Mustanaamion pauhu!

MUSTANAAMIO – MERIROSVOJEN KAUHU

Sarjakuvalla on maaginen voima rakentaa silta vuosikymmenten taakse lapsuuteen. Mustanaamio voisi olla erinomainen kohde tämänkaltaiselle nostalgiatrippailulle: piirtäjiä ja käsikirjoittajia on paljon, ja hahmon lähes 500-vuotiseen historiaan mahtuu paljon tongittavaa. Sankarin kulta-aika ajoittuu Suomessa 1970- ja 1980-luvuille. Tuon ajan nuoret ovat nyt juuri sopivassa iässä hamstratakseen vanhaa suosikkiaan hyvin toimitettuina kovakantisina paketteina repaleisten sarjakuvalehtien sijaan.

Jatka lukemista ”Mustanaamion pauhu!”

MAAPALLO TARVITSEE SHOKKIA!

Shokki 1/1972, alkuperä Creepy 7 1966 kansitaide Frank Frazetta
Shokki 1/1972, alkuperä Creepy 7 1966 kansitaide Frank Frazetta

Shokki-sarjakuvien suhteen olen myöhäisherännäinen. Isoveljelläni oli 70-luvun alussa satunnaisia saman formaatin Vampirella-sarjakuvalehtiä, joita hän piilotteli tai ei ainakaan jättänyt niitä lojumaan Tarzanien tapaan. Nyt viisikymppisenä olen saanut pahan tartunnan Shokeista. Miksi nämä suttuiset, painolaadultaan heikot lehdet viehättävät minua juuri nyt? Syy on Trumpin ja ilmastonmuutoksen.

Paljon on kansainvälisessä politiikassa vuoden sisään ollut puhetta ns. totuuden jälkeisestä ajasta. On kuin totuus olisi tullut maalatuksi Shokin ilkikurisen kertojahahmon Slemmyn moniväriselle hyper-kanvaasille. En ole kyennyt mielessäni normalisoimaan sitä, ettei demokratia kyennyt blokkaamaan fiktiohahmolta näyttävän Donald Trumpin valtaantuloa. Ja ettei häntä ole pystytty saattamaan edesvastuuseen sanomisistaan ja teoistaan. Kauhun tasapaino lienee eskaloitunut sitten Watergaten. Ehkei kaikkea tulekaan normalisoida?

Toisaalta aikaamme kuvaa robotiikan, 3D-tulostamisen ja muun uuden teknologian vallankumous, jonka ensityrskyissä me hyörimme kiihtyvällä vimmalla digipoteroitamme kaivaen. Onko sosiaalinen media ja google huomaamattamme latistaneet kansalaisyhteiskunnan ihanteet ja mahdollisuudet ohueksi yksilön hedonismiksi?

Kolmas radikaalisti muuttunut ja turvallisuudentunteeseemme vaikuttava asia on planeettamme tila. Lohdutamme ja tyynnytämme itseämme päivittäisillä roskien lajittelulla. Omaatuntoamme kuitenkin pistelevät menneiden ja tulevien sukupolvien syyllistävät katseet kuin zombielaumat olisivat kerääntyneet ympärillemme! Muutosten keskellä jotkut meistä käpertyvät nostalgian kokemukseen ja haikailevat yhtenäiskulttuurin perään.

Täydenkuun aikaan on syytä olla varovainen
Täydenkuun aikaan on syytä olla varovainen

Tämän kaltaisessa maailmassa lahoavat ruumiit ja ihmisen erilaiset transformaatiot kuten vampyyrit ja ihmissudet ovat rationaalinen vastaus. Maailmansotien välissä surrealistit reagoivat muuntuneeseen tilanteeseen mielipuolisella naurulla. Sata vuotta myöhemmin meillä on entisestään huonontunut tilanne, josta olisi järkevää selvitä kohtuullisella mielenterveydellä. Vetoan ihmiskunnan älykkyyteen selvitä jähmettymisen ja kivettymisen sijaan.

Tässä kamppailussa Shokki-lehden filosofia iskee kuin lapamato raakaa lihaa syöneen suoleen. Valehtelun, klikkiotsikoiden ja muun hälyn keskellä luonto ja luonnollisuus iskevät takaisin zombie-apokalypsin logiikalla. Shokin lukeminen tuskin ratkaisee mitään, mutta jossakin määrin sitä vain on tyynnyttävää lukea fiktiota, jossa ihmiskunnan käy huonosti.

”Vai onko kyseessä sittenkään fiktio? Miellyttävää äitienpäivää!”, Slemmy hihittää.
Keskustele Shokista Kvaakissa.

Talvisodan taistelu

Lehtosaari & Lukkarinen
Raatteen tie
Kustantaja Otava A4, 66 s., kk, mustavalkoinen, lankasidottu
Hinta 21,50 euroa
ISBN 978-951-1-30666-5
© Pekka Lehtosaari, Hannu Lukkarinen ja Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Historiankirjoitus on totuuteen pyrkivää draamaa ja asioiden aktiivista muistamista. Siinä nostetaan tarinan kannalta keskeisten henkilöiden ja ihmisryhmien kokemuksia. Jatkosodasta olemme muovanneet itsellemme kuvan Mannerheimista, joka piti pintansa Hitlerin painostuksen välittämättä ja päätti olla hyökkäämättä edemmäs Leningradiin. Samalla kun tässä kerrotaan tapahtumia, vahvistuu myytti Suomea johtaneesta poikkeuksellisesta johtajasta, sekä megalomaniasta ja huumeiden käytöstä kärsineestä diktaattorista. Nykytietämyksen mukaan Marskin oma huumeiden käyttö pyyhittiin tuolloin huolella rekistereistä, mutta arvellaan hänenkin jaksamiseensa pervitiiviä käyttäneen.

Kuten fiktiivisessä draamassa — historiallisessakin on tarvetta nähdä tapahtumilla alkuja ja loppuja, sekä hyviksiä ja pahiksia. Kummassakin päähenkilöt ovat usein miehiä. Vasta viime vuosisadan lopulla alkanut kulttuurihistoriallinen tutkimus alkoi kirjoittaa muidenkin ryhmien kuten naisten, lasten ja perheen historioita.

Virallinen ja vaiettu Suomi
Virallisen Suomen historiaan on kuulunut tarina voitokkaasta, geeniperimältään poikkeuksellisen sisukkaasta ja pienestä, kansakunnasta, joka on säilyttänyt identiteettinsä jopa Ruotsin ja Venäjän valtojen alaisuudessa. Samalla meillä on myös pitkä vaikenemisen historia kaikesta siitä, joka ei ristiriidatta tue tätä. Tuo vaikeneminen on saanut Suomi 100 -juhlavuoden aikana ilahduttavasti eriäänisiä kertomuksia tuekseen mm. sota-ajan huumeiden käytöstä sekä Suomen sekä Saksan liiton syvyydestä Jatkosodassa. Nämä tiedot eivät vähennä menneiden sukupolvien tekojen merkityksellisyyttä mutta syvyentävät nykyhetken perspektiiviä ja virittelevät pohtimaan kansallista identiteettiä.

”Suomalaisia oli 300. Puna-armeijan sotilaita 14 000.”
Uusi Raatteen tie -sarjakuva-albumi käsittelee Talvisotaa ja erästä sen Suomen kannalta voitokasta taistelua tiiviisti paketoituna draamana. Taistelu kerrotaan isolla määrällä päivämääriä ja yksittäisten fiktiivisten taistelijoiden anekdooteilla sekä johtajien repliikeillä. Historiafaktat ovat saaneet tuekseen Hannu Lukkarisen hienosti aiheeseen sopivan mustavalkokuvituksen, jossa riittää yksityiskohtia syynättäväksi. Erityisen paljon olen nauttinut luonnosmaisten tussiviivojen tarkoituksenmukaisesta sattumanvaraisuudesta. Tyylillisesti liitytään suureen eurooppalaiseen sarjakuvaperinteeseen, joka minulle toi mieleen Hugo Prattin Corto Maltesen.

Aiemmin elokuvapuolella kunnostautunut Pekka Lehtosaari on kahlannut isoissa historiasaappaissa 15 historiakirjaa sekä nipun Kansa Taisteli -lehtiä. Virheitä en usko löytyvän. Sävykkäästi tekijät yksilöivät sotaa Taisto ja Rauha Juntusen tarinoilla sodan jyskeessä. Albumi saa uskottavalta tuntuvan päätöksen sodan traagista perintöä kuvaavassa lopussa, joka sijoittuu vasta vuoteen 1992.

Tämän kaltaisessa historian dramatisoinnissa pitää hakea tasapaino faktan ja fiktion välille. Koska en lukenut Raatteen tietä ensisijaisesti historian opuksena, koin päivämäärien määrän kahden lukemiskerran jälkeen hivenen luettelomaisena. Ehkä muutaman aukeaman lisäämisellä olisi päästy kerronnan kannalta syvempiin vesiin.

Tekijät ovat löytäneet kerrontaan suuren neutraalin tyylin. Niin suomalaisten kuin pakkaseen kuolevien ukrainalaistenkin kohtaloihin on helppo samaistua. Sodan perinnön tulkinta jätetään viisaasti kaikessa mykkyydessään lukijalle. Itse tulkitsen tämän sarjakuvan ja muun kuulemani perusteella että sota vei paljon miehiä ja naisia, myös niitä jotka palasivat.


Keskustele Hannu Lukkarisen sarjakuvista Kvaakissa.

Supersankarien kuvitteellinen realismi

Päivälehti-strip #8891, Russ Manning
Päivälehti-strip #8891, Russ Manning

Ajatus juoksevaa leijonaa nopeammin tapahtuvasta liaaneilla etenemisestä on populaarikulttuurista hubba bubbaa, jonka epärealistisuus häiritsee vain kaikkein ryppyotsaisimpia tosikkoja. Silti kysymys supersankaritarinoiden ja naturalismin välisestä suhteesta on perusteltu: mikä onkaan itsepetoksemme määrä ja luonne upotessamme supersankaritarinoihin?

Jatka lukemista ”Supersankarien kuvitteellinen realismi”