Negatiivisuus on positiivista!

Nemi 25: Villi ja vakaa
Lise Myhre

Kustantaja: Egmont kustannus Oy AB, PL 1269, 00101 Hki
Toimittanut: Maija-Riikka Parviainen ja Auli Salomaa
Suomentanut: Auli Salomaa
Latonut: Graafinen suunnittelutoimisto Pisara Oy / J-M Keisala
© 2012, NEMI AS/Distr.Bull
Painopaikka: Printall As, Viro 2012
48 s., 4-väri
ISBN 978-952-233-528-9

Hinta ovh 8,95 euroa

Nemi 24: Piikit pystyssä
Lise Myhre

Kustantaja: Egmont kustannus Oy AB, PL 1269, 00101 Hki
Toimittanut: Maija-Riikka Parviainen
Suomentanut: Sanna Kailanto
Latonut: Graafinen suunnittelutoimisto Pisara Oy / J-M Keisala
© 2012, NEMI AS/Distr.Bull
Painopaikka: Printall As, Viro 2012
48 s., 4-väri
ISBN 978-952-233-527-2

Hinta ovh 8,95 euroa

Vauvat ovat ihania!
Vauvat ovat ihania!

Nemi on sarjakuvana nyt 15-vuotias, yhtäältä parhaassa murrosiässä ja toisaalta jo vähän ikääntynyt. Kahdessa uusimmassa albumissa Nemi on persoonana pysynyt samanlaisena kuin ennenkin: älykkäänä, lyhytjännitteisenä, rentona, epäkäytännöllisenä, itsekkäänä ja laiskana. Ulospäin kovana, sisältä pehmeänä. Pieniä vauvoja inhotaan edelleenkin, mutta fantasiaa ja metallia rakastetaan. Siis: kaikin puolin tuttua ja turvallista Nemiä!

Grimm ja Nemi ne yhteen soppii...
Grimm ja Nemi ne yhteen soppii…

Sarjakuvahahmoille tyypilliseen tapaan nemiuniversumin muutkaan vakituiset henkilöt eivät ole ulkoisen habituksensa tai karakterinsa puolesta vanhentuneet. Jotain muutosta on kuitenkin ehtinyt tapahtua: Nemi on vakiintunut parisuhteeseen, kumppaniksi on tullut komea, Nemin miesmakuun sopivanoloinen Grimm. Tuskin pahasti spoilaan paljastaessani, että vihille ei pari sentään ole mennyt ja uskoisin, että tuskin meneekään.

Sini ja negatiivinen lady X
Sini ja negatiivinen lady X

Nemi ja hänen paras ystävänsä Sini ovat myös ystävystyneet varsin kyynisen naishahmon kanssa, jonka nimi ei ole tiedossa tätä kirjoittaessa (kuvassa ruskeaan pukeutunut lady). Voi olla, että kun Nemi itse on parisuhteessa ja alkanut matkan varrella ilmentämään enenevässä määrin varsin positiivisia asioita, niin negatiivisenhauskaa lisäpotkua tarinoihin on hyvinkin voitu luoda tällainen uusi nurinperin-Nuuti.

Mars ja Venus
Mars ja Venus

Nemi-albumeissa toistuvia teemoja ovat muun muassa rakkaus, miehen ja naisen erilaisuus sekä parisuhteen kiemurat, joita voidaan käsitellä tätä nykyä myös päähenkilön itsensä eikä pelkästään Sinin tai jonkun satunnaisen statistin kautta. Myös seksi ja seksuaalisuus ovat mukana, mutta ei enää kovin provosoivasti niin kuin Nemin varhaisina vuosina, nyt ehkä pikemminkin hillitysti. Yhtenä pysyvä ihmetyksen aiheena Nemissä on ihmisten yleinen typeryys, useammastakin näkökulmasta tarkasteltuna. Fanaattisuus ja suvaitsemattomuus saavat huutia kuin myös omahyväisyys, tyytymättömyys elämään sekä elämän ongelmien yksinkertaistetut ratkaisut monimutkaisessa maailmassa. Tälle kaikelle luo merkillistä jännitettä Nemin itsensä paljastuminen usein fanaattiseksi, suvaitsemattomaksi jne. Taitava käsikirjoittaja-piirtäjä Lise Myhre saa sankarittarensa ihastuttavan luotaantyöntäväksi ja vetäväksi yhtä aikaa. Ärsyttävä ja rakastettava Nemi!

Sitaatti WC:ltä.
Sitaatti WC:ltä.

Omanlaista syvyyttä Nemeihin luo lainausten elävöittäminen, jotka on poimittu kirjoista tai rocklyriikoista. Herkkyyttä löytyy myös sarjakuvan hiljaisissa, meditatiivisissa hetkissä siellä täällä, tähtitaivaan tai luonnon kuvauksissa. Nemissä on paljon katsomuksellisia ainesosia / ulottuvuuksia, jotka saattavat ajattelevan lukijansa kohtaamaan ja pohtimaan elämän kauneutta, kipeyttä tai rumuutta.

Hobitit tuloo, oletko valmis?
Hobitit tuloo, oletko valmis?

Nemin hahmoja ja sisältöä on joskus kritisoitu yksiulotteisiksi tai tylsiksi. No, kuka tykkää mistäkin. Kyseessähän on alun perin lehdissä ilmestyvä strippisarjakuva, jonka yksi voima on nimenomaan hahmojen helppo tunnistettavuus, aihepiirien tuttuus ja teemojen toistuvuus. Aamukahvia hörppiessä vitsin tai viestin pitää mennä tajuntaan sekunnissa parissa. Kun stripit kasataan albumiksi, voi tietysti mikä vaan alkaa tökkiä silmään. Ongelmansa kullakin, minua ei häiritse. Nemi on rautaa, sarjakuvan salmiakki, nainen, jossa on luonnetta.

Grimmin ystävänpäivälahja Nemille: tatska.
Grimmin ystävänpäivälahja Nemille: tatska.

Siis suosittelen. Tässä viimeisessä näytekuvassa Grimmin tilalla voisin olla minä, *sigh*

Näytekuvat albumeista ”Piikit pystyssä” ja ”Villi ja vakaa

Keskustele Nemistä täällä

Natasha 14 –Atolli 66

Piirtänyt: Francois Walthéry
Kirjoittanut: Guy d’Artet
Taustat: Bruno di Sano
Suomentanut: Anssi Rauhala
Kustantanut: Egmont Kustannus Oy Ab
Paino Livonia Print, Latvia 2012
ISBN 978-952-233-605-7
kovakantinen, 48/52 sivua, koko 240 x 315 mm, ovh 15.95 €

Edellinen Natasha-albumi (Suuri vedonlyönti) julkaistiin Suomessa jo tovi eli kolme vuotta sitten. Natashan seikkailuja lukemattomille kerrottakoon, että kyseessä on belgialaisen piirtäjän Francois Walthéryn yli 40 vuotta sitten luoma hahmo, älykäs ja seksikäs lentoemäntä, jonka ammatti on matkan varrella tarjonnut mukana olleille useille käsikirjoittajille oivan mahdollisuuden kierrättää sankaritarta ja tämän vakituista aisaparia Walteria mitä moninaisimmissa seikkailuissa ja maisemissa.

Suomalaisen kustantajan kotisivuilla luvataan aivan oikein Atolli 66-seikkailun olevan ”silkkaa vauhtia alkusivuista räjähtävään loppuratkaisuun asti!”.

Tarvittaessa Walterilta irtoaa rajumpikin meininki!
Tarvittaessa Walterilta irtoaa rajumpikin meininki!

Kyse on alkuperäisessä järjestyksessä kahdennestakymmenennestä Natasha-albumista, jossa seikkaillaan aiemmistakin lentoemännän seikkailuista tutuilla alueilla: maalla, merellä ja ilmassa, enimmäkseen kuitenkin maalla.

Tarinan alussa Natasha ottaa perille toimitettavaksi työmatkalleen paratiisimaisille Tiha-Tihan saarille viattoman pikkupaketin, joka osoittautuukin hankalaksi tapaukseksi.

Salaperäinen paketti, mitä lie sisällä?
Salaperäinen paketti, mitä lie sisällä?

Vaarallisia tilanteita riittää tuttuun tapaan, tällä kertaa kuuden eri liikkumisvälineen vauhdittamana! Tarinaa voi pitää täydellä syyllä agenttitason seikkailuna ja itse paketin sisältökin paljastuu varsinaiseksi arvoitukseksi. Juonen kehittely itsessään ei sisällä suurempia yllätyksiä, vauhdilla mennään tarinan rullatessa sujuvasti eteenpäin. Tästä syystä joku saattaa jopa kokea albumin sanokaamme vaikka hieman vähäravinteiseksi hengentuotteeksi lukijalleen. Toisaalta olisi hyvä muistaa, että seikkailusarjakuvalta on tuskin tarpeenkaan vaatia suuria, elämäntarkoitusta tai eksistentialistista tuskaa hakevia sävyjä. Atolli 66 asettuu juonirakenteeltaan Natasha-tarinoissa keskikastin sarjaan, hyväksi sellaiseksi. Teos on helposti luettavissa yhdeltä istumalta, niin kuin normisarjakuvan kanssa on voitava tehdäkin. Ja jos niin haluaa, voi lukukokemustaan syventää vaikka pienen tauon jälkeen lukemalla albumi uudestaan löytäen siitä useampiakin ulottuvuuksia.

Walter saa ankarasti kyytiä seikkailun aikana!
Walter saa ankarasti kyytiä seikkailun aikana!

Natasha-tarinoita paremmin tunteville juonen mahdollinen keveys korvataan tarinaan ja kuvastoon sisälle rakennettujen, monesti huumorilla ryyditettyjen lukuisten sisäpiiriviittausten ja yksityiskohtien avulla. Niiden bongaaminen on ilo! Osa on purettu auki selityksin, osa jää lukijan tunnistettavaksi ilman apuneuvoja ja toki on myös niin, että ainakin itselleni osa sisäpiirivitseistä on jäänyt varmasti tunnistamatta. On viittauksia aiempiin Natasha-albumeihin ja Walthéryn ystäviin ja näiden tekemiin tai yhdessä työstettyihin sarjakuviin. Ainoastaan s. 40 on yksi auki purettavaksi aiottu viittaus jäänyt selittämättä. Oma suosikkini näistä sarjakuvamaailman sisäisistä viittauksista on Tora-Tora, jonka taustalla on Franquinin luoma Gaston eli Niilo Pielinen. Franquin-kytköksiä on itse asiassa useampikin albumissa.

Tora-Tora sählää kuin Niilo konsanaan!
Tora-Tora sählää kuin Niilo konsanaan!

Walthéryn piirrosjälki on varman rento, tutun tunnistettava Natashojen ystäville ja di Sanon ja Waltheryn yhteistyön hedelmät sulautuvat saumattomasti yhteen. Kuvakulmien käyttö eli elokuvista lainatakseni tarinan ohjaajana toimiminen on huippua. Pienellä mielikuvituksella voi kuljettaa tätä(kin) Natashaa elokuvana mielessään.

Hyvää yötä. Sen kuvausta siis.
Hyvää yötä. Sen kuvausta siis.

Albumin painoasu on upea ja itseäni miellytti erityisesti monipuolinen ja kohdilleen osunut värien käyttö, esimerkkinä sekä varjojen ja valojen käyttö että yön vaihtuminen aamuksi aukeamalla 24-25. Käännös on taattua Anssi Rauhala-tasoa, tekstaus mielikuvitusrikasta, moni-ilmeistä ja elävää, pysyen selkeänä ja riittävän kookkaana.

... ja hyvää auringon nousua myös.
… ja hyvää auringon nousua myös.

Belgialainen François Walthéry oli kuusikymppinen työstäessään tätä viimeisintä, alun perin 2007 ilmestynyttä Natasha-albumiaan. Teoksen omistuskirjoitus kertonee paljon: ”Omistettu… kaikille vanhoille ystävilleni belgialaisen sarjakuvan kulta-ajalta, jotka ovat auttaneet minua tässä vaikeassa ammatissa.” Koin itsekin tämän albumin kultaisena kaikuna niiltä vanhoilta hyviltä ajoilta, joihin mestari itse omistuksessaan viittaa. Omistuskirjoitus selittänee omalta osaltaan edellä mainittujen viittausten määrää. Piirtäjä kuvaa ammattiaan vaikeaksi. Ensimmäisen julkaistun ja tämän Natasha-tarinan välillä on 36 vuotta. Se on pitkä jänneväli pitää yllä suhdetta naiseen, toki itse luotuun ja kuviteltuun, mutta silti. Niinpä sisäkansiin valokuvattu mestari itse tiirailemassa ystäviensä kanssa piirtämäänsä iätöntä, viatonta, seksikästä ja hyväsydämistä Natashaa väräyttää myös minun, vanhenevan miehen sisikuntaa.

Vanhat miehet ja ...
Vanhat miehet ja …
... aina ihana Natasha! *sigh*
… aina ihana Natasha! *sigh*

Olisiko Natashalla pieni, vino hymynpoikanen katsellessaan Walthérya? Natasha on hahmona iätön, naisen idea ja ideaali, miehen silmin katseltu. Siinä missä Natashan luoja vanhenee (Walthéry on tätä kirjoitettaessa 66-v.), pysyy sankaritar itse tietysti iättömän kauniina ja argh, niin viettelevän eroottisena seikkailuissaan. Jos veikata pitäisi, niin Natasha ja Walter (piirtäjän alter ego) eivät koskaan toisiansa saa. Ideaalin on pysyttävä ideoiden maailmassa.

Siis: suosittelen!

Kvaakissa voi jatkaa keskustelua Natashasta täällä ja mitä tässä vaatimattomassa arvostelussa on jäänyt vaillinaiseksi tai on peräti harhaan mennyt, sieltä löytyy korjausehdotuksia ja moniulotteista aiheen käsittelyä. Tapaamisiin siellä ja kiitos tähänastisesta!

Moolokin kidasta II: Sarjakuvafestareita, Jubaa ja Ateneumia

Lukijan kannalta saattaa olla merkityksellistä, että hän tutustuu ikään kuin pohjiksi kirjoittajan edelliseen blogahdukseen: Moolokin kidasta I

Belenosta paossa

Saako sarjakuvalla vaikuttaa? Vasemmalta lukien keskustelemassa Lissu Lehtimaja, Ville Tietäväinen, Ville Ranta, Ville Hänninen ja Otso Höglund. Kuva kirjoittajan.
Saako sarjakuvalla vaikuttaa? Vasemmalta lukien keskustelemassa Lissu Lehtimaja, Ville Tietäväinen, Ville Ranta, Ville Hänninen ja Otso Höglund. Kuva kirjoittajan.

Hirmuinen sade yllätti kesken sarjakuvafestareita, keskellä Mannerheimintietä, kun siirsin lihojani Kiasmasta pääteltalle. Kohta oli tarkoitus juosta takaisin, kun piti ehtiä seuraamaan huippumielenkiintoista ”Saako sarjakuvalla vaikuttaa – Poliittinen sarjakuva”-paneelia. Tässä vaiheessa säntäsin kuitenkin vauhdilla lähimmästä aukeavasta ovesta sisään sadetta pitämään, mikä tarkoitti Suomen ykkösalkoa, lippulaivaa vertaistensa joukossa.

Sarvet-etiketti
Sarvet-etiketti

Ei niin, että asiasta eli Alkosta olisin sinänsä kiinnostunut. Sarjakuvia sitä Helsinkiin tultiin ihmettelemään, ei viinaksia. Tällä yritän vakuuttaa lukijaa tekemästä hätäisiä johtopäätöksiä katsomusopettajan moraalin laadusta, siis että ihan vahingossa vaan sinne Alkoon juoksin, kun kerran satoi. Tein kyllä pienen kierroksen pitkäripaisessa, ihan uteliaisuuttani. Ja silmääni ja sitä myöten käteeni sattui yllättäen portugalilainen viinipullo nimeltä Sarvet, jonka etiketin oli tehnyt Jussi ”Juba” Tuomola. Olihan se pullo ostettava.

Juba, the komeetta

Komeetta. Halleyn sellainen käväisi 1986. Kuva: Juba
Komeetta. Halleyn sellainen käväisi 1986. Kuva: Juba

Moolokin kidasta eli talomme palosta pelastui RUK:n kurssikirja nro 180, ”Komeettakurssi” (1985-86). Sivulla 114 oman kuvani vieressä pällistelee Jussi Tuomola. Hänelle olen kiitollinen paitsi armeijan aikaisesta ystävyydestä, myös siitä merkittävästä asiasta, että hän johdatti minut takaisin totuuden eli sarjakuvien lukemisen pariin. Olin varhaisessa aikuisiässä omaksunut häpeäkseni sen harhaisen käsityksen, että sarjakuvat ovat alempiarvoista ja -älyllistä kulttuurin muotoa, oikeastaan välivaihe kasvussa ”Aikuiseen makuun”. Ja että on suotavaa luopua niistä ja siirtyä oikean ja arvostettavan lukemisen muodon eli kirjojen pariin. Mutta sitten tuli Juba, pistettä vaille kuusi ällää kirjoittanut minua fiksumpi upseerioppilas ja osoitti harhani.

RUK, 2. komppania. Kuva: Juba
RUK, 2. komppania. Kuva: Juba

Minua hieman ihmetytti tämä älykön oloinen kaveri, joka punastumatta kertoi harrastavansa sarjakuvien piirtämistä. Rahaakin oli mies harrastuksellaan tehnyt, kun oli saanut selvää suomalaista riihikuivaa peräti viidensadan markan verran voitettuaan aikaisemmassa rykmentissään järjestetyn sarjakuvakilpailun. Tämä oli luonnollisesti omiaan nostamaan välittömästi oman arvostukseni määrää sarjakuvien suhteen, sillä jos tollo ei muuten ymmärrä, sille kannattaa puhua rahasta, joka tunnetusti on arvon mitta. Näin minäkin aloin taas äkkiä arvostaa sarjakuvaa.

No, oikeasti Juba puhui ihan vaan järkeviä: eritteli kiihkottomasti hyväksi kokemaansa sarjakuvaa ja tunnusti kyllä myös kehnohkon sarjakuvan olemassaolon. Mämmilää hän kehui kovasti ja kertoi tehneensä siitä esitelmänkin äidinkielen tunnille, jossa oli Kari Rydmania lainaten verrannut sarjakuvaa Linnan teoksiin ja parhaaseen kirjallisuuteemme. Opettaja oli kommentoinut, että hänestä Mämmilä oli vähän tylsä, mikä Jubaa kovasti nauratti episodia minulle kertoessaan.

Varusmiespastori tervehtii varusmiehiä. Kuva: Juba
Varusmiespastori tervehtii varusmiehiä. Kuva: Juba

Juban ajatuksen juoksu kuulosti kovasti fiksulta ja suhteellisuudentajuiselta. Mikään ei ole pahaa sinänsä, pahaa on vain välineen huono käyttö. Samalla tavalla on olemassa esmes hyvää ja huonoa kirjallisuutta. Minä olin että mitä? Järkipuhetta kaikki tyynni. Kiitos ja kippis Juba! Siitä alkoi taas sarjakuvien lukeminen ja albumien kerääminen. Sain samalla ilolla tunnustaa itselleni sen tosiasian, että olin nauttinut paljon ihan oikeasti hyvää nuoruuteni intohimon eli sarjakuvan parissa. Jubalta opin myös sen, että suomalaista sarjakuvaa on aina tuettava. Mainitun periaatteen ja runsaan kvaakista lukemani myönteisen palautteen pohjalta uskalsin ostaa festareilta kaikki tähän mennessä ilmestyneet Säilät ja lupasin hövelisti myös tilata lehden. Nimittäin rokotti se talon palo sen verran monta hyllymetriä sarjakuvaa, että on aika tekeminen lihottaa hyllyt takaisin entisiin mittoihinsa. Suomalaiselle sarjakuvalle on ihan oma, arvostettu osastonsa meikäläisen sarjakuvahyllyissä.

Romantiikkaa Ateneumissa

Kävimme vaimoni kanssa festarilauantaina myös Schjerfbeckin näyttelyssä, samoilla kulmilla kun oltiin. Reilu 20 vuotta sitten minulla oli ensitreffit ex-tyttöystäväni ja nykyisen vaimoni kanssa. Tuolloinkin eli keväällä 1992 Ateneumissa oli menossa Schjerfbeckin näyttely. Sinne olin seuralaisekseni ujosti kysynyt yhden sievän ja älykkään oloisen naisen, johon olin luennoilla silmäni mielistyneenä iskenyt. Hassua, hän oli tuolloin ajatellut kutsua minut samal viisii samaan näyttelyyn, mutta onneksi ehdin ensin. Siitä se lähti, reilu 20 vuotta yhteiseloa takana ja hyvin menee.

Niin, siitä Schjerfbeckistä sen verran, että on hänellä semmoisia teoksia, joista väistämättä tulee mieleen tietty sarjakuvamaisuus. Googlettamalla esmes ”Schjerfbeck omakuva” voi kokeilla omia aatoksia aihepiiriin liittyen. Ja näyttely ylipäänsä oli vaikuttava, suosittelen. Vielä ehtii, 14.10.2012 asti. Hanipuppelilla tai ilman.

Poronsarviuutetta vaimon kanssa?

Silmieni edessä on nyt sama pullo kuin oheisessa kuvassa alaoikealla. On kai oikeus ja kohtuus korkata se tämän bloggauksen jälkeen, mehevä ja hilloinen Sarvet-rypälejuoma Alkon mukaan. Olisiko Juban siveltimen jäljessä jotain samaa? Mehevä se ainakin on, täyteläinen.

Festareiden satoa.
Festareiden satoa.

Mistä muuten ovat nimen juomalle keksineet? Etiketissä ainakin on sarvipäinen eläinhahmo tanssahtelemassa ladyn kanssa -> http://www.alko.fi/tuotteet/fi/407744. Josko se olisi hyvä nauttia rakkaan rouvan kanssa kynttilän palaessa ja katsoa, mihin Bacchus, tuo viinin, taiteen, päihtymyksen, hurmion ja hedelmällisyyden jumala seuraajansa johdattaa! Mmmm…

Moolokin kidasta I

Oma kuva
Oma kuva

”Tuli palo

meni talo”

Talo paloi viime kesänä 2011 eli reilu vuosi sitten ja sitä myöten tuhoutui muutaman tuhannen sarjakuva-albumin kokoelmastani arviolta neljännes, ehkä enemmänkin. Uusi, upea talo on jo rakennettu vakuutusyhtiön ystävällisesti sponsoroimana, mutta vasta nyt, reilua vuotta myöhemmin olen päässyt tsekkaamaan tarkemmin, mitä palosta jäi jäljelle. Ikävimmästä päästä tuhoja on mainittava 70-luvun Ruudut ja Non stopit, joista täydellisistä kokoelmista tuhoutui iso osa ja Zoomeistakin kaikki, nyyh. Onneksi toisaalta vain yksi Gaimanin The Sandman (Dream Country) uhrattiin Moolokin kidalle.

Moolokin kita (kuva Alix, Etruskien aarre)
Moolokin kita (kuva Alix, Etruskien aarre)

Sen saa tietysti vaikka Akateemisesta tai Kirjamessuilta lokakuussa, joten nou hätä. Ja kaikki suomennetut Königin teokset säilyivät, hooray! Tämä seikka on omiaan osoittamaan Kaitselmuksen hyvää makua sarjakuvien suhteen, vaikka tohelo suojelusenkeli muutoin vetikin lonkkaa kuumana kesäpäivänä ja päästi talomme saatanallisella tavalla palamaan.

Moolokin kitaan!
Moolokin kitaan!

Kaukoranta-Kemppinen 1972, kippis!

Yksi säästyneistä aihepiiriin liittyvistä teoksista on vuodelta 1972 Kaukoranta-Kemppinen ”Sarjakuvat”. Poikkeuksellinen teos ilmestymisaikanaan. Luin sen enempi-vähempi kursorisesti parina iltana menneellä viikolla, käteen kun sattui. Kirja kannattaa mainita jo siksi, että Kaukoranta täytti just vuosia seitsemänkymmentä ja on siis ajankohtainen. Ja hänet on mainittava, koska hän on sarjakuvan the Man Suomessa, korkeasti pyhä, jonka ansiosta paljolti minäkin kurja menetin sydämeni sarjakuvalle lapsuudessani. Hallelujahgobble! Hitto, ilman Ruutuja, Lucky Lukeja, Asterixeja, Ahmed Ahneita ja niin poispäin olisin jäänyt lukemaan vain joitain isältä nyysittyjä pornolehtiä. Ja Enid Blytonia. Ja Tarzaneita. Ja pupukuusikkoa ja Herman Hesseä. Kaukoranta, kippis! Uskon, että meitä on monta, jotka maljan sinulle kohotamme.

Sarjakuvat-kirjassa on melkein puoleen väliin asti lähinnä jenkkisarjakuvan ja -historian esittelyä, mikä tietysti on ymmärrettävää silloinen tilanne huomioon ottaen. Vasta sivulla 141 alkaa itseäni erityisesti kiinnostava eli oleellinen otsikolla ”Muu maailma”, sen jenkkilän lisäksi siis.

Sarjakuvat-kirja ilmestyi samoihin aikoihin kun Ranska-Belgia-sarjakuva alkoi vyöryä Suomeen ja itse olin hiukka alta 10-vuotias. Kirja totesi enteellisesti: ”Nämä sarjakuvat (siis Tintin, Spirou, Pilote) ovat nyt tulemassa pohjoismaihin ja Suomeen. Ne tulevat valtaamaan meidän markkinoitamme, sen minkä niitä hallitsevat kolme kovaa huonoa amerikkalaista kenties antavat perään: Williams, Semic-Press ja Disney.” (s. 149). Ei mitenkään vaatimattomasti luonnehdittu maali ja tähtäin tai profetia, sanoisin. Toki lehmä oli Kaukorannalla varmaan omassa ojassa, sillä seuraavana vuonna 1973 ilmestyi Ruutu, pian päättyvän lapsuuteni ja sitä seuraavan murrosikäni kenties tärkein sarjakuvalehti.

Sarjakuvat
Sarjakuvat

Mutta on myönnettävä, että yhtä lailla luin mustiksia ja bustereita, Tex Willereitä väheksymättä. Mutta sielun syvyyksiin, sinne mielen kompostikasoihin jäi piirtymät ranskalais-belgialaisesta sarjakuvasta, joiden juonet, värit, hassuttelut, älykkäät kuviot kaikkinensa jotenkin vain upposivat sinne jonnekin. Syvälle sielunmaisemaan. Olen, olen kiitollinen.

”Voihan nenä!”

Se yxi hyvä tawara eli muistelus vielä: Olisiko ollut 1970 tai -71, kun kaverini esitteli koulumme takapihalla, muilta vähän piilossa Asterix ja Cleopatraa ja oli niin innoissaan, niin innoissaan. Esitteli kantta (teoksen tekemiseen kului 67 litraa olutta, hahhahhaa!) ja sisältöä (katso egyptiläisten puhetta, hahhahhaa!).

Miten Gizan sfinksi menettikään nenänsä?
Miten Gizan sfinksi menettikään nenänsä?

Minä yritin pysyä perässä ja olin vähän hämilläni, kun en ehtinyt tajuta kaikkea, vauhti oli kaverilla niin kova. Mutta olihan se ymmärrettävää, maailma oli kääntymässä saranoiltaan! Sarjakuva, josta tuli minunkin rakastettuni.

Mitä muuta palosta selvisi hengissä? Siitä lisää jännittävässä jatko-osassa tähän bat-aikaan tällä bat-kanavalla, seuraavalla kerralla.

Ps. Mitä tarkoitetaan Moolokin kidalla?

Moolokin kita on ilmaisu paikasta, johon saadaan uppoamaan vaikka mitä eikä pohjaa näy.

Moolok
Moolok

Moolok oli muinainen oinaan- tai häränpäinen jumala Lähi-idässä, jolle saatettiin uhrata lapsiakin. Jumalankuva löytyy muun muassa albumista Alix, Etruskien aarre, josta kaksi kuvanäytettä tässä yhteydessä.