Mad Tea Party

Mad Tea Party
Tea Tee
Daada, 2013
ISBN: 978-952-5915-06-8

Nyt rytisee! Tea Tee (os. Tauriainen) on katsellut elämää ja tislannut havaintonsa sivun siivuihin. Mukana on kaikkea olennaista: kastemadot, seksiä, verta, pahat hajut ja pieleen mennyt tukanleikkuu.

Mad Tea Partyn valtti on sen ehdoton rehellisyys. Tea Tee kertoo elämästä juuri niin kuin se on koettu. Sellainen ei ole erityisen helppoa vaan vaatii jatkuvaa panostusta, tiukkaa sitoutumista. Yksi määritelmä hyvälle taiteelle on se, paljonko taiteilija panee itsestään likoon. Tänä pikkukirjaa lukiessa tulee sellainen kuva, että Tea Tee on pistänyt peliin kaiken. Sitä ei voi kuin kunnioittaa.

Huumorin luonne ei ole röhönauru, vaan jotain kierompaa. Mukana on totuutta niin paljon, että sen aiheuttama tuska muuttuu jo riemuksi. Jos jotain kohtaa ei tunnista omasta elämästään, aina voi lohduttautua sillä, että jonkun toisen arki on varmaan ’just tota’. Ja jos ei kenenkään muun niin ainakin Tean.

Jos haluaa sämplätä tavaraa ennen hankintapäätöstä, Teekutsut pyörii myös blogimaailmassa.

Keskustele Mad Tea Partysta Kvaakin foorumilla.

Sielunsyöjä saapuu

Lopunperä 3: Sielunsyöjä saapuu
Miha Rinne
Lehmäoja, 2013
ISBN: 978-952-67409-2-8
Hinta: 16,50

Lopunperä on osoitus siitä, miten jotkin ideat ovat sitkeitä sissejä ja kieltäytyvät kuolemasta. Kun kehitteillä ollut peli ei toteutunutkaan, Miha Rinne otti hahmonsa ja maailmansa, ja loi niistä sarjakuvan. Visiokin oli selvä alusta pitäen: tarinaan kuuluisi viisi albumia.

Tällaiset suunnitelmat ovat sekä vahva etu että paha riski. Etuihin kuuluu suuren juonen suunnittelu ja kokonaisuuden jako hanskattaviin palasiin, joita voidaan toteuttaa itsenäisesti. Riski on resurssipulan iskeminen kesken prosessin. Lopunperän kolmosalbumia kohtasi juuri tällainen realisoitunut riski. Sarja on ilmestynyt alun perin Koululaisessa, mikä on antanut tekijälle mahdollisuuden toteuttaa visiotaan suunnitellussa mitassa, ja saattaa albumeja kaiken kansan saataville. Kun viimeiseksi jäänyt sopimuskausi jäi lyhyehköksi, Rinteen piti tiivistää kolmannen episodin olennaiset osat tiettyyn, aiempaa pienempään sivumäärään. Tämä on mielestäni sääli.

Aiemmissa albumeissa olin diggaillut kovasti ympäristöä ja hullua maailmaa, jota oli aikaa näyttää sivutolkulla, koska yksinkertaisen juonen kanssa ei ollut kiireitä. Nyt kiire oli päällä ja se vaikutti suoraan maailman ilmavuuteen. Paitsi juonellisesti, Sielunsyöjä saapuu ei ole paras kirja sukeltaa sarjaan mukaan myöskään fiilistä ajatellen. Loppuratkaisukin vaikutti varsin helpolta, mikä olisi helposti vältetty sallimalla Lilille enemmän aikaa ja ehkä haaste tai pari sielutemppelissä. Onneksi tulevaisuudessa käytännönpakon (eli lehden päätoimittajan) sanelemat rajoitteet eivät pääse kepittämään kerrontaa, sillä Rinne aikoo saattaa kaksi viimeistä osaa valmiiksi omillaan.

Lopunperässä asioilla ei tunnu olevan kiire. Ykkös- ja kakkosalbumien välissä oli kolmen vuoden tarinallinen tauko, ja miksikäs ei, ei tehtävän kohteena ollut suoalue ollut karkaamassa mihinkään. Samalla mentaliteetilla jatketaan. Sen sijaan että Lili, mekaaninen tyttö, olisi lähtenyt suorittamaan toista tehtäväänsä heti ensimmäisestä selvittyään, hän hengaa kotosalla ja käy mättämässä monstereita turpaan kun pyydetään. Seuraava, tosin viekkaudella ja vääryydellä työlistalle saatettu, keikka olisi tuhota sielunsyöjä, joka nimestään huolimatta sattuu olemaan elintärkeä osa Lopunperän sielujen kiertokulkua. Sarjan pahikset, Kirotut, kyllästyvät lopulta odottamaan ja nostavat panoksia. Pian Lilillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata sielunsyöjä.

Tarina etenee selkeinä kohtauksina, mikä epäilemättä johtuu sarjan pätkäjulkaisemisesta lehdessä. Pienet episodit ovat itsessään viihdyttäviä, mutta eivät liity aina saumattomasti toisiinsa, ja välillä tielle osuu looginen railo. Esimerkiksi, periaatteelinen keino selvitä sielunsyöjästä selviää yhdessä paikassa, ja heti perään onkin tiedossa huhu siitä, mistä löytyy käytännön sovellus. Mistä huhu tuli? Sitä ei kerrota. Jos huhu oli tiedossa jo valmiiksi, koko välietappi keinon selvittämiseksi oli turha, koska huhu jo sisälsi keinon tuntemuksen. Tätä en kuitenkaan pitänyt suurena virheenä, olihan Marvelin sarjakuvat joskus aikoinaan täynnä no prize -selityksiä tarinoissa esiintyneille epäloogisuuksille. Niitä kehittelin Lopunperään jo lennossa.

Piirrosjälki on ilmeikästä, etenkin erilaisten otusten kohdalla, mutta Lilin rakentajista Basil pitää naamansa varsin näkkärillä eikä juuri reagoi kasvoillaan. Värit ovat selkeitä ja eurooppalaisen piirrostyylin kanssa tuovat olennaiset yksityiskohdat hyvin esiin.

Kovin monia tasoja ei kuljeteta rinnakkain, mutta yllätyksiä mahtuu silti matkaan. Ensimmäisessä kirjassa oli varsin selvää, että seuraavat kolme tarinaa kertovat Lilin tehtäväksi annetuista urotöistä. Noilta raiteilta uhattiin lähteä jo toisen kirjan lopussa ja nyt mennään jo kokonaan uuteen suuntaan. Tästä propsit.

Kovin monimutkaisia kiemuroita ei ole luvassa, mutta koululaisille suunnattuna sarja toimii kohderyhmälle erinomaisesti. Tätä on testattu ns. kenttäolosuhteissa ja neljännen albumin perään on jo ehditty kysellä.

Keskustele Lopunperästä Kvaakin foorumilla.

Robottikapinaa Tampesterissa

Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli
Tarina ja taide: Pekka Manninen
Zum Teufel, 2013
ISBN: 978-952-5938-23-4
Hinta: 13€

Kapteeni Kuolio on suvereeni sankari, kun vastassa on kosmisia tai paranormaaleja tahoja, jotka operoivat epäperinteisillä todellisuuden tasoilla. Hänen tietonsa ovat laajat ja kyvyt monipuolisia. Tulkoot ihmissudet, Musta paavi tai muumioiden massahyökkäys, eturintamassa muuta ihmiskuntaa seisoo puolustamssa Kapteeni Kuolio ja hänen uskollinen apurinsa Kapteeni Kökkö.

Mutta mitä fotonia tehdä silloin, kun uhka on teknismekaanista alkuperää? Mitä jos käykin niin, että Tampereen historiasta nousee tuhoa kylvävä robotti, joka nakkelee autoja kuin tennispalloja?

Tampellan sähköenkelissä Pekka Manninen sukeltaa varhaisten automaattonien ja kellokoneistojen merkilliseen maailmaan. Hänen esittelemänsä menneiden aikojen hämmästyttävät taidonnäytteet tuovat mieleen Thackery T. Lambsheadin ihmeellisyyksien kaapiston, sillä kumpikin muistuttaa, että maailmassa on olemassa häkellyttäviä esineitä, joiden kiinnostavuuden kanssa kilpailee vain niiden kohtaloista kerrotut tarinat.

Tampereen katukuvaa kohtalaisen heikosti tuntevana en ole aiemmissa albumeissa saanut erityisiä kiksejä ympäristön uskollisesta, valokuviin perustuvasta toisintamisesta, mutta Kapteeni Kökön veli sattuu asumaan varsin tutunoloisessa huoneistossa, jonka jokainen erään tietyn kirjailijan sivukirjastossa käynyt tunnistaa jo rappukäytävästä alkaen. Koska tämä lisäsi tarinan tenhoa paljon, pitää vakavissaan harkita lähtemistä mukaan, kun seuraavan kerran järjestetään Kapteeni Kuolio -kävely pitkin Tamperetta, jolloin visiteerataan tarinoiden kannalta olennaisissa paikoissa.

Muutoin tarina kulkee kuten kaikki Kuolio-kertomukset – taustoituksen, tutkimuksen ja törmäyksen kautta – mutta robotille suotiin vain vähänlaisesti luonnetta. Onhan se totta, että jos persoonallisuutta ei ole ohjelmoitu, paha sitä on tuulestakaan temmata, mutta osasi robotti aika hyvin mukautua rakentamisestaan suuresti muuttuneeseen maailmaankin. Jäin kaipaamaan tältä osin enemmän.

Vai olenko niin tottunut androideihin ja gynoideihin, että ajatuskin aidosti epäinhimillisestä, ihmisenmuotoisesta koneesta saa oloni epämukavaksi? Sellaisen kanssa ei keskustella, sellaisen kanssa ei neuvotella, vaan sellaista juostaan pakoon ja toivotaan, että se riittää.

Muistinko muuten mainita, että robotteja ei koskaan ala väsyttää?

Keskustele Kapteeni Kuoliosta Kvaakin foorumilla.

Villimpi pelinavaus

Pelinavaus
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-082-7
Hinta: 19,90€

Olen keräilijä, ja keräilijän on saatava kaikki. Kun kuulin ensi kerran, että Villimmän Pohjolan kauan sitten loppuunmyydystä ykköskirjasta olisi tulossa uusintapainos, olin tyytyväinen. En onnellinen, sillä siihen vaadittaisiin ensimmäisen painoksen kaappaminen, mutta tyytyväinen siitä, että edes saisin kaikki vanhat stripit omaan hyllyyni. Siispä järkytyin, kun sain selville, että tulevassa painoksessa nimeltä Pelinavaus olisi stripit kahdesta ensimmäisestä kirjasta, miinus ’vähemmän oleelliset’. Kyseessä oli ilman epäilystäkään jonkinlainen rikos ihmiskuntaa, tai ainakin keräilijänsieluani, kohtaan.

Luettuani Pelinavauksen joudun vetämään vastalauseeni takaisin, tiedostaen täysin aukon kokoelmassani. Esteettiset syyt ajavat edelle.

JP Ahonen on tehnyt sen, mitä George Lucas ei koskaan ymmärtänyt. Jos kosketaan jo julkaistuun, kerran valmiiksi julistettuun työhön, vanha visio pitää korvata uudella. Pelkkien detaljien näpräilyllä ei synnytetä uutta ja vain ärsytetään faneja. Ahosella on vahva uusi visio.

Ensinnäkin sisältö ei ole niin yksioikoinen kuin annoin alussa ymmärtää. Mukana on olennaiset sarjat kahdesta ensimmäisestä kirjasta, mutta myös muualla julkaistuja sarjoja sekä kokonaan uutta materiaalia. Toisekseen, ja tämä on se nerokas seikka, koko materiaalimassa on miksattu uudelleen. Tapahtumien alkuperäinen järjestys on rikottu ja palikat ryhmitelty uudelleen näin syntyneen uuden kokonaisuuden eheyden takaamiseksi. Olin ällistynyt, miten hyvin tarinakaaret nyt pelittivät.

Niistä tarinakaarista en halua liikoja kertoa, koska on epäilemättä monia, joille Pelinavaus on ensimmäinen merkittävämpi kosketus Villimmän Pohjolan kanssa eivätkä tiedä Kypsyyskokeen tai sen jälkeisistä tapahtumista mitään. En siis aio paljastaa, kuka valmistuu, kuka lähtee ulkomaille ja kuka mitäkin, mutta juuri tuollaisiin, tietyistä henkilöistä kertoviin juonikuvioihin Ahonen on puhaltanut lisää henkeä. Joko lisäämällä materiaalia tai ainakin suomalla lisää aikaa ja väljyyttä tapahtumien sijoittelulla.

Sarjan kepeys on omalla kohdallani ehdoton valtti, sekä sen absurdiin yltävä huumori. Monasti nimenomaan arkipäivästä paljastuu puolia, joita venyttämällä saadaan ravistetuksi esiin tarkkaavaisia huomioita ynnä riekkuvaa huutonaurua. Mukana kulkee myös muita tunnetiloja, kuten iloa ja kaihoa, mikä antaa sarjalle sen ns. elämänmakuisen säväyksen. Hauskimmat hetket koetaan kärjistettyjen luonteenpiirteiden kanssa, mutta ilman inhimillistä tunnetta lopputulos olisi vain kekseliäs vitsikokoelma.

Piirrosjälki on hyvin omanlaistaan ja sointuu hyvin niihin vireisiin, joita tarinoissa haetaan. Väritys tukee kunkin sarjan fiiliksiä taiten.Visuaalisesta puolesta olen hiukan huono samomaan mitään, joten nostan vain hattua lopputulokselle.

Pelinavaus on ehdottomasti sarjakuva paikallaan. Se siivittää Villimmän Pohjolan uuteen nousuun ja toivottavasti kerää kasapäin tuoreita faneja, jotka voivat yhtyä vaatimukseeni saada Villimpi Pohjola 4 ulos mitä pikimmin, jos ei jo sitä ennen. JP Ahonen on noussut kekseliäillä töillään suosikkilistani kärkiosaan, mitä tulee kotimaiseen sarjakuvaan. Pysyköön siellä kauan, sekä työteliäänä.

Keskustele Villimmästä Pohjolasta Kvaakin foorumilla.

Tarujen uudet tulkinnat

Lintukodosta pohjoiseen (2012)
Tekijät: Jari Moilanen, Avi Heikkinen, Maria Lehikoinen, Ella Anttila, Heini Turpeinen, Heidi Ruotanen, Joonas ”Iikka” Sutinen
Keski-Suomen Sarjakuvaseuran julkaisuja
Hinta: 10€

Näin jälkikäteen arvioiden olen varmaan aina arvostanut yhteisöllistä tekemistä. Kootaan porukka, päätetään mikä on se kiva proggis joka toteutetaan ja sitten pannaan hösseliksi. Sillä tavoin on syntynyt scifi-coneja, harrastusseuroja, novelliantologioita sekä sarjakuvavuosikirjoja.

Parasta on, kun jossain notkossa tahi saarelmassa havaitaan jonkin tietyn kulttuurialueen vajaatoiminta ja tilanne päätetään yksissätuumin korjata. Näin kävi jossain Keski-Suomen tietämissä vuonna 2010. Paikalliset sarjakuvaharrastajat perustivat virallisesti epävirallisen Sarjakuvaseuran ja tiesivät heti, että katu-uskottavalla seuralla on oltava jotain sisältöä tarjottavaksi. Vuosijulkaisu, vaikkapa.

Avi Heikkinen: Usva
Avi Heikkinen: Usva

Vuosijulkaisuja on syntynyt tähän mennessä kaksi, Liha ja sielu vuonna 2011 ja Lintukodosta pohjoiseen vuonna 2012. Ensimmäisessä teema noudatteli nimeä ja hajonta oli suurta. Toisen julkaisun esipuheessa Niko Tersa käyttääkin ensimmäisestä täysin ansaitusti termiä sillisalaatti, mitä ei toki pidä ottaa negatiivisesti, vaikkei minun laillani koskisi silliin edes metrisellä haarukalla. Jälkimmäiseen vuosijukaisuun valittu tarkempi – mutta yhtä kaikki laaja-alainen – teema, tarujen uudet tulkinnat, pitää kokonaisuuden paljon paremmin hanskassa. Sanoisin, että nyt on löydetty toimiva työtapa toteuttaa visiota.

Lintukodosta pohjoiseen näyttää jo kooltaan kunnianhimoiselta työltä. Koko on A4, värikannet, sivuja 70 ja seitsemän sarjakuvaa. Sivukoko tekee paljon, nimenomaan sarjakuvien kanssa. Yksityiskohdat nousevat paremmin esiin, mikä on iso juttu sokeiden lepakoiden keskuudessa. Ei tarvitse minunkaan tihrustella.

Ella Anttila: Marras
Ella Anttila: Marras

Ella Anttilan tarinassa Marras edellisestä vuosijulkaisusta tuttu Nuppanen lähtee ihmisen kanssa pienelle kävelylle metsään. Se ei välttämättä ole täysin vaaraton veto. Harmaasävyinen kuvitus luo unenomaista tunnelmaa ja tuo hieman mieleen Totoron. Lisäksi Nuppanen on Ihq!

Jonkinlaiseksi suosikikseni nousi Avi Heikkisen Usva, jossa kalevalaiset nimihenkilöt esiintyvät modernissa asussa ja maailma on mitä ilmeisimmin menossa päin helvettiä. Tai ehkä aihe huomioiden, Tuonelaa. Mustavalkoinen kuvitus ja varjojen rohkea käyttö lumoavat. Ja tällä kertaa en ollut tarinastakaan pihalla.

Heini Turpeinen on ottanut pohjaksi Selma Lagerlöfin kertomuksen Vaihdokas ja siirtänyt sen jonkinlaiseen dystooppiseen lähitulevaisuuteen. Piirros on hahmotelmanomaista, mutta sarjaa lukiessa valintaan tottui ja aloin ihan pitää siitä. Niin se maku muuttuu, joskus aiemmin en olisi tämänkään ansioita osannut nähdä.

Jari Moilanen: Ike-Age V
Jari Moilanen: Ike-Age V

Jari Moilasen Ike-Age V kertoo Ainon tarinan uudesta näkökulmasta, mittäin nappitripistä, joka alkaa pahaenteisellä textarilla. Piirrostyyli istuu tarinaan ässästi. Vaikka loppu onkin tunnetusti traaginen, hiukan jäi silti hihityttämään. Hyvä niin.

Arkkusaaressa Maria Lehikoinen käyttää lapsuudessaan kuulemaansa tarinaa ja panee fretin juoksemaan legendaarisen aarteen perässä. Eläinhahmoinen sovitus on onnistunut.

Joonas ”Iikka” Sutinen panee Ragnarökistä saarnaavat herättäjäviikingit kulkemaan ovelta ovelle kertomassa ihmisille, mitä tuleman pitää. Ikoninen, joskin historiallisesti kovasti epämääräinen, sarvikypärä päässään ja kraka kaulassa Olaf yrittää parhaansa löytääkseen uuden ihmiskunnan äidin. Tässä jäin kaipaamaan joko pidempää tarinaa tai lukuisiksi stripeiksi purettua aiheen tutkiskelua, koska nyt homma lopahti alkuunsa. Aiheesta saisi varmasti irti enemmänkin.

Heidi Ruotanen on ottanut pätkän Kalevalaa ja kuvittanut sen. Valinta on sikäli onnistunut, että piirrokset tukevat tarinaa, tulkitsevat sitä oikein oivallisesti, mutta lukiessa silmät tahtoivat vain seurata tekstiä. Loppuun päästyäni silmäilin sivut uudelleen, kuvien kera.

Näiden kahden julkaisun perusteella toivotan Keski-Suomen sarjakuvan puurtajille pitkää ikää ja paljon sivuja. Kumpaakin opusta saa hankittua suoraan seuran sivujen kautta, mikäli jäi kiinnostamaan.

Keskustele Keski-Suomen Sarjakuvaseuran julkaisuista Kvaakin foorumilla.