Mustanaamion pauhu!

MUSTANAAMIO – MERIROSVOJEN KAUHU
© 2018 King Features Syndicate, Inc/distr. Bulls
Kustantaja: Egmont Kustannus Oy Ab
Painettu EU:ssa 2018, ISBN: 978-952-334-135-7
Kansitaide: Luca Erbetta, Kääntänyt: Sirpa Alkunen, Latonut: Marko Latva-Nikkola
Asu: Pehmeäkantinen, 146 s., sid. 208 x 277 mm, mustavalkoinen
Ovh. 20,90€ (erikoishinta)

Sarjakuvalla on maaginen voima rakentaa silta vuosikymmenten taakse lapsuuteen. Mustanaamio voisi olla erinomainen kohde tämänkaltaiselle nostalgiatrippailulle: piirtäjiä ja käsikirjoittajia on paljon, ja hahmon lähes 500-vuotiseen historiaan mahtuu paljon tongittavaa. Sankarin kulta-aika ajoittuu Suomessa 1970- ja 1980-luvuille. Tuon ajan nuoret ovat nyt juuri sopivassa iässä hamstratakseen vanhaa suosikkiaan hyvin toimitettuina kovakantisina paketteina repaleisten sarjakuvalehtien sijaan.

Egmont on uusintanut Mustanaamion taikaa tällä vuosikymmenellä sekä suomalaisin näköisvuosikirjoin, että pohjoismaisena yhteisjulkaisusarjana, jota nyt kohteena oleva Merirosvojen kauhu edustaa. Matkan varrella on kuulunut jupinaa reprottujen sivujen teknisestä laadusta sekä puutteellisista sisällöistä. Toistaiseksi vuosikirjojen julkaiseminen näyttää tyrehtyneen.

Pohjoismaisessa sarjassa liikutaan suuntaa antavien teemakokonaisuuksien äärellä. Ensimmäisessä osassa aiheena oli kuolemattomuus (Mies, joka ei kuole koskaan), toisessa romantiikka (Rubiinihäät) ja nyt merirosvot. Rubiinihäät onnistui sisällyttämään seikkaluihinsa eräitä suosikkitarinoistani, kuten Kansalainen Walkerin. Merirosvot on sekin aiheena perusteltu, kiertyyhän Mustanaamion traaginen syntytarina juuri merirosvojen ympärille.

Kansien sisään on valikoitu 21. Mustanaamion viisi seikkailua. Mitään tiukkaa logiikkaa tai järjestystä valittujen seikkailujen välille en löydä; mukana on klassisista Sy Barrya sekä modernimpaa Hans Lindahlia. Viimeisessä Kapteeni Amazon– seikkailussa kerrotaan viidennen Mustanaamion Juliet-vaimon tarina. Seikkaluja tukee Andreas Erikssonin oheisteksti historiallisesta merirosvouksesta yleensä sekä erityisesti Mustanaamio-tarinoissa.

Kansissa julkaisija on leikitellyt painoteknisillä jälkikäsittelytekniikoilla; edellisen osan stanssaus on muuttunut kohdelakkaukseksi. Ihan hauskaa koristelua, sanoisin. Muutamassa ruudussa on havaittavissa viivakatoa, mutta minkäs teet, jos skannausoriginaalitkin ovat heikkotasoisia.

Itseäni olisi viehättänyt enemmän esimerkiksi Fantomen-tekijöihin keskittynyt katalogi-julkaisu tai sitten historiallinen Kronikka-tyylinen ratkaisu väkevämmin toimitettuna. Ymmärrän hyvin kustantamojen skeptisyyden tämänkaltaisten kokoomajulkaisujen tekemisen suhteen. Mutta silti. Kaikkihan tietävät kouluruoan ongelman: kun italianpata pyritään maustamaan kaikkien makuun neutraalisti, mausteissa säästäen – se ei enää maistu Italialle.

Merirosvojen kauhu on joka suhteessa hivenen ohut julkaisu. Se on bulkkijulkaisu vailla pieteettiä ja lämpöä. Se ei avaa uusia portteja Mustanaamion mystiikkaan. Mielellään sarjaa hyllyynsä kerää, mutta pelkään että hitaasti opus liikahtelee uusien harrastajien matkaan. Toivottavasti olen väärässä.

PETRI AARNIO

Ai niin. Perinteisesti miessupersankareiden uikkareissa genitaalialueella on ollut tyhjää. Merirosvojen kauhu -albumissa on kuvittaja Luca Erbetta sijoittanut Mustanaamion uikkareihin lähinnä vaippaa muistuttavan möhkäleen, joka ehkä tahattomasti sopii sankarille – onhan hän jo yli 80-vuotias rohjake.


sarjan aiemmat suomennetut osat:


Rubiinihäät (arvostelu Kvaakissa)
Keskustele Mustanaamiosta Kvaakissa.

MAAPALLO TARVITSEE SHOKKIA!

Shokki 1/1972, alkuperä Creepy 7 1966 kansitaide Frank Frazetta
Shokki 1/1972, alkuperä Creepy 7 1966 kansitaide Frank Frazetta

Shokki-sarjakuvien suhteen olen myöhäisherännäinen. Isoveljelläni oli 70-luvun alussa satunnaisia saman formaatin Vampirella-sarjakuvalehtiä, joita hän piilotteli tai ei ainakaan jättänyt niitä lojumaan Tarzanien tapaan. Nyt viisikymppisenä olen saanut pahan tartunnan Shokeista. Miksi nämä suttuiset, painolaadultaan heikot lehdet viehättävät minua juuri nyt? Syy on Trumpin ja ilmastonmuutoksen.

Paljon on kansainvälisessä politiikassa vuoden sisään ollut puhetta ns. totuuden jälkeisestä ajasta. On kuin totuus olisi tullut maalatuksi Shokin ilkikurisen kertojahahmon Slemmyn moniväriselle hyper-kanvaasille. En ole kyennyt mielessäni normalisoimaan sitä, ettei demokratia kyennyt blokkaamaan fiktiohahmolta näyttävän Donald Trumpin valtaantuloa. Ja ettei häntä ole pystytty saattamaan edesvastuuseen sanomisistaan ja teoistaan. Kauhun tasapaino lienee eskaloitunut sitten Watergaten. Ehkei kaikkea tulekaan normalisoida?

Toisaalta aikaamme kuvaa robotiikan, 3D-tulostamisen ja muun uuden teknologian vallankumous, jonka ensityrskyissä me hyörimme kiihtyvällä vimmalla digipoteroitamme kaivaen. Onko sosiaalinen media ja google huomaamattamme latistaneet kansalaisyhteiskunnan ihanteet ja mahdollisuudet ohueksi yksilön hedonismiksi?

Kolmas radikaalisti muuttunut ja turvallisuudentunteeseemme vaikuttava asia on planeettamme tila. Lohdutamme ja tyynnytämme itseämme päivittäisillä roskien lajittelulla. Omaatuntoamme kuitenkin pistelevät menneiden ja tulevien sukupolvien syyllistävät katseet kuin zombielaumat olisivat kerääntyneet ympärillemme! Muutosten keskellä jotkut meistä käpertyvät nostalgian kokemukseen ja haikailevat yhtenäiskulttuurin perään.

Täydenkuun aikaan on syytä olla varovainen
Täydenkuun aikaan on syytä olla varovainen

Tämän kaltaisessa maailmassa lahoavat ruumiit ja ihmisen erilaiset transformaatiot kuten vampyyrit ja ihmissudet ovat rationaalinen vastaus. Maailmansotien välissä surrealistit reagoivat muuntuneeseen tilanteeseen mielipuolisella naurulla. Sata vuotta myöhemmin meillä on entisestään huonontunut tilanne, josta olisi järkevää selvitä kohtuullisella mielenterveydellä. Vetoan ihmiskunnan älykkyyteen selvitä jähmettymisen ja kivettymisen sijaan.

Tässä kamppailussa Shokki-lehden filosofia iskee kuin lapamato raakaa lihaa syöneen suoleen. Valehtelun, klikkiotsikoiden ja muun hälyn keskellä luonto ja luonnollisuus iskevät takaisin zombie-apokalypsin logiikalla. Shokin lukeminen tuskin ratkaisee mitään, mutta jossakin määrin sitä vain on tyynnyttävää lukea fiktiota, jossa ihmiskunnan käy huonosti.

”Vai onko kyseessä sittenkään fiktio? Miellyttävää äitienpäivää!”, Slemmy hihittää.
Keskustele Shokista Kvaakissa.

Kosinta bangallalais-bengalilais-bangolialais-bengallalaiseen tapaan*

Lee Falk, Ray Moore, Wilson McCoy, Sy Barry
Mustanaamio & Diana – Rubiinihäät
Kustantaja Egmont Kustannus Oy Ab
ISBN 978-952-334-045-9, 148 sivua, nid.
Hinta 24,95€
© 2017 King Features Syndicate, Inc/Distr. Bulls

Mustis ja Diana yhteen soppii, huomenna viedään pussauskoppiin…

Tällaisen rallatuksen muistan lapsuudestani. Olin kymmenen vanha hääkellojen soidessa Bengalin viidakossa 40 vuotta sitten. Häähumun mustavalkoiset päivälehtistripit Semic Press julkaisi sankarin nimikkolehdessä kesällä 1978. Vastaavasti värilliset sunnuntaistripit pääsi lukemaan Seura-lehdestä jatkokertomuksena loppuvuodesta. Hulppeimmillaan Mustanaamio-lehden painosmäärä oli noihin aikoihin lähelle 100 000 kappaletta.

Romanttisten tunteiden ristiaallokko toimii kerronnan jännitteen rikastajana yhtä hyvin popmusiikin, television saippuasarjojen kuin sarjakuvankin saroilla. Sankarien uittaminen avioliiton satamaan on lutuista, mutta edustaa monesti dramaturgista nollapistettä. Kerrotaanhan Edgar Rice Burroughsin harmitelleen sitä, kun meni naittamaan Tarzanin jo romaanisarjan toisessa osassa. Mustanaamiossa tämä kesti 41 vuotta. Ja huonostihan siinä Mustikselle lopulta kävi.

Rubiinihäät-albumin päällinen on korea kuin suklaarasia; kannessa loistaa kohdelakalla kuorrutettu, stanssattu sydän. Sivuilta löytyvät kolmen klassikkopiirtäjän Ray Mooren, Wilson McCoyn ja Sy Barryn versiot Mustanaamion ja Dianan romanssin vaiheista. Hahmon luoja Lee Falk käsikirjoitti kautta linjan tarinat ja piti silmä kovana huolen tason säilymisestä. Strippien loppuhin on sisällytetty kiinnostavaa historiatietoa ja anekdootteja mm. siitä, miten sankariparin romanssi heijasteli tekijöidensä parisuhde-elämää.

Alusta asti ei ollut selvää, että he saavat toisensa. Albumin aloittavassa Himalajan halki -jaksossa ollaan romanttisen valinnanvaikeuden ytimessä. Mustanaamio joutuukin kaappaamaan oikuttelevan Dianan alttarilta suoraan kanssakosijan näpeistä. Ray Mooren Mustanaamio on synkän film noir -henkinen. Hän panosti piirroksissaan naishahmoihin miesten jäädessä, Mustanaamio mukaan luettuna, enemmän luonnosmaisiksi. Ajan kuluminen on tehnyt hyvää tarinoille. Niistä välittyy voimakas vanhan ajan tuoksu.

Wilson McCoyn Mustanaamiossa oli poikamaista reippautta. Kun 70-luvun lehdissä oli ehtinyt tottua Sy Barryn ja muun muassa Jaime Vallvén lihaksekkaaseen versioon Fantomista – McCoyn piirtämä versio tuntui hivenen plösältä. Mutta hänenkin taiteelleen vuodet ovat tehneet hyvää, ja piirrosjälkeä katselee hyväksyvästi tietynlaisen aikaikkunan läpi. McCoylta olisi voinut kelpuuttaa mukaan sankariparin ensikohtaamisen teinivuosilta; toki se olisi sotkenut tekijöiden kronologisen esittelyn.

Vuonna 1961 McCoyn kuoleman jälkeen aloittanut Sy Barryn versio on varmasti monen mielestä se ainoa oikea Mustanaamio. Barry reboottasi trikoosankarin siivoten pääkalloluolasta ja sankarista isoimmat varjot. Hän myös laajensi henkilökavalkadia esimerkiksi ottopoika Rexillä, presidentti Luagalla sekä viidakkopartion johtaja Worubulla.

Barryn Diana on tasa-arvon sisäistänyt nainen, joka ei enää oikutellut – eikä tietenkään tyytynyt pyykkärin rooliin. Tämän tajutessaan Kansalainen K. Walkerissa Mustanaamio muodikkaasti ahdistuu ja kokeilee tavallista elämää Morristownissa. Samassa tarinassa hänelle myös selviää myös brutto- ja nettopalkan ero.

Barryn ikoninen Mustanaamio osoittautui dramaturgialtaan Teräsmiehen tapaan kalvakkaan ohueksi. Mustanaamiosta oli tullut trikoidensa tapaan liian puhtoinen. 80-luvun yleisö alkoi muutenkin kaivata supersankareiltaan enemmän psykologista haavoittuvuutta.

Tämä albumi on sillä tapaa kiinnostava, että se näyttää sankarinsa joutsenlaulun. Avioituminen merkitsi Mustanaamion legendassa käännekohtaa. Kitin ja Heloisen syntymä sekä kasvaminen pakotti ottopoika Rexin aikuistumaan ja tapahtui paljon sellaista, minkä myötä seikkailuista purkautuivat alkuaikojen mystisyys ja dynamiikka. 1980-1990-luvuilla lehden suosio hiipui ja painosmäärä laski.

Viimeistään Sy Barryn eläköidyttyä ja Lee Falkin kuoltua stripit joutuivat pahasti tuuliajolle. Näin keski-ikäisenä fanina sankarin nykyistä alennustilaa on surullista katsoa. Viimeisten joukossa Mustanaamion liekkiä on pitänyt palamassa ruotsalainen Fantomen-lehti. Se löytyy myös Rubiinihäät-julkaisun taustalta. Strippisarjassa puolestaan olisi sen kuuluisan niskalaukauksen tai reboottauksen aika.

Egmontille kymmenen julkaisumoraalista pistettä vanhojen seikkailujen uudelleen paketoimisesta sekä uusien lukijoiden etsimisestä. Viime vuosina julkaistut näköisvuosikerrat keräsivät perusteltua palautetta tussiviivojen katoamisesta. Nyt reprotyö on paremmin onnistunutta, Ray Mooren strippien kärsiessä hivenen pieneksi skaalautumisesta.

*Kirjoittajan netistä löytämiä Mustanaamion kotiviidakon lukuisia versioita.
Keskustele Mustanaamiosta Kvaakissa

Talvisodan taistelu

Lehtosaari & Lukkarinen
Raatteen tie
Kustantaja Otava A4, 66 s., kk, mustavalkoinen, lankasidottu
Hinta 21,50 euroa
ISBN 978-951-1-30666-5
© Pekka Lehtosaari, Hannu Lukkarinen ja Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Historiankirjoitus on totuuteen pyrkivää draamaa ja asioiden aktiivista muistamista. Siinä nostetaan tarinan kannalta keskeisten henkilöiden ja ihmisryhmien kokemuksia. Jatkosodasta olemme muovanneet itsellemme kuvan Mannerheimista, joka piti pintansa Hitlerin painostuksen välittämättä ja päätti olla hyökkäämättä edemmäs Leningradiin. Samalla kun tässä kerrotaan tapahtumia, vahvistuu myytti Suomea johtaneesta poikkeuksellisesta johtajasta, sekä megalomaniasta ja huumeiden käytöstä kärsineestä diktaattorista. Nykytietämyksen mukaan Marskin oma huumeiden käyttö pyyhittiin tuolloin huolella rekistereistä, mutta arvellaan hänenkin jaksamiseensa pervitiiviä käyttäneen.

Kuten fiktiivisessä draamassa — historiallisessakin on tarvetta nähdä tapahtumilla alkuja ja loppuja, sekä hyviksiä ja pahiksia. Kummassakin päähenkilöt ovat usein miehiä. Vasta viime vuosisadan lopulla alkanut kulttuurihistoriallinen tutkimus alkoi kirjoittaa muidenkin ryhmien kuten naisten, lasten ja perheen historioita.

Virallinen ja vaiettu Suomi
Virallisen Suomen historiaan on kuulunut tarina voitokkaasta, geeniperimältään poikkeuksellisen sisukkaasta ja pienestä, kansakunnasta, joka on säilyttänyt identiteettinsä jopa Ruotsin ja Venäjän valtojen alaisuudessa. Samalla meillä on myös pitkä vaikenemisen historia kaikesta siitä, joka ei ristiriidatta tue tätä. Tuo vaikeneminen on saanut Suomi 100 -juhlavuoden aikana ilahduttavasti eriäänisiä kertomuksia tuekseen mm. sota-ajan huumeiden käytöstä sekä Suomen sekä Saksan liiton syvyydestä Jatkosodassa. Nämä tiedot eivät vähennä menneiden sukupolvien tekojen merkityksellisyyttä mutta syvyentävät nykyhetken perspektiiviä ja virittelevät pohtimaan kansallista identiteettiä.

”Suomalaisia oli 300. Puna-armeijan sotilaita 14 000.”
Uusi Raatteen tie -sarjakuva-albumi käsittelee Talvisotaa ja erästä sen Suomen kannalta voitokasta taistelua tiiviisti paketoituna draamana. Taistelu kerrotaan isolla määrällä päivämääriä ja yksittäisten fiktiivisten taistelijoiden anekdooteilla sekä johtajien repliikeillä. Historiafaktat ovat saaneet tuekseen Hannu Lukkarisen hienosti aiheeseen sopivan mustavalkokuvituksen, jossa riittää yksityiskohtia syynättäväksi. Erityisen paljon olen nauttinut luonnosmaisten tussiviivojen tarkoituksenmukaisesta sattumanvaraisuudesta. Tyylillisesti liitytään suureen eurooppalaiseen sarjakuvaperinteeseen, joka minulle toi mieleen Hugo Prattin Corto Maltesen.

Aiemmin elokuvapuolella kunnostautunut Pekka Lehtosaari on kahlannut isoissa historiasaappaissa 15 historiakirjaa sekä nipun Kansa Taisteli -lehtiä. Virheitä en usko löytyvän. Sävykkäästi tekijät yksilöivät sotaa Taisto ja Rauha Juntusen tarinoilla sodan jyskeessä. Albumi saa uskottavalta tuntuvan päätöksen sodan traagista perintöä kuvaavassa lopussa, joka sijoittuu vasta vuoteen 1992.

Tämän kaltaisessa historian dramatisoinnissa pitää hakea tasapaino faktan ja fiktion välille. Koska en lukenut Raatteen tietä ensisijaisesti historian opuksena, koin päivämäärien määrän kahden lukemiskerran jälkeen hivenen luettelomaisena. Ehkä muutaman aukeaman lisäämisellä olisi päästy kerronnan kannalta syvempiin vesiin.

Tekijät ovat löytäneet kerrontaan suuren neutraalin tyylin. Niin suomalaisten kuin pakkaseen kuolevien ukrainalaistenkin kohtaloihin on helppo samaistua. Sodan perinnön tulkinta jätetään viisaasti kaikessa mykkyydessään lukijalle. Itse tulkitsen tämän sarjakuvan ja muun kuulemani perusteella että sota vei paljon miehiä ja naisia, myös niitä jotka palasivat.


Keskustele Hannu Lukkarisen sarjakuvista Kvaakissa.

Supersankarien kuvitteellinen realismi

Päivälehti-strip #8891, Russ Manning
Päivälehti-strip #8891, Russ Manning

Ajatus juoksevaa leijonaa nopeammin tapahtuvasta liaaneilla etenemisestä on populaarikulttuurista hubba bubbaa, jonka epärealistisuus häiritsee vain kaikkein ryppyotsaisimpia tosikkoja. Silti kysymys supersankaritarinoiden ja naturalismin välisestä suhteesta on perusteltu: mikä onkaan itsepetoksemme määrä ja luonne upotessamme supersankaritarinoihin?

Jokainen naamioleikkejä leikkinyt on törmännyt sankarivoimien ja -välineiden logiikan aukkoihin. Mustanaamion sinisillä trikoilla ei sulauduta suomalaiseen metsään – eikä sen paremmin viidakkoonkaan. Taika-Jimin hypnoottisella sormien asennolla ei vaivuteta ketään näkemään harhoja. Batmanin harteilla lepäävä viitta estää käsien taisteluliikkeet ja on muutenkin koko ajan tiellä. Ja tosiaan – erilaisten viidakkomiesten suosima puissa liikkuminen on kaikkea muuta kuin nopea liikkumistapa.

Luontevin selitys ovat tietysti sankareiden yli-inhimilliset voimat, joita ei tavallisilla faneilla ja leikkijöillä ole. Teräsmiehen voimathan eskaloi maapallon keltainen aurinko, joka tuottaa kryptonilaiselle loikkimiskyvyn ja muut taidot. Parhaimmillaan supersankaritarinat ovatkin pseudotiedettä, jolla voi fantasioida oikeastaan mitä vain.

Silti näennäistieteissä ja fiktiossakin on omat lainalaisuutensa. Mitä suurempi fani, sitä helpommin mieli takertuu pieniin ristiriitaisuuksiin, jos asiat eivät etene linjassa. Esimerkiksi Teräsmies alkoi jossakin vaiheessa fysiikan laeista viis veisaten lentää ilmassa sukeltaen kuin vedessä konsanaan. Vielä kun taitavat animaattorit loihtivat hulmuavalle viitalle ilmajarrutuksiin tarvittavan dynamiikan – uusi kyky näytti hyvältä, ja muutos oli helppo hyväksyä.

Avainkohtausten mytologia

Siksi suurin popkorniämpärein varaudumme katsomaan supersankarielokuvia, että olisi kohtuutonta väittää niiden toimivan perinteisen draaman tavoitteiden mukaisesti katarttisena mielen puhdistajana. Vaikka juurikin aiheensa puolesta ikiaikaisesta hyvän ja pahan välisestä mittelöstä näissä tarinoissa useimmiten on kyse.

Romaaneissa, sarjakuvissa, elokuvissa sekä nykyään myös peleissä – asiat kehittyvät hermeneuttisilla kehillä. Tarinoiden järkevyys ja uskottavuus määräytyvät suhteessa sankarin itsensä vanhempiin versioihin sekä supersankarigenren rinnakkaisiin tarinoihin. Sarjakuvaa ovat käsikirjoittajat ja kuvittajat luoneet ilmeisen suurpiirteisesti ruutu, strippi tai tarina kerrallaan – ilman sen suurempaa virallisen kanonisoinnin painetta. Sankarit ovat siis yhtäältä systemaattisen suunnittelun, mutta myös eri tekijöiden kiireiden tulosta. Tunnetuimpien sankarien, kuten Tarzan, Teräsmies ja Batman, isompi kulttuurihistoriallinen kehitys ja uskottavuus lepää kuitenkin turvallisesti miljoonien silmäparien aistiherkkässä tarkkailussa. Isoja mokia ei tekijöiden parane tehdä. Hahmojen mytologialle vihkiytymättömyys onkin saanut monen Hollywoodin filmatisoinnin kömmähtämään lähtötelineisiin.

Samalla, kun uudet tekijäsukupolvet versioivat olemassaolevaa sankarimytologiaa – samainen mytologia myös rajoittaa kerronnan keinoja. Käytän tästä esimerkkinä Apinain Tarzanista tunnettua liaaneilla liikkumista.

Apinain kuningas, 1921, Edgar Rice Burroughs
Apinain kuningas, 1921, Edgar Rice Burroughs

Edgar Rice Burroughsin alkuperäistarinassa puusto kuvattiin Tarzanille luontaisena leikkimis- ja oppimisympäristönä. Burroughsin ei tarvinnut välittää onko hänen kuvaamansa liikkuminen puissa mahdollista. Burroughsin kirjat jättivät mielikuvitukselle paljon tilaa.

Johnny Weismullerin Hollywood-versiossa (Tarzan, Viidakon valtias, 1932) puissa liikkuminen ratkaistiin trapetseilla sekä muulla akrobatialla. Tämä herätti kummastusta – ehkei se täysin vastannut sitä käsitystä mikä lukijoilla oli liaanien hyödyntämisestä. Silti nämäkin kohtaukset, yhdistettynä siihen kuuluisaan huutoon, ovat ajan saatossa nivoutunut osiksi apinamies-mytologiaa.

The Pool of Time, 1972, Russ Manning
The Pool of Time, 1972, Russ Manning

Kuten Teräsmiehen ilmassa riippuminen näytti hyvältä, samaan tapaan myös Tarzanin uudelleen tulemisessa sarjakuvassa 1960-luvun puolivälissä luotettiin taitavaan piirrosjälkeen. Pysäytetyn liikkeen mestariksi kohosi tuolloin Russ Manning, jonka hahmottelema apinamies piirtyi monen aikalaisen verkkokalvolle ainoana oikeana Tarzanina. Manningin ruudut niin ikään antoivat mielikuvitukselle paljon tilaa ja eivät piitanneet turhasta naturalismista.

Walt Disneyn animaatio-Tarzanissa (1999) puissa liikkuminen ratkaistiin pistämällä sankari ”skeittaamaan” puissa ennennäkemättömiä 3D- ja 2D-animaatiotekniikkoja yhdistäen. Vastaavasti tuoreessa Tarzanin Legenda-elokuvassa (2016) tekijät uudistavat klassista kohtausta, apinamiehen pyöräyttäessä hidastetun piruetin latvustossa. Elokuvassa näkyy liianien olemuksen toinenkin yllättävä piirre: ne nimittäin tuntuvat roikkuvan liikkumisen kannalta aina täsmällisen oikealla oksalla vieden sankarin perille, kuten ohikiitävän junan katolle. Tämähän on sitä fantasiaan uskomisen pökerryttävää ihanuutta. Siinä asioiden tila on mahdollista hyväksyä, kunhan se toteutetaan riittävällä pokalla ja uusimmalla digitaaliosaamisella.

Zagor, Musta Haukka, 1976, Guido Nolitta / Gallieno Ferri
Zagor, Musta Haukka, 1976, Guido Nolitta / Gallieno Ferri

Samaan aikaan toisaalla villiin länteen sijoittuvan seikkailun sankari Zagor ennalta varoittamatta innostuu hänkin liikuttelemaan itseään liaanilla puusta puuhun. Tässä italialaisessa halpissarjakuvassa eivät pieteetti ja luonnontiede ehkä aivan kohdanneet tarvittavassa määrin.

Kohtauksissa, joissa sankarin voimat paljastuvat ja trikoot ensi kerran vedetään niskaan on sankarin mytologian tuntu voimakkaimmillaan. Samaan tapaan puissa liikkuminen muodostaa Tarzanin mytologiaa paljaimmillaan kuvaavan avainkohtauksen. Vastaavanlaisia ikimuistoisia kohtauksia ovat Optimus Primen transformaatio rekaksi, jo mainitut Teräsmiehen lennot ja vaatteidenvaihdot, Markosin nousu merten syvyyksistä, tulevan Korakin ja Akutin pako Afrikan viidakkoon tai vaikkapa öisessä Gotham Cityssa vaaniva Yön ritari.

Supersankareita on väärin tulkita pelkän juonen käänteiden perusteella. Sankarit kantavat harteillaan trikoidensa lisäksi pitempää versiohistoriaa, josta on hyvä olla tietoinen niin kriitikkona kuin tekijänäkin. Tarinoiden hyvyys määrittyy usein sankarimytologiaa uusintavissa kohtauksissa, joissa sankarin mytologinen tuoksu ja totuusarvo virtaa vahvana ja uskottavana.