Alhaiset -tylyä fantasiaa

Alhaiset

Tuomas Myllylä

isbn 978-952-5754-69-8

12€

Zum Teufel kustannus

Printon trükikoda AS Viro 2018

Tuomas Myllylä on tehnyt hyvän tovin seikkailusarjakuvaa, pääosin historiallisessa viitekehyksessä. Pakanoiden viikinkiaika, Rooman valtakunta ja toisen maailmansodan visiot saavat nyt seuraa fantasiasarjakuvasta Alwoerinin maailmasta Silarian valtakunnassa.

Suomalaisittain fantasiasarjakuvaa on melko vähän. On toki Petri Hiltusen Praedorit Jaconiassa, Miha Rinteen Lopunperä, P.A. Mannisen berserkkeri Ellen Helldor ja Tero Mäntylän Alainia mutta siinä maamme saldo oikeastaan alkaa jo ollakin ihan kokonaisuudessaan.

Mitään näistä tai ulkomaisia esikuvia ei Alhaisille löydy. Sen tyypillisen meillä on kartta ja haastavasti lausuttavat nimet toki kuulostaa alkuun J.R.R.Tolkienilta mutta tästä uupuu brittiläisen kolonialistisen imperiumin ylistys urhoollisen eväsretken ohessa.

Alhaiset onkin enemmän kädenojennus aikaan ennen Tolkienia, vanhempaan miekkaan ja magiaan, ja sen verenkarvainen ote määritellään nykyfantasiassa termillä Grimdark. Sen lähtökohta ei ole ylvään kauniin aateliston puhdasotsaisuus vaan keskiaikaan realismin tuonti sinne säätytason alapäähänkin.

Monin tavoin alapäähän.

Kirjallisella puolen tätä voikin verrata lähinnä Steven Eriksonin, Joe Abercrombien, Richard Morganin ja Alex Marshallin kirjoihin. Tai todella ontuen Game of Thronesiin.

Siihen vertautuu lähinnä samanhenkisyydessään politiikkaan ja väkivaltaan. Ja julmansynkästi tässä väkivallan myötä meneekin popula kilon paloihin kun teräs lähtee liikenteeseen.

Monesta eroten Myllylä on tuonut mukaan muut humanoidirodut, haltiat ja peikot joista haltiat ovat samanlaisia runkkareita kuin Tolkienillakin mutta nyt heitä ei esitetä tyypillisen ihailevassa valossa vaan niljakkaina ikinousukkaina joilla sattuu olemaan hyvä luusto. Ja peikot…peikot ovat ihastuttavan brutaalin peikkomaisia.

Alhaisten ensimmäinen tarina esittelee keskiön ja maailman sivulauseessa mutta ilman infodumppausta hahmojen kautta Peikko Thurekin, barbaarisoturitar Aireyan ja haltiamaagi Gilgamarin , jonka esittely on hieno tasapainottelu pateettisen kliseen välttämiseksi. Näiden kolmen keskinäisen seikkailu/seurustelusuhteen ympärillä oleva tarina on näppärästi laadittu mutta jo ensimmäisessä sivuosasta huomion varastava paljasryntäinen peikkoberserkki Thurinn on se kobehärän pihvi jonka himosta ja hurmeesta tirisevällä voimalla Alhaiset kantaa maaliin.

Sarjakuvaa sanotaan reipashenkiseksi mutta tässä suoraviivaisessa seksiä, väkivaltaa ja hurttia läppää viljelevässä runttauksessa päästään niille kierroslukemille kuin pitääkin.

Harvaa sarjakuva tai kirjallista hahmoa voi verrata R.E. Howardiin ja tämän tunnetuimpaan luomukseen Conaniin mutta Thurinn alkaa haroa jo kohti tuota maalia.

Thurinn vauhdissa
Thurinn vauhdissa

Berserkkerejä on nähty ennestään mm. mainiossa Ellen Helldorissa, mutta Thurinn on selkeä niin moraalissaan kuin haluissaan ja metodeissaan. Nussii mitä tahtoo ja tappaa vastustajansa jos on pakko. Hiltusen peikot ovat ehkä monisyisemmän oloisia mutta tässä esitetyt sisarukset ovat paitsi erilaisia myös uskottavasti hedonistisia.

Piirrosjälki on kauttaaltaan ammattimaista, viimeistelemättömän varmaa otteissaan ja kuvauksessaan. Tekijän into aiheeseen kuultaa siinä missä piinkova asiansa osaaminen. Ladottuun konefonttiin tottuu hetkessä ja ajoittaiset hypyt käsintekstaukseen eivät riko kokemusta vaan vahvistavat sitä.

Tekstimassana lopun artikkeli ollut Alwoerinin maailman historiikki infodumppaus tuonee monelle lisäarvoa .

Fantasiasarja jolle suo mieluusti jatkoa ja joka sellaista huutaakin. Erittäin suositeltava sarjakuva hyvän seikkailusarjakuvan ystäville ja kaikille joiden fantasia kelpaa myös veren, hien ja sperman sävytteisenä.

Tuntemattoman sotilaat

Isku Porkkalaan

Vesa Vitikainen, Tuomas Myllylä, Tuomas Koivurinne, Anssi Rauhala, Samuli Lintula, Petri Hiltunen, Jouko Ruokosenmäki, Mauri Tuure, Mikael Mäkinen, Aapo Kukko, Veli-Matti Ural, Jussi Piironen, Markus Tuppurainen, P. A. Manninen, Jukka Koivusaari, Reima Mäkinen, Samuli Lahtinen

80 sivua

Arktinen Banaani 2017

ISBN-13: 9789522703767, ISBN-10: 9522703761

Toisen maailmansodan tuiverrus on päättynyt ja toinen, se kylmä, sota alkaa mutta se sota ei kaipaa yhtä miestä. Vaan kokonaista legendalaumaa

Isku Porkkalaan on rehellisesti pulppia ja häpeämättömän viihteellinen sarjakuva.

Siinä missä suomi-korkkarit ovat hyssytelleet käsijarru päällä tässä historiallisia faktoja ryyditetään ruudilla ja populaarikulttuurin kuvastolla.

Paremmin Revontulelle tehdyistä elämänkerroittavista sotasarjakuvistaan tunnettu Vesa Vitikainen tuo toisen luomuksensa, kersantti Napalmin revittelyn ja sarjakuvantekometodologian Isku Porkkalaan teokseen.

Toiminnan Marsalkka
Toiminnan Marsalkka

Pakkoluovutetulla alueella kun tapahtuu perin kummia eikä Suomen Marsalkka Mannerheim voi luottaa ihan kehen hyvänsä. Kotimaisen sotilashistoriansa tuntevien hahmojen kavalkadi: Viljam ”Rokka” Pylkäs, Aarne ”Marokon kauhu” Juutilainen, Ilmari Juutilainen, Lauri Törni ja tarkka-ampujien kruunaamaton kuningas Simo Häyhä astuvat palvelukseen. Taas.

Kuvaus antaa ymmärtää että tässä Tuntematon Sotilas kohtaa jenkkiviihteen Expendablesin tai Kansa taisteli , Miehet Kertovat mutta Kerrassan merkillisten Herrasmiesten Liigan myötä. Molemmat kuvaukset ovat kuluneen osuvia mutta vain osatotuuksia.

Historiallisiin hahmoihin suhtaudutaan kunnioittavasti, mutta laajentaen nimikkeen legenda kauas kotimisesta normista, mytologisille tasoille ja hiukan ylikin. Siltikin näissä on selkeä ruisleivän ja salmiakin maku. Niissä korjataan katkennutta lenkkiä Outsiderin kerrontaan Ryhmyllä ja Romppaisella ajoittain terästettynä.


Vermukörmyjen kokoonajo seuraa monesta eri lähteestä tuttua kaavaa, mutta kliseisyyden sijasta keitos maistuu maukkaan lihaisalta. Sarjakuvasta aistii että on tehty tosissaan ja ainakin puolivakavissaan. Lukijankin huulilla karehtii hymy monessa kohden.

Varsinkin kun uskalletaan irrotella, se tehdään tunteella ja taidolla.

Hiltunen tunnelmoi
Hiltunen tunnelmoi

Seikkailusarjakuvan ystäville tämä on liki main pakkohankinta, joskin tietyin reunaehdoin.

Sarjakuvalla on kaksi isompaa ongelmaa: toinen on kuvituksesta vastaavien armeijakunta. Muutamaa harvaa lukuunottamatta tekijäkaarti on suomalaisen sotasarjakuvan mitä-missä-milloin ja seikkailusarjakuvaan laventaenkin lähennellään jo puolta koko maan tekijöistä piirtäjäpuolella.

Tasalaatuisuutta tämä ei takaa.

Tuomas Myllylän Juutilainen vauhdissa
Tuomas Myllylän Juutilainen vauhdissa

Monessa kohden on löydetty oikea tekijä juuri oikeille sivuille Rauhalan lentokoneista Hiltusen hirmuihin, mutta ajoittain hahmojen ulkonäkö ja tunnistettavuus kärsii, anatomiankin kustannuksella. Tyylien, tekniikoiden ja maneerien sekoitus lienee osalle hieman paljon asia joka toki vaivaa yhteinäisenkin piirrosjäljen sarjakuvia.

Mutta kun yhdellä tekijällä hahmot, varusteet ja paikat ovat juuri eikä melkein ja muutaman sivun päästä jälki on viittellisen tyylittelevää se vaikuttaa tarinaan.

Toinen on tarinan ominaisluonne: monelle tärkeää on realismi ja vaikka vaaran tuntua Isku Porkkalaan sisältääkin on siinä maagista realismia. Ei pelkästään miehistä sankarifantasiaa vaan ihan okkultismin ja yliluonnollisten hirviöiden linjalle menoa.

Vaikka sekä piirrosjälki että fantastisia elementtejä sisältävä juoni ovatkin sisäisesti loogisia ja sangen toimivia, uskoisin että osalle moinen ”mahdoton miellettömyys” pilaa sarjakuvan.

Eksistentialismia Mauri tuuren jäljellä
Eksistentialismia Mauri tuuren jäljellä

Korkkaria etsivän kannattaa jatkaa etsimistä.

Itsestä sama tekijä on sarjakuvan suurin voimavara, joka mahdollistaa lukemisen monesta näkökulmasta parodisesta satiirista aina vaihtoehtohistorialliseen toimintasarjakuvaan. Asia jota harvasta sarjakuvasta ylipäätään voi sanoa.

Tai sen että sen henkilökaartissa on dinosauriita ja Tom of Finland.

Se kuinka monta aitoa historiallista helmeä löytää piiloistaan vain vahvistaa lukunautintoa.

Mainio teos on valikoituun makuun ja kaipaa jatkoa. Jos ei muuten niin Isku Pirkkalaan toisi ainakin varsinais-suomalaisen lukijakunnan jo pelkällä nimellään.

Kahdeksas Herra Koipeliini -palkintoäänestys

Vuoden 2016 parhaasta käännösalbumista oleva Herra Koipeliini -äänestys on käynnissä Joulusta Loppiaiseen. Kaikki Kvaakkiin kirjautuneet ovat äänioikeutettuja.

Esikarsinnasta on suoriutunut kaksitoista ansiokasta sarjakuva-albumia ja juuri nyt on tilaisuutesi antaa äänesi paitsi tarinan ja taiteen myös laadukkaan käännöksen omaavalle teokselle.

Käytä ääntäsi kvaakissa http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,17698.msg473334.html

Teräslilja vs mutanttizombit…. sääliksi käy mutantteja ja zombeja

P.A.Mannisen Teräslilja vs Mutanttizombiet

P.A.Manninen, Krisse Tuominen, Aleksi Siirtola, Janne Luokkanen, Miisa Lopperi, Outi Mentula, Joonas Kainulainen, Henri Tervapuro, Mikko J.Jakonen, Sauli Jokinen, Petri Hiltunen

Tarina & hahmot P.A.Manninen

toimitus: Henri Tervapuro & Outi Mentula

Seitti 144 sivua B5 20€

ISBN 978-952-67914-8-7 Printon Trükikoda/viro

”varmaankin kyseessä olivat ihmiset, jotka muutenkin sijaitsivat evoluution alimmalla askelmalla… kuten sarjakuvakriitikot!

Teräslilja, tuo psykopaattinen robotti-kyborgipoliisi on täällä taas, mutta tällä kertaa laajemmalla tekijätiimillä. Jo edellä mainittu sitaatti riittää kertomaan kaiken tarvittavan mutta , yleisön pyynnöistä huolimatta , jatkan silti.

Seitti on kerännyt ison kavalkadin niin nuorempia artisteja kuin alan piireissä vakiintunutta mainetta nauttiviakin yksiin pehmeisiin kansiin. Sisältö on sitten sitäkin kovempaa.

Mannisen gorehenkinen satiiri on aina ollut ennen muuta yksi oudoimpia ja viihdyttävimpiä omaelämänkerrallisia sarjakuvia maassamme: Maailmankaupungin tylyin kyttä on pistänyt kaikkia ympäröivän maailman ja populaarikulttuurin ilmiötä joita tekijänsä inhoaa kilon paloihin mitä moninaisemmin tavoin.

Tämä ”peli on reilua mutta raakaa ilman kaksinaismoralismia” on viehättänyt myös monia tekijöitä ja Seitin kokeilussa yhtä tarinaa kuljettaa ja kuvittaa värikäs kaarti.

Tarina on toisaalta kunnianosoitusta zombielokuviin, vanhaan Clint Eastwoodiin ja Dreddiin mutta tämä arvostelu ei ala etsiä syvällistä yhteiskunnallista subtekstiä sotilasteollisesta valta-akselista yhteisössämme ja keskinäisen empatian sekä rakkauden merkityksestä. Teräsliljan hommana on pistää mutanttizombit poikki ja pinoon. Rujosti. Kertoen pari mustan huumorin sävyttämää sutkaisua siinä sivussa.

Sitä ei korjata mikä toimii. Tällä kertaa tarinaan tuodaan myös romantiikkaa zombineidon muodossa. Ja samalla myös täysin tarkoituksetonta alastomuutta. Ja natsidinosauruszombimutantteja. Se nyt vaan kuuluu kuvaan.

”Nyt Zombisurffataan!!!”

Vaikka maailmankaupungissa mikään ei toimikaan, valtaosa albumin tekijöistä säästyy kehyskertomuksen taidesarjakuvantekijän kohtalolta, joka lämmittää sydäntä kuului itse mihin leiriin tahansa varsinaiseen 119 sarjakuvasivuun mahtuu niin Mannisen omaa pakkoneuroottisen tunnistettavaa jälkeä kuin Sauli Jokisen ja Petri Hiltusen linjakasta toimintasarjakuvan ammattimaista seikkailukuvitustakin.

Joonas Kainulaisen hiusviiva tosin saa Mannisen oman pikkutarkkuuden näyttämään liki Jackson Pollock-maiselta rentoudelta.

Muiden tekijöiden piirros onkin selvästi luonnosmaisempaa. Miisa Lopperin ja Janne Luokkasen rennompi tyyli istuu kumman hyvin ja Henri Tervapuron Kätyreistä tuttu eurooppalinen Mignolaviiva istuvat murhakarkeloihin joskin loiventaen niiden tehoja melkoisesti. Krisse Tuomisen naivismi kyllä ravistaa lukijaa ihan eri lailla tehden tehtävänsä.

Silti lainvalvojan kokonaispaketti toimii. Vaikka nappi on laudassa ja moni tässä saa sen joko otsaan tai niskaan(tai sekä että), yksin se ettei albumi kaadu omaan mahdottomuuteensa on melko lailla oiva suoritus. Ei ihan nappi muttei kovin kaukanakaan.

Seitin tekijät ovat vilpittömän viihdyttäviä jotkaa osaavat huomioida lukijansa ja Mannisen kertomus on absurdin villi. Se tarjoaa piirtäjille ihan kaikkea: väkivaltaa, rakkautta, draamaa, huonoja vitsejä, räjähdyksiä, ninjoja, zeppeliineja, scifiä, kauhua.

Minimalismia, hillittyä malttia ja ligne clairia etsivä saa itkeä itsensä uneen löytämättä niitä, sillä jos kerran vähemmän on enemmän niin mitä jos päätetäänkin että siihen laitetaan ihan kaikki? Tämä jälkimmäinen ratkaisu näet antaa mahdollisuuden joka välittyy lukijalle asti: vaihtelevista piirrostyyleistä ja tasosta riippumatta tekijöillä on selvästi ollut hauskaa. Perspektiiveissä ja anatomioissa on väliin klaffia mutta riemu ja suunnaton into saa ahmimaan teosta.

P.A.Mannisen Teräslilja vs mutanttizombiet ei todellakaan ole hienovarainen ja salonkikelpoinen tapaus, mutta sitäkin sympaattisempi kaikessa kukkahattuväen inhoamassa satiirisessa primitiivisyydessään. Tekijöiden välinen tasoeron rosoisuus estää tämän olemasta välitön kestävä kulttihittisarjakuva mutta oikeassa postinumeropiirissä aletaan olla.

Tämä albumi pakottaa kriitikonkin myöntämään että Teräsliljassa ja Zombellassa on jotain yhtä kolhoa magnetismia kuin nuoressa Eastwoodissa ja Sondra Lockessa. Lause on niin niin monella tavoin väärin ja siten samalla näyttää että salamalla on mahdollisuus lyödä uudestaan samaan maaliin kovempaa kuin miljoona korkeajännitystä.

Huomaa toivovansa että vastaava viritys laitetaan uudestaan tulille.

Teräslilja on vaihtanut ruskeat bootsiinsa manga/animevastaaviin mutta potkii yhä nivusille lantiota murskaavalla voimalla. Tällä kokoelma-albumilla ei luoda Suomen 2000ADta tai Metal Hurlaintea eikä se takaa jalansijaa taideapurahoja haettaessa.

Sen sijaan se muistuttaa että sarjakuva saa olla verisen hauska ja lukiessa on lupa hymyillä.

”itkenkö minä?” ” Zombit eivät kykene itkemään.”

Painotekniset seikat ovat kunnossa ja sisältökin on omassa luokassaan lähellä vähintään kansallista karsintarajaa. Mustan huumorin ja särmikkään väkivaltaviihteen ystävät tarraavat tähänkin kiinni kuin nälkäinen leipään. Siltikin sopii toivoa että tekijät iskevät uuden lippaan sisään ja vetävät liikkuvat taakse.

Korkeammalle voi tähdätä.

Tai ainakin siihen toiseenkin polveen.

Helkavirret heläjää

Eino Leinon Helkavirret

Petri Hiltunen, Kristian Huitula, Katariina katla, Katja Louhio, Tuomas Myllylä, Eetu Pellonpää, Lauri Pitkänen, Sari Sariola, Antti Tiainen, Vesa Vitikainen

Taitto:Kari Rissanen

ISBN 978-952-270-233-3

Arktinen Banaani

Jelgava Printing House, latvia 2015

ovh 25€

Nuori Petri Hiltunen kaavaili jo lukiovuosinaan tekevänsä sarjakuvasovituksen yhdestä kirjallisen kenttämme arvostetuimmista töistä, Helkavirsiä runoteoksista.

Idea jäi hautumaan ja kypsymään vuosikymmeniksi kunnes nyt useiden eri tekijöiden muovaama sarjakuvatarinoiden kokoelma on nyt saatavilla vaikuttavan juhla-albumin muodossa.

Armas Einar Leopold Lönnbohm, paremmin nimimerkillä Eino Leino tunnettu, toi runoissaan uuskalevalaisia, mytologisuuden kautta perusinhimillisistä totuuksista ammentavia kertomuksia joita kymmenpäinen sarjakuvataiteilijoiden kaarti on sovittanut ja modernisoinut alkuperäisen henkeä kunnioittaen.

Tämä näkyy jo heti kannesta. Sari Sariolan painostava maalaus ei ole läpipiirräntä Pekka Halosen Helkavirsiä- kannesta, vaan moderni painostava tulkinta samasta teemasta.

Sama linja pysyy; vanhaa kunnioittaen mutta omalla äänellään kertoen.

Idean isä ja primus motor, Petri Hiltunen, avaakin voimallisesti Tumma-tarinalla. Jopa runoutta vierastaville tuttujen riimien väkevä purkaminen kaikessa synkkyydessään ja kaiheassa katartiksessaan olisi monessa kokoomassa jätetty loppuun. Tässä se ei ole jylisevä crescendo, loppukaneetti ja huipennus. Kaikessa hengästyttävyydessään se on vain merkki mitä tuleman pitää, joka ottaa lukijalta luulot pois.

Vesa Vitikaisen ja Katja Louhion Ukri seuraa päivittäen yli satavuotiaan runon vastustamattomasti nykyhetkeemme.

Tekninen osaaminen ja oivaltava globaalin päivänpolitiikan synteesi kestänee silti ajan hammasta siinä missä runokin.

Lauri Pitkäsen Pimeän peikko tuo värikylläisyyden teokseen aivan kirjaimellisesti. Vesivärimaalausjäljen hauras ja kerronnan viipyilevän raukea massiivisuus lyövät luontevasti kättä.

Hiltusen toinen työ, Pyhä Yrjänä, on sekin suorastaan räikeissä väreissä kylpevä. Leinon yhden yllättävimmistä käänteistä omaavan runon sovittaminen Shokeista ja Creepy-sarjakuvien ikonoklastisen kerronnan kautta jatkaa albumin hienojen älynväläysten sarjaa.

Päällisin puolin karamellisävyisen puhtoinen sankaritaru kääntyy johdonmukaisesti lukijan odotuksia vastaan vaikuttavalla tavalla.

Eetu Pellonpään Äijön virsi on kaikessa psykedeelisyydessään lähinnä mitä odottaisi runosarjakuvan olevan ja muussa seurassa se olisi itsellään voimannäyttö.

Hiltusen Yrjänän ja Katariina Katlan Kevät- sarjakuvan välissä se tosin vaikuttaa vaatimattomammalta kuin onkaan.

Katlan intiimiä lihallisuutta pursuava Kevät on pysäyttävä ja syvän henkilökohtainen. Aistillisuudesta huolimatta liki pornografisen ravisteleva työ onkin tekijältään tyylipuhdas kypsymisen näyttö. Rönsyillen niin ilmavan kuin tukahduttavan ahtaankin välillä sen kerronta jää mieleen väijymään lukemisen jälkeen.

Vitikaisen ja Antti Tiaisen suoraviivaisen toimiva Merenkylpijäneidot onkin vilvoittava kevýt tuulahdus sen perään.

Tuomas Myllylän pakanoistakin tuttu machoilematon, rujon pyrrhinen Kimmon Kosto ei vain vilvoita vaan on hyisen kylmä muutenkin kuin Sariolan käyttämän väripaletin puolesta.

Petri Hiltusen Räikkö räähkässä sama Leinon tekstien kaunistelemattomuuden ja tinkimättömyyden esiinnosto yhdistyy uutisfilmimäisyyteen. Universaalien epämiellyttävienkin totuuksien kuvaus tuntuu aidolta.

Toinen Lauri Pitkäsen sarjakuvista Ukon Lintu ja virvaliekki tasapainottaa näiden synkkyyttä vaikkei varsinaisesti päivänpaisteinen olekaan. Heti perään seuraava Ylermi on kuin eri tekijältä.

Sen koruttomampi karheampi jälki on yhtä anteeksipyytelemätön ja periksiantava kuin nimihahmonsa.

Aiemmin mm. Kalevalaa ja Kafkaa sovittanut Kristian Huitula päättää kokonaisuuden kertomukseen Tuuri. Mustavalkoinen työ yhdistää runon memento moria sekä veijarikertomuselementtejä vastuttamattomalla kaiholla.

Luettuaan tämän kerran on takki tyhjän oloinen mutta uudelleenlukemista ei malta odottaa. Eino Leinon nuorsuomalainen, innokas varjoja väistämätön, alati rehellisyyteen pyrkivä taide elää ja voi maassamme hyvin, ainakin sarjakuvan saralla.

Tekijöiden sisäinen palo tempaa mukaansa ja saa miettimään miksei vastaavaa ole tehty aiemmin.

Taiteilijoiden lisäksi sekä taittaja että toimitus ovat tehneet ensiluokkaista työtä .

Siirtymät ovat vaivattomia, itsestään selviä harmonisia kokonaisuuksia. Graaafisesti kerronnan liike mustavalkoisuudesta väreihin ja takaisin mustavalkoisuuteen soljuu saumatta ja niin teemoille kuin lukijallekin annetaan tilaa hengittää.

Ja aina: sisältö edellä, sen ehdoilla .

Yleensä runous mielletään korkeaan kulttuuriin ja sarjakuva siihen matalampaan päähän, mutta Helkavirsiä näyttää omaehtoisesti ettei rimaa suotta ole nostettu ylös. Se näyttää olevansa enemmän kuin tasaveroinen taiteenlaji. Voimannäyte jonka kaltaisia soisi olevan enemmänkin.

Kansallisesti ansiokas, kevyesti kansainväliset mitat täyttävä teos on selkeästi vuoden sarjakuvatapauksia.

Paremmassa maailmassa tätä albumia hankittaisiin joka kotiin ja kouluun antamaan niin runoudelle kuin suomalaiselle itsetunnollekin piristysruiske. Näytteeksi ettei oikea taide ikinä jää seisovaan veteen paikalleen. Malliksi mitä suomalaisuus ilman hurmoksellista ,uhmakasta kansallismielisyyttä voi olla.

Mitä on olla ihminen.