P.A. Manninen: Kumma Historia

P.A. Manninen Kumma historia – P.A. Mannisen kootut 6
Lempo Kustannus
ISBN 978-952-5938-16-6
96 sivua, nid., 168×245 mm, mv.
Heinäkuu 2012
Ovh. 13 €

Mannisen uusin kokoelma kerää kansien väliin lyhyitä historiaan liittyviä juttuja vuosien varrelta. Kokoelman nimen mukaisesti tarinat ovat kummia. Tarinat liikkuvatkin pääosin kauhun ja fantasian reunamilla historian tapahtumien ollessa lähinnä kehyksiä. Toisaalta täyttä fiktiotakaan kertomukset eivät ole, mikä kertoo siitä, miten totuus on usen tarua… kummallisempaa.

Korkeajännitys saa siivet.
Korkeajännitys saa siivet.

Aikaisempien koottujen tapaan tässäkin on aivan uusia, tätä kokoelmaa varten tehtyjä sivuja. Se takaa, että vannoutuneempikin Mannis-fani löytää tästä jotakin uutta. Vaikkakin osa kokoelman tarinoista on alunperin julkaistu takakannenkin mukaan niin hämärissä lehdissä, ”että niitä ei monikaan ymmärtänyt lukea aikoinaan”. Tuttuun tapaan tämä kuudes kokoelma sisältää myös kommenttiraidan, mikä sisältää mielenkiintoisia paljastuksia tarinoiden taustalta. Harmi vain, että kommentit ovat usein niin lyhyitä. Tarinoiden syntyprosesseista olisi kiva lukea enemmänkin.

Koska Kumma historia sisältää tarinoita 30 vuoden ajalta, se tarjoaa hyvän otoksen Mannisen kehittymisestä sarjakuvantekijänä. Tai itse asiassa se osoittaa, että hän on säilyttänyt taitonsa ja korkean tasonsa vuosien ajan. Aivan muuttumaton Mannisen tyyli ei kuitenkaan ole ollut. Erilaisten välineiden käyttäminen ja variaatiot varjostustyyleissä luovat tarinoihin omanlaisia tunnelmia.

Omituisia otuksia ja kuolleita.
Omituisia otuksia ja kuolleita.

1980-luvun alkuvuosien luonnosmaisuudesta siirrytään vuosikymmenen puolivälissä suorastaan pikkutarkkaan jälkeen, joka uudempiin tarinoihin tultaessa muuttuu jälleen rennommaksi, mutta säilyttäen yksityiskohtaisuutensa. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että Mannisen selkeä kukoistuskausi oli juuri 80-luvun puolivälin tienoilla, mutta esimerkiksi kokoelmaa varten tehdyssä Aalonksi ja Emueli -tarinassa on täsmälleen samaa tunnelmaa ja piirrosjäljen terävyyttä, mikä noissa varhaisemmissa tarinoissa on miellyttänyt.

Fantasia- ja kauhuaineksista huolimatta kokoelman tarinoissa otetaan myös kantaa. Niissä seurataan Vietnamin sotaa ja useammassakin tarinassa pohditaan kansalaissotaa. Oman lisänsä tuovat merkittävän osan kokoelman tarinoista sisältävät kansanlauluihin perustuvat tarinat ja kuvat. Sanonta ”ennen oli paremmin” osoittautuu laulujen kautta vääräksi. Ennen laulut olivat vähintään yhtä rivoja, raakoja ja hurjia kuin nykyäänkin.

Suomen kielen opetusta.
Suomen kielen opetusta.

Kokoelman hämäryydestä, tai kummuudesta, kertoo se, että osa tarinoista on jopa Manniselle itselleen jäänyt aikojen saatossa hieman hämäräksi. Näistä oudoimmista tarinoista löytyy myös kokoelman heikoin lenkki. Nelisivuinen sanaton Televisioni tuntuu kertovan lähinnä kanavasurffailusta, eikä mielestäni istu albumin muuhun materiaaliin.

Erikoisempaa, vaikkakaan ei ennenkuulumatonta, on se, että kokoelmassa on myös muiden käsikirjoittamia ja ideoimia tarinoita. Kaksi fantasiapainotteista tarinaa on Leena Peltosen kirjoittamia ja yksi on ideoitu yhdessä Hannele Kivilahden kanssa.

Vaikka tarinat ovat niin pitkältä aikaväliltä ja monenkirjavista lähteistä, ne muodostavat yhtenäisen kokoelman. Kaiken yllä leijuu sama, maagiseksikin luonnehdittava tunnelma. Lukijalle jää vaikutelma, että katsoisi hyvin vanhan ja vääristävän lasin läpi ulos. Kumman historian kertomukset kertovat maailmastamme, mutta eivät ihan. Ja kun outouksista puhutaan, niin ei kai voi ohittaa Kapteeni Kuoliotakaan. Kokoelma sisältää Mannisen mukaan tarinan, joka osaltaan johti myös Kapteenin syntyyn.

Kokoelma osoittaa kuitenkin Mannisen taituruuden ja monipuolisuuden. Vaikka albumin tarinoissa mennään vähintäänkin tunnelmatasolla Kapteeni Kuolion sfääreissä, outous ja kertomusten maailmat ovat siitä huolimatta merkittävällä tavalla erilaisia. Kumma historia vakavampi ja raadollisempi. Paikoin ehkä oudompi, mutta samalla aikuisempi. Tämän pohjalta voisi varmaan sanoa, että Kumma historia valottaa sitä Mannisen sisäistä maailmaa, jonka syövereistä Kuoliokin ponnistaa.

Aikaisempia P.A. Mannisen kootut -arvosteluja:
Unisarjakuvia
Ellen Helldor
Kapteeni Kuolio – Tampereen sankari
Keskustele kokoelmasta foorumilla

Ilmataisteluita Suomen taivaalla

Esa Niskanen & Anssi Rauhala
PALUU RAJAN TAKAA
ISBN 978-952-5754-33-9
64 sivua, 151 x 190 mm, mv, sid.
Ovh 9.90 €

Jonkin muun genren kohdalla saatettaisiin puhua plagioinnista ja mielikuvituksettomasta jäljittelystä, mutta Korkeajännityksen sotasarjakuvat ovat muodostuneet sellaiseksi instituutioksi tai ainakin vakioksi, että jossain mielessä on jopa pakko nojata sinne päin.

Paluu rajan takaa siis tuntuu, näyttää ja kulkee kuin Korkeajännitys. Ulkoasu niin kannen kuin sisäsivujenkin kohdalla seuraa melko tarkkaan korkkarityyliä. Ensi kertaa nähdessäni kannen mietin, että onpa tylsä ja vähän tyhjä. Nyt se ei tunnu enää tylsältä ratkaisulta ja tyhjyydellekin keksin selityksen. Korkeajännitys-logo puuttuu.

Selkeimpänä erona Korkeajännityksiin verrattuna ovat kovat kannet. Niitäkin vierastin aluksi, mutta nyt sekin tuntuu hyvältä ratkaisulta.

Paluu rajan takaa ei ole kuitenkaan pelkkä Korkeajännitys-jäljittely, vaan omilla jaloillaan tukevasti seisova sotatarina. Vajaaseen kuutenkymmeneen sarjakuvasivuun on saatu mahdutetuksi tarina, joka sisältää sopivasti jännitystä, mutta myös draamaa. Kyseessä ei ole pelkkä keveä tusinasotatarina, vaan henkilöhahmoille luodaan syvyyttä ja persoonaa. Tämä on mielestäni hyvä saavutus, koska sivuilla on vain yksi tai kaksi ruutua.

Tarina seurailee aika totuttua Korkeajännitys-kaavaa. Alussa esitellään sankari, joka toverin katoamisen johdosta menettää sotimis- ja jopa elämänhalunsa. Innostus työhön onneksi löytyy pian uudelleen, ja Messerschmitteillä rynnättään pudottamaan ryssää taivaalta.

Tietenkin sankari saa osuman ja joutuu tekemään pakkolaskun. Onneksi hän saa apua yllättävältä taholta.

Anssi Rauhala on kuvittajana elementissään. Lentokoneet näyttävät erityisen hyviltä. Maisemat ovat upeita ja ne on toteutettu yksinkertaisen taidokkaasti. Viivankäyttö ja varjostus on suorastaan herkullista.

Esa Niskasen tarinointikin toimii. Varsin tyypillisistä lähtökohdista huolimatta tarina imaisee mukaansa ja tarjoaa matkan varrella joitakin elämyksiä ja yllätyksiä. Kvaakin foorumilla Rauhala on vihjannut, että tarina saisi mahdollisesti jatkoa. Tämä on toteutuessaan hyvä uutinen, sillä en liene ainoa, jota Holapan kohtalo jäi vaivaamaan.

Ainoana todellisena miinuksena pidän tekstin latomista. Albumissa on seurattu Korkeajännitys-perinnettä tässäkin asiassa ja siksi tekstit ovat konefontilla. Puhekuplien ja tekstin konemaisuus luo pientä ristiriitaa elävän viivan kanssa ja siksi olisin toivonut näihin jotakin pehmeämpää ratkaisua.

Kaiken kaikkiaan Paluu rajan takaa oli hyvä lukukokemus. Erityisesti mieltä lämmitti se, että ainakaan omasta mielestäni julkaisu kokonaisuutena ei häviä lainkaan englantilaisille isoveljilleen. Mielenkiintoista oli myös nähdä Rauhalaa tämänkaltaisessa julkaisussa, joka eroaa jonkin verran Isotalon seikkailuista. Pienempi koko ja mustavalkoisuus toimii ehkä jopa paremmin kuin Isotalon isot albumit.

Keskustele albumista Kvaakissa.

Kapteeni Kuolio kohtaa muumion

P.A. Manninen: Kapteeni Kuolio ja Hämeenpuiston muumio Lempo kustannus 2011, 978-952-5938-02-9 A4, 64 s. mv., nidottu, ovh. 13 e

Kapteeni Kuolion neljäs pitkä seikkailu vie lukijat Tampereen Hämeenpuiston mysteerien ääreen. Vampyyrien ja ihmissusien jälkeen osansa saavat muumiot. Aikaisempien albumien tapaan Hämeenpuiston muumiokin sisältää runsaasti sekä paikallista arkkitehtuuria että historiaa. Näistä erityisesti ensimmäinen on mielestäni aina ollut Kapteeni Kuolion parasta antia ja niin tälläkin kertaa. Syynä ehkä se, että tässä albumissa seikkaillaan aivan entisen asuntoni naapurustossa.

Tämänkertainen seikkailu saa alkunsa, kun Kapteeni Kuolion uskollinen apuri, Kapteeni Kökkö, löytää antiikkiliikkeestä muinaisen egyptiläisen reliikin, joka sisältääkin outoja voimia. Seikkailu johtaa Pyhäjärven rannoille ja Kustaa Hiekan museoon, ja matkan varrella kohdataan monia vaaroja. Manninen vie kertomusta juohevasti eteen päin. Rytmiä tarinaan tuovat taustoitukset niin muumioista kuin Tampereen merkkihenkilöiden historiasta. Tässä albumissa asiapitoisuus tuntui olevan aikaisempia merkittävämmässä osassa, mutta se ei kuitenkaan haitannut. Taustatietojen vyöryttäminen ei tehnyt lukemisesta raskasta, ja Manninen oli onnistunut liittämään ne sulavasti kehyskertomukseen.

Kuolio-perinteen mukaisesti tämäkin albumi sijoittuu aidoille tapahtumapaikoille ja taustatyö onkin albumin huippua. Ruutujen taustat, miljöö, on tehty suunnitellen ja vähänkin Tampereen keskustaa tunteva pystyy pienellä vaivalla tunnistamaan tapahtumapaikat ja Kuolion ja Kökön kulkureitin. Tämä kotiseutuomistuneisuus onkin ehkä albumin ristiriitaisin osuus. Lukiessa jäin useampaankin kertaan miettimään, mitä ei-tamperelaiset saavat yleisesti Kuolio-tarinoista ja erityisesti tästä. Toistaiseksi Manninen on onnistunut tasapainoilemaan hyvin yksityiskohtien ja lähestyttävyyden välillä. Kertomus toimii hyvin ilman Tampere-tuntemustakin, mutta siitä saa enemmän irti, jos sitä on.

Muuten Hämeenpuiston muumio on Manniselta peruslaatua. Manninen on luultavasti yksi ammattimaisimmista sarjakuvantekijöistä, mitä tulee työn laadun tason vaihteluihin. Taso ei heittele ja kuvakerronta on vahvaa. Laadukas painojälkikin tekee oikeutta kuvitukselle. Parissa kohtaa skannatut sivujen osat eivät ihan ole kohdallaan, mutta muuten viiva on tarkkaa.

Tarinaa koskee sama kuin kuvitustakin. Kertomus on mannismaiseen tapaan melko hidastempoinen ja jopa viipyilevä sortumatta tylsyyteen. Vauhdikasta toimintaa ja trilleriä ei ole luvassa, mutta se ei näiden hahmojen kohdalla olisikaan sopivaa. Huumoria tarinassa on sopivasti ja albumia lukiessa tuli mieleen useammankin kerran vanhat suomalaiset elokuvat. Hahmoina Kuolio ja Kökkö ovat selkeästi alkaneet elää omaa elämäänsä, eivätkä ole pelkkiä parodiahahmoja. Mielenkiintoista onkin, miten Manninen onnistuu tällaisista lähtökohdista syntyneitä hahmoja käyttämään niin uskottavasti. Paljon on kiittäminen luultavasti juuri Kuolion ja Kökön toisiaan tasapainottavia persoonia. Yksinään Kuolio olisi pidemmän päälle lähinnä häiritsevä ja outo, kun taas Kökkö vajoaisi yksinään pellemäisyyteen.

Yleisarviona sanoisin, että Kapteeni Kuolio ja Hämeenpuiston muumio ei ole paras Kuolio-tarina. Se ei kuitenkaan ole huono, eikä pelkkä venytetty Sarjari-lyhäri. Jos yleensä jatko-osat huononevat, mitä pidemmälle mennään, niin Kuolio on ainakin toistaiseksi välttänyt sen kohtalon. Hämeenpuiston muumio toimii niille, jotka Mannisen jäljestä tykkävät, mutta se voisi olla hyvä tilaisuus tutustua niin Mannisen tuotantoon kuin Kapteeni Kuolioonkin. Kumpikin tulee tässä albumissa esille hyvällä ja helposti lähestyttävällä tavalla.

Keskustele Kapteeni Kuoliosta Kvaakissa.

Genesis kuvittanut R. Crumb

Genesis kuvittanut R. Crumb
Tekijä Robert Crumb
Kustantaja Teos
Painopaikka Bookwell, Juva
Sidottu, yliveto, 210 x 297 mm, 220 sivua
Ovh 24,90
ISBN 978-951-851-294-6

Robert Crumb ja Raamattu ovat kaksi asiaa, joita ei ehkä uskoisi mainittavan samassa lausessa. Genesis-sarjakuvasovituksen myötä nämä kaksi on viime aikoina yhdistetty useaankin kertaan. Omien sanojensa mukaan Crumb lähti mittavaan projektiin siitä tarjotun massiivisen palkkion vuoksi. Lopputulos on kuitenkin kaikkea muuta kuin kaupallisuuden ylistys.
Lähtökohtana Crumbilla oli kuvittaa Genesis tai Ensimmäinen Mooseksen kirja, kuten se Suomessa paremmin tunnetaan, mahdollisimman uskollisesti alkuperäistekstille. Esipuheessaankin Crumb huomioi Raamatun sarjakuvasovitusten olevan järjestään melko vapaita, uudelleen kerrottuja mukaelmia, jotka sisältävät paljon tekijöiden keksimää materiaalia. Crumbin Genesiksessä tällaista ei löydy.

Tekstin muuttaminen kuvaksi ei kuitenkaan ole aivan näin vaivatonta. Alkutekstille uskollisena pysymisen pyrkimyksestä huolimatta Crumb on paikoin joutunut turvautumaan tulkintaan. Miltä Jumala näyttää, mikä oli vedenpaisumusta eläneiden ihmisten pahuuden laatu ja useiden lyhyiden mainintojen yksityiskohdat ovat kysymyksiä, joihin Crumb on joutunut etsimään vastauksia muualta. Se ei kuitenkaan haittaa. Itse asiassa Crumb on onnistunut melko hyvin tekemään samaan aikaan alkuperäistekstille uskollisen sarjakuvasovituksen kerronnan silti häiriintymättä.
Esipuheessaan Crumb ennakoi mahdollista lukijoiden loukkaantumista tai raivostumista. Ensi alkuun ajatus saattaa kuulostaa aika hassulta, onhan kyse kuitenkin Raamatun kirjan sarjakuvasovituksesta. Raamatun painolastina on ajoittain ennakko-oletus, että se on kasa moraalisääntöjä ja esimerkkejä siitä, miten tulee elää. Jopa Crumb itse albumia piirtäessään koki Genesiksen jopa ahdistavana ja moraalisesti järkyttävänä. Tekstin siirtäminen kuviksi tehostaa tätä.

Genesis ei ole kiva iltasatu. Se on raadollinen kuvaus ihmiskunnan epäonnistumisista, rappiosta, pahuudesta ja itsekeskeisyydestä. Länsimaiselle lukijalle tutut alleviivaavat opetukset ja moraalisaarnat puuttuvat. Kaiken kurjuutta korostaa Crumbin upea kuvitus, joka kaikessa harmaudessaan tehostaa Genesiksen tapahtumien karua arkipäiväisyyttä.
Albumin lopussa on Crumbin kommentaariosa, joka sisältää sekä Crumbin omia pohdintoja että viitteitä erilaisiin tutkimuksiin. Vaikka kommentaariosa onkin ehkä albumin kiinnostavin osa, mennään siinä paikoin liiankin pitkälle meneviin tulkintoihin. Esimerkiksi patriarkkojen vaimoja koskevissa kohdissa Crumb mielellään viittaa Savina Teubalin kirjaan Sarah the Priestess, jonka mukaan patriarkkojen aikana olisi ollut samaan aikaan myös kukoistava matriarkaalinen järjestys. Tämä selittäisi Crumbin (ja Teubalin?) mukaan Genesiksen outoudet, jotka koskevat muun muassa Saaraa,Lootin tyttäriä, Rebekkaa, Raakelia ja muita Genesiksen naisia. Crumb yrittää kuitenkin tunkea tätä selitykseksi lähes kaikkiin kohtiin riippumatta tekstiyhteydestä tai siitä, miten se oikeasti niihin sopii.

Kuten jo mainitsin, Crumbin kuvitus on albumissa erinomaista. Jokainen sivu ja ruutu on täynnä yksityiskohtia. Missään vaiheessa ei näy viitteitä piirtäjän kyllästymisestä tai väsymisestä. Miljööt ovat aidon tuntuisia ja hahmot todellisen oloisia. Kuvituksessa ei myöskään ole yritetty sievistellä mitään. Alastomuus, väkivalta ja rähjäisyys esitetään sellaisenaan sortumatta mässäilyyn. Jopa tylsähköistä nimiluetteloista on saatu melko kiinnostavia. Crumbin Genesiksen maailma on eheä ja uskottava.
Albumin tekstinä on käytetty virallisia Raamatun käännöksiä vuosilta 1933 ja 1992. Fontiksi on ilmeisesti koitettu etsiä Crumbin käsialan näköistä fonttia. Valitettavasti valinnat eivät ihan ole osuneet nappiin. Tekstilaatikoissa ja puhekuplissa käytetään eri fontteja. Molempiin tottuu aika nopeasti, mutta parempaakin olisi varmasti ollut saatavilla. Käsin tehty tekstaus olisi sopinut tähän täydellisesti.
Ulkoasunsa puolesta albumi on edustava. Kovat, kiiltävät kannet ja iso koko tuovat arvokkuutta, mitä aihe vaatiikin. Kooltaan suomiversio on hieman korkeampi ja kapeampi kuin englantilainen versio. Itse pidän hieman enemmän leveämmästä versiosta, mutta tämäkin toimii. Suurin puute koko albumissa on sivunumerottomuus. Toki jonkinlaisia ”maamerkkejä” tulee luvuista, joita on muutaman sivun välein, mutta tämä jos mikä on sarjakuva, josta voisi joskus haluta mainita sivunumeron.
Kaiken kaikkiaan Crumbin sarjakuvasovitus Genesiksestä on varsin onnistunut. Crumb antaa tekstin puhua. Kuvitus lähinnä tukee tekstiä, ei huuda sen päälle. Iso koko antaa mahdollisuuden tarkastella ja ihailla Crumbin kuvituksen yksityiskohtia tarkemmin.

Keskustele Genesiksestä Kvaakissa.

Mangan harmaasävyt

Mangan harmaasävyt kertoo, miten erilaisia rastereita ja kuviointeja tehdään sekä käytetään mustavalkoisissa sarjakuvissa. Rasterien tekeminen ja koko rasteroimisen perusajatus käsitellään kirjassa seikkaperäisesti.

Mangan harmaasävyt
Kirjoittanut Reima Mäkinen
Kustantaja Kustannusosakeyhtiö Opus, 2007.
96 s., lankanidottu, hinta: n. 20 euroa.
ISBN 978-952-99436-3-0.

Manga on viime vuosina ollut kovasti suosiossa ja se näkyy myös lukuisten mangapiirustusoppaiden määrässä. Tällä vuosituhannella on suomeksi julkaistu todennäköisesti enemmän sarjakuvanteko-oppaita kuin viime vuosituhannella yhteensä. Sarjakuvan nykymeno vaikuttaa siis hyvältä. Erityisen hyvä merkki on hieman erikoisempien oppaiden ilmaantuminen. Reima Mäkisen alkuvuodesta ilmestynyt Mangan harmaasävyt on tästä ryhmästä paras esimerkki. Tietääkseni tämä on ensimmäinen sarjakuvanteon yhteen osaan keskittynyt opas. Aikaisemmat ovat olleet enemmän ja vähemmän koko sarjakuvantekoprosessia (tai ainakin sen piirtämistä) valottavia oppaita.

Nimensä mukaisesti Mangan harmaasävyt käsittelee mustavalkosarjakuvan sävytystä. Manga-etuliitteen ei kuitenkaan pidä antaa hämätä, sillä teos on varmasti antoisaa luettavaa jokaiselle sarjakuvia piirtävälle, joka on kiinnostunut kehittämään taitojaan varjostajana ja erilaisista varjostustavoista. Manga kyllä näkyy päällimmäisenä läpi kirjan niin esimerkeissä kuin esiteltävissä tekniikoissa ja tyyleissä. Periaatteessa tämä ei kuitenkaan haittaa, vaikka haluaisikin tehdä länsimaista varjostusta, sillä rasterin käyttö ja muu varjostukseen liittyvä perustekniikka on joka tapauksessa yhteistä. Kuitenkin mangasta ammentaminen tuo varmasti lisää arvoa kirjalle, koska mangassa varjostusta käytetään mielestäni tehokkaammin ja tietoisemmin myös tarinankerronnan elementtinä, ja siinä meidän länsimaisten tekijöiden olisi hyvä ottaa oppia.

Mäkinen lähtee kirjassaan aivan alkeista, mitä rasterit ovat ja mitä niillä voi tehdä, ja havainnollistava kuvitus tukee hyvin käsiteltäviä aiheita. Iso osa oppaasta käsittelee tietokoneella tehtäviä rastereita sekä tietokoneen ja käsin tekemisen yhdistämistä. Hifistelyyn ei kuitenkaan langeta, sillä kaupallisten kuvankäsittelyohjelmien, Photoshopin ja Paint Shop pron, rinnalle nostetaan myös ilmaisohjelma Gimp. Huomioon otetaan myös painotekniikan vaatimat resoluutiot ja rastereiden kallistuskulmat, ja niihin liittyvät seikat selitetään mielestäni sopivan kansantajuisesti siihen nähden kuinka paljon hämmennystä ne aiheuttavat toisinaan ammattilaistenkin keskuudessa.

Tietokonerasterien yhteydessä käsitellään sekä perinteisten rasterien teko ja käyttö että aivan uusien kuviorastereiden tekeminen. Tämä osuus oli ainakin itselleni hyvin avartava: lähestulkoon mistä tahansa kuvasta, kuviosta tai muodosta voi tehdä rasterin. Veikeiden yksityiskohtien lisäksi tämä mahdollistaa monipuolisemman rasterivalikoiman verrattuna perinteisiin piste- ja viivarastereihin. Käsityönä tehtäviä rastereita käsitellään myös seikkaperäisesti. Rasterikalvojen liimaamisesta, muokkaamisesta ja varjostuksen suunnittelusta on esimerkein varustetut ohjeet.

Varsinaisten ohjeiden lisäksi kirjassa on myös lyhyt rasterin historia, joka valottaa rasterin syntyä ja kulkua sarjakuvantekijän työvälineeksi. Oppaan päättävä sanasto selittää kirjassa käytettyjä sanoja ja termejä, ja on varmasti hyödyllinen myös muissa yhteyksissä. Mäkinen on saanut mahdutettua vajaaseen sataan sivuun paljon asiaa, jota ei ensimmäisellä lukukerralla ehdi sulattamaan. Selkeiden ohjeiden lisäksi kirjasta saa paljon vinkkejä ja ideoita piirtämiseen riippumatta siitä minkälainen se oma tyyli on. Plussaa tulee siitä, että Reima ei keskity pelkästään varjostuksen tekniikoihin, vaan huomioi myös sen, miten varjostusta ja rasteria voi käyttää tehokkaasti tarinankerronnan osana.

Mangan harmaasävyt on ehdottomasti yksi merkkipaalu suomalaisten sarjakuvaoppaiden kentällä. Toivon mukaan sama linja jatkuu ja tulevaisuudessa nähdään muitakin sarjakuvantekemisen yksityiskohtiin pureutuvia oppaita.

Keskustele kirjasta Kvaakissa