen
Kuvausvuosi: 2009

Don Rosa lienee eittämättä yksi kautta aikain arvostetuimmista Disney-sarjakuvataiteilijoista. Hän voitti aikoinaan kaksi Will Eisner-palkintoa (”sarjakuvien Oscar”): toisen kirjastaan Roope Ankan elämä ja teot vuonna 1995, toisen parhaana huumorisarjakuvan tekijänä vuonna 1997. Disney-sarjakuvien tekijälle palkinnon saaminen on lähes mahdoton tehtävä – eihän Yhdysvalloissa lueta tai arvosteta Disney-sarjakuvia läheskään samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhalla mantereella. Pelkkä ehdokkuus on jo sinänsä upea suoritus – mutta entäpä palkinnon voittaminen peräti kahdesti! Don Rosassa selvästi on jotain sellaista, mistä muut Disney-artistit voivat vain haaveilla.

Sebastian Cordes on tehnyt upeaa työtä! Hänen ohjaamansa dokumenttielokuva The Life and Times of Don Rosa (nimi viittaa Rosan merkittävimpään teokseen The Life and Times of Scrooge McDuck (Roope Ankan elämä ja teot)) esittää, kuinka kaikkien rakastama ankkataiteilija on joutunut painimaan niin masennuksen, silmäongelmien kuin Disney-yhtiönkin kanssa samalla yrittäen tyydyttää lukuisten faniensa halut lukea uusia Rosa-tarinoita. Elokuvan alku on kysymyksiä herättävä – silminnähden masentuneen oloinen Rosa liikuttuu kyyneliin kertoessaan elämästään ja yrittää sähköpostiviestein saada dokumentin tekijätiimiä unohtamaan aikeet tulla hänen kotiin kuvaamaan haastattelumateriaalia. Onko se haastatteluissa aina niin veijarimaisesti esiintynyt ja hulvattomia tarinoita loihtinut Don Rosa todella tuollainen? Ahdistunut mies, joka kokee saamansa huomion vain taakaksi?

Dokumentti on jaettu seitsemään osaan: Childhood (lapsuus), The Collector (keräilijä), The Cartoonist (sarjakuvataiteilija), The Dream (unelma), Success (menestys), Consequences (jälkiseuraukset) & Depression (masennus). Jokainen kohta käydään varsin seikkaperäisesti läpi Donin toimesta. Hänen avoimuutensa on koskettavaa – tuntuu kuin puhujana olisi aivan eri mies kuin millaisena hänet on opittu tuntemaan lehdistötilaisuuksissa ja haastatteluissa. Dokumentti on kuvattu hänen kodissaan, joten liekö tälläkin vaikutusta asiaan. Turvallinen ympäristö on luonut myös turvallisen tunnelman, myös aroista asioista on uskallettu puhua.

Don Rosa oli lapsena varsin yksinäinen. Hän ei koskaan ole kokenut olevansa sosiaalinen. Lapsena hän katsoikin paljon TV:tä ja luki siskonsa sarjakuvia, ennen kuin aloitti itsekin keräilyn. Hänen vanhempansakaan eivät Rosaa juurikaan huomioineet. Rankka – tai ainakin yksinäinen – lapsuus jätti varmasti jälkensä. Nykyisistä ystävistä on mainittava kuitenkin eräs henkilö, joka syntyi samana päivänä ja vieläpä samassa sairaalassa kuin Rosa. He tapasivat kuitenkin ensi kerran vasta lukiossa. Samalla kävi ilmi myös se, että molemmat ovat suuria sarjakuva-faneja. Sattumaako?

Vaikka Don Rosa ei ilmiselvästi osaa enää nauttia Disney-tarinoiden tekemisestä, nauttii hän tapaamisista ihailijoidensa kanssa. Hän kokee kuitenkin aina suurta henkistä kärsimystä kun häntä verrataan Carl Barksiin – varsinkin kun hänet tituleerataan Barksia paremmaksi taiteilijaksi. Rosa kasvoi lukien Barksia ja ilman Barksia hän tuskin olisi koskaan sarjakuva-alalle edes lähtenyt. Siksi vertailut suureen mestariin saavat hänet surulliseksi.

Vaikka dokumentti on varsin synkkä – värimaailmakin lienee suunniteltu synkkyyttä korostamaan – on se silti kerrassaan erinomainen. Jopa vannoutunut ja asialleen omistautunut Don Rosa-fani voi saada uusia pieniä tiedonmurusia elokuvasta. Lisämateriaaleissakin on muutamia mielenkiintoisia poimintoja. Esimerkkeinä mainittakoon Diana Rosan (Donin isosisko) haastattelu sekä Donin muistelu Carl Barksin tapaamisesta. Elokuva kuuluu ehdottomasti jokaisen Don Rosa-diggarin hyllyyn, heti hänen kokoelmateostensa viereen.

Elokuvan voi tilata ainakin suoraan Thomas Schrøderiltä (thomas(a)forlaget-afart.dk).

Loppuun vielä eräänlainen D.U.C.K-ilonpilaaja: n. 25 minuutin kohdalla voit nähdä Don Rosan päällä Aku Ankka- paidan.

Roy Edward Disney (1930-2009)

Walt Disneyn veljenpoikana tunnetuksi tullut Roy Edward Disney on menehtynyt vatsasyöpään kalifornialaisessa sairaalassa 16. joulukuuta ollessaan 79- vuotias.

Roy kävi elämänsä aikana läpi monia riitoja Disneyn studioiden kanssa ollen välillä myös yrityksen johdossa töissä – loppuaikoinaan Disney-yhtiöiden neuvonantajana. Hän kuului siihen vanhaan koulukuntaan, joka halusi pitää yllä Disneyn mainetta animaatioiden saralla. Kun muut yrityksen johdossa eivät tähän lämmenneet, perusti Roy mm. ”Save Disney” -kampanjan pyrkimyksenä saada studioiden päämiehien katseet taas animaation puoleen. Huolimatta siitä, ettei Roy aina kuulunutkaan Disneyn varsinaiseen hallitukseen, oli hän silti yksi suurimmista yksittäisistä Disney-yhtiön osakkeenomistajista noin prosentin osuudellaan.

On pitkälti Royn ansiota, että 1990-luvulla Disney-animaatio lähti uuteen nousuun. Hänen aikanaan julkaistiin muun muassa klassikoiksi muodostuneet Pieni Merenneito, Leijonakuningas, Aladdin sekä Kaunotar ja Hirviö. Henkilökohtaisesti Roylle tärkein elokuva oli mahdollisesti kuitenkin Fantasia 2000, joka jatkoi siitä mihin Walt aikoinaan jäi omalla Fantasia -elokuvallaan.

Roy oli myös innokas purjehtija rikkoen tälläkin saralla ennätyksiä. Eikä pidä unohtaa sitä, että California Maritime Academy nimesi hänet myös kunniatohtoriksi.

Walt Disney kuoli aikoinaan 15. joulukuuta, joten Roy menehtyi lähes samana päivänä setänsä kanssa – toki kuitenkin eri vuosina.

Ankkalinnake: Roy E. Disney on menehtynyt

Ei niin paska opus…

Ave Koskela: Hemmo Paskiainen 10 – ArmasSpecialSpecial
Taittanut Solja Järvenpää
Julkaissut Zum Teufel Kustannus
Painopaikka: InPrint, Riga 2009
64 sivua, B5, 4-värinen, kovat kannet
ISBN 978-952-5754-04-9
OVH 15€

Vuoden paskin teos lienee tässä! Hemmo Paskiaisen kymmenes kirja, ArmasSpecialSpecial on nimittäin pullahtanut uunista ulos komeasti kovissa kansissa. Tämä Pahkasiassakin mainetta kerännyt sarjakuva on ansaitusti saanut oman kirjasarjansa, joka on ilmestynyt säännöllisen epäsäännöllisesti jo vuodesta 1988. Pahkasiassa tämä sarjakuva nähtiin ensi kerran vuonna 1986. Nyt julkaistavassa albumissa tehdään eräänlaista historiaa, sillä ensi kertaa Hemmo nähdään myös väreissä, kymppikerhoon liittymisen kunniaksi, kaiketi. ”Kantaaottava” sarjakuva saakin näin aivan uudenlaisen tuulahduksen, eikä nyky-yhteiskunnan ongelmista kärsivä Paskiainen olekaan enää niin väritön persoona.

Hemmo Paskiaisen tekijänä toimii nimimerkki Ave Koskela, joka itse asiassa koostuu kahdesta henkilöstä. Vesa Koskela on käsikirjoittaja ja hänen veljensä, Ari, taas piirtäjä.

Kirja koostuu useista lyhyehköistä sarjakuvista, miksei niitä voisi sarjakuvanovelleiksikin kutsua. Näissä Hemmo joutuu monenmoisiin liemiin. Toimiihan hän ainakin psykonomina sekä kapteenina sodassa natseja vastaan. Eikä tule unohtaa hellyttävää – tai vähintäänkin opettavaista – tarinaa ötököistä, jossa esitellään tällä kertaa muun muassa satiainen. Kirja on vain hieman yli 50-sivuinen, mutta kuten olettaa saattaa, on se myös äärimmäisen toiminnantäyteinen. On enkeliä virastossa ja hammaslääkärin vastaanottoa, mutta näillä ei tunnu olevan minkäänlaista muuta yhteyttä kuin päähenkilö. Yksittäisinä kertomuksina tarinat ovat kyllä varsin toimivia.

Painoasultaan tämäkin kirja on nykyisen trendinmukaisesti vähintäänkin loistelias. Kovat kannet ja värilliset sivut, mikäs sen hauskempaa. Ehkä Hemmoon jo Pahkasiassa tutustuneet kuitenkin pitävät värillisyyttä ainoastaan miinuksena, mutta itse uutena lukija arvostin värisivut korkealle. Ei edes Hemmon arki ole niin synkkää, etteikö värit sitä hieman piristäisi.

Paskiaisen kahdeksas ja Hemmo Paskiainen osa 9 arvioitu Kvaakissa
Hemmo, iskän poika arvioitu Kvaakissa
Keskustele Hemmosta Kvaakissa
Hemmon kotisivu

Kuvat: © Ave Koskela

Kettutytöllä ei ketunhäntä kainalossa

Kettu ja minä
Tekijä: Milla Paloniemi
Kustantamo: Kustannusosakeyhtiö Sammakko
Paino: Tallinna Raamatutrükikoda, 2009
Ulkoasu ja taitto: Milla Paloniemi
26 s., OVH 14,90 €,
ISBN 978-952-483-118-5

Kiroilevan siilin äitinä tunnetuksi tullut Milla Paloniemen uutukainen, Kettu ja minä, on suunnattu hieman nuoremmalle lukijakunnalle. Suomalaisittain harvinainen interaktiivinen sarjakuva, johon lapsi voi itse osallistua, on hellyttävä ja osaltaan myös haikea kertomus ihmisen ja ketun yhteiselosta.

Kirja koostuu yhden sivun mittaisista sarjoista, jotka yhdessä kuitenkin muodostavat kokonaisuuden, joka alkaa ketun löytymisestä ja päättyy tämän jäähyväisiin. Jokaisen sarjakuvasivun takana on esitettynä kysymys, jonka alle on jätetty tilaa vastauksia ja piirroksia varten. Kirja siis pistää lapsen ajattelemaan tärkeitä ja myös surullisia asioita, joka lapsen kehityksen kannalta on ensisijaisen tärkeätä. Se, että lapsi laitetaan ajattelemaan jotakin on lastenkirjallisuudessa kohtalaisen harvinaista. Toki monet vanhat tunnetut sadut ovat sellaisia, joissa paha saa palkkansa ja hyvyys voittaa aina pahan. Tällaisen sadun kerronta on usein saarnaavaa, mutta Kettu ja minä on hyvä poikkeus, joka tässäkin tapauksessa vahvistaa säännön.

Kirja ei ole saarnaava, vaan ajaa lapsen pohtimaan asioita, joita ei välttämättä muuten tulisi ajatelleeksi. Toki on kuitenkin muistettava, että kirja on suunnattu lapsille. Kysymykset eivät siis ole kovinkaan filosofisia vaikkakin saattavat olla hankalia pohdittavia. Mikä saa sinut surulliseksi? Mikä sinua suututtaa? Mitä unta sinä näet? Jokainen sarjakuvasivu liittyy jollakin tavalla seuraavan sivun kysymykseen, joten voitaisiin nähdä, ettei lapsi ole yksin kysymyksineen. Toki tämänkaltainen kirja on varmaankin mukavinta lukea vanhempien kanssa, kuten muutkin sadun ja kertomukset.

Kirjaa on mediassa verrattu Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssiin (josta on tehty myös sarjakuvaversio Joann Sfarin toimesta), joka ei ole aivan tuulesta temmattu viittaus. Molemmissa käsitellään ystävyyttä ja toisaalta myös menettämistä. Molemmat kirjat ovat myös viisaita kertomuksia, jotka sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin. Lapsille kirja antaa virikkeitä ja aikuiset voivat taasen viihtyä lämminhenkisten, mutta kuitenkin koskettavien sarjakuvasivujen parissa. Ja koska kirja on kooltaan mukavan pieni ja vieläpä kovakantinen, voi kirjan säilyttää Tammen kultaisten kirjojen ohessa sukupolvelta toiseen periytyvänä teoksena, jonka parissa aikuiset voivat nostalgisoida samalla kuin lapset opettelevat lukemaan. Hyvin mahdollista nimittäin on, että kirjasta tulee ajaton klassikkoteos!

Keskustele Milla Paloniemen sarjakuvista Kvaakissa: Kiroileva siili

Lue myös edelliset arvostelut Milla Paloniemen teoksista:

Kiroileva Siili 3
En vaan osaa!

Kuvat © Milla Paloniemi 2009

Polli tahtoo millin!

Ankalliskirjasto 10: Kuuden miljoonan dollarin papukaija
Teksti ja piirrokset Carl Barks
Suomennokset Aku Ankan toimitus
Toimitus: Kirsi Ahonen, Anna Kastari, Lilli Lehtonen, Riku Perälä, Ville Viitanen ja Mika Äärilä
Esipuhe: Tuomas Manninen
Ulkoasu ja taitto: Raimo Hyvönen
Julkaisija: Sanoma Magazines Finland Oy
Painopaikka: L.E.G.O.S.p.A., Italia, 2009
ISBN 978-951-32-2691-6
176 sivua, kk, väri, B5
Ovh. 36 euroa
© DISNEY

Kirjan tarinat:

Lumottu papukaija (22 sivua)
Maailman rikkain mies (10)
Nätti-Jussi (21)
Kullankaivajien kilpailu (19)
Kivettävä säde (28)
Roope-setä tahtoo muskottiteetä (18)
Kohtalokas väriaine (10)
Roope-setä ja kiukkuinen noita (18)
Notre-Ankan huilunsoittaja (24)

Ankalliskirjaston kymppipaikan ottaa haltuun opus, joka kokoaa Carl Barksin ennätyksellisimmät tarinat yksien kansien väliin. Mukaan mahtuu niin arkkitehtuurista kilvoittelua kuin äärimmäisen suurta addiktoitumistakin, joka on verrattain harvinaista – ehkä jopa arveluttavaa – Disney-sarjakuvissa. Koska tekijänä on kaikkien rakastama ankkamaestro Carl Barks, ovat tarinat tietenkin jo moneen kertaan Suomessakin nähtyjä. Tämä ei kuitenkaan vähennä kirjan painoarvoa, sillä Barksin ylivertaisuus muiden Ankantekijöiden rinnalla on hämmästyttävää tasoa. Kirjan tarinat ovat useita kertoja läpi kahlattuja, mutta ne jaksavat riemastuttaa ja toisaalta myös hämmästyttää kerta toisensa jälkeen.

Kirjan esipuheen on kirjoittanut totutusti henkilö, jota ei olla totuttu näkemään Disney-sarjakuvien parissa. Tällä kertaa kunnian saa Ilta-Sanomien toimittaja sekä urheilukolumnisti Tuomas Manninen. Ankkalinnan ennätyksellisyyttä sivuten läpi käydään metsätyöläisyys sekä kullankaivuu, jotka kumpainenkin osaltaan liittyvät Disney-sarjakuvien maailmaan – ainakin kirjan tarinoiden perusteella.

Kirjan aloittaa tarina Lumottu papukaija, joka ei kerro niinkään lumotusta vaan äärimmäisen nerokkaasta papukaijasta. Lintu kun vain laskee laskemistaan ja muistaa erinäiset luvutkin kuin parhainkin matemaatikko. Tästä voi olla hyötyä hajamieliselle Roope-sedälle, jonka kassaholvin numeroyhdistelmä tuppaa aina silloin tällöin unohtumaan. Väärissä käsissä nerokkainkin siipiniekka voi olla kuitenkin vaaraksi.

Maailman rikkain mies vuodelta 1952 on eittämättä yksi Barksin ennätyksellisimmistä tarinoista. Tarinassa Junttapurin Maharadza tulee rehvastelemaan Ankkalinnan kaduille väittäen itseään maailman rikkaimmaksi mieheksi – ja antaa sen myös näkyä. Ankkalinnan suurherrat ovat tästä tietenkin enemmän kuin mielissään, sillä Ankkalinnan perustaja Julle Ankanpää kaipaisi kipeästi patsasta. Kilpavarustelu alkaa lähes kylmän sodan hengessä, jossa voittajaa etsitään kauan eikä taloudellisilta menetyksiltä säästytä.

Korppi? Papukaija? Ankka? Paha kurki!
Korppi? Papukaija? Ankka? Paha kurki!

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista tarinoista on Roope-setä tahtoo muskottiteetä. Tarinassa Roope-setä alkaa nimittäin kärsimään vieroitusoireista, kun muskottitee on lopussa. Muskottihan sisältää myrkyllisiä aineita, joiden vaikutukset ovat verrattavissa kannabikseen. Disney-sarjakuvissa tällaiset ollaan yleensä sensuroitu välittömästi, mutta tässä tapauksessa näin ei ole tehty. Entäpä jos muskotin tilalla olisi tosiaan ollut edellä mainittu kannabis, olisikohan se muuttanut asian laidan? Todennäköisesti olisi, mutta ehkä muskottitee nähtiin jollakin tavalla vaarattomana, jota pienet viattomat lapset eivät kuitenkaan mistään saisi käsiinsä (muskottiteehän ei itsessään kuitenkaan ole vaarallista, vain pähkinäosa aiheuttaa aistiharhoja). No, hikoileva ja hytisevä Roope on joka tapauksessa jo niin surullinen näky, että luulisi sen itsessään toimivan erinomaisena varoittavana esimerkkinä pienille viattomilla lapsille.

Kirjan tarinat ovat siis taattua Barks-laatua, painoasua myöten. Kuten olla pitääkin, onhan kyseessä kuitenkin juhlavan sarjan viimeinen osa, joka kokoaa yhteen Barksin parhaat tarinat vuosien varsilta. Aina niin kovin moitittu pikseliongelma lienee taakse jäänyttä elämää, sillä ainakaan allekirjoittaneen silmät eivät havaitse yhtäkään ylimääräistä sahalaitaa yhdessäkään ruudussa. Kirja on siis kelvollinen kaikilta osin, vaikka tarinat ovatkin jo useaan kertaan koluttuja. Mutta kuten aina ennenkin, myös tällä kertaa kaikki tarinat on julkaistu alkuperäisessä muodossaan, uusin värityksin ja tarkistetuin suomennoksin. Kirja kelvannee siis vannoutuneimmallekin ankistille, ja on myös mitä mainioin lisä pukinkonttiin!