Perustuu tositapahtumiin

Kirjailija ja madame
Reetta Laitinen
ISBN: 978-952-5938-09-8
80 sivua / 173 x 245 / kaksivärinen / kovakantinen
Lempo Kustannus 2012

Historiallinen fiktio on suhteellisen vaativa lajityyppi varsinkin jos käsiteltävästä aiheesta on olemassa paljon kirjoitettua tietoa. Mitä kertoa ja mitä jättää pois? Monet kunnianhimoiset projektit ovat kaatuneet siihen, että yrittävät mahduttaa tarinaansa luettelomaisesti kohteensa koko elinkaaren syntymästä kuolemaan. Usein onnistutaankin paremmin kun otetaan joku tietty ajanjakso historiassa ja rajataan tarina tiukasti siihen.

Helsinkiläisen sarjakuvataiteilijan ja kulttuurintutkijan Reetta Laitisen (s. 1982) Kirjailija ja madame luottaa pääosin jälkimmäisen lähestymistavan voimaan. 1920-30-luvulle sijoittuva tarina Oskar Pekkalasta ja Mimi Creutzista pohjautuu kirjailija Olavi Paavolaisen ja madame Minna Craucherin väliseen suhteeseen. Nimet on muutettu, mutta muuten tarinaa kerrotaan tiedossa olevien tositapahtumien pohjalta pienimuotoisesti ja kohtaus kerrallaan aina traagiseen loppuun asti kuin näytelmässä ikään. Paavolainen lienee ainakin nimenä tuttu kaikille vähänkin historiasta ja suomalaisesta kulttuurielämästä kiinnostuneille. Tässä albumissa Pekkala jää kuitenkin enemmän tai vähemmän sivurooliin, ”huonomaineisen” Mimi Creutzin varastaessa niin lukijan kuin sarjakuvan seurapiirienkin huomion.

Moni historiallinen kertomus kompastuu myös siihen, että nykyajan asenneilmasto siirretään sellaisenaan menneisyyteen. Tämän kaltaisista uskottavuusongelmista Kirjailija ja madame ei kärsi. 1900-luvun alun kuvaus on vakuuttavalla tasolla etenkin naisen roolia havainnoidessaan. Mitään muuta ei kulttuurintutkijalta tietysti odottaisikaan. Kronologisen kerronnan katkaisevat takautumat tuovat osaltaan sopivasti taustatietoa, jotta Creutzin tekemiset asettuvat oikeisiin uomiinsa, niin henkilökohtaisten ratkaisujen, kuin olosuhteidenkin osalta. Ei ole huonoista oloista tulleen naisen ollut helppoa löytää paikkaansa yhteiskunnassa, jossa kaikki on toiminut hieman eri säännöillä kuin nykyään. Toisaalta voidaan myös ainakin pieni pilke silmäkulmassa kysyä ovatko sisäänpäin lämpiävät taiteilijapiirit ja ”vaikeasti selitettävät” keskinäiset suhteet sittenkään niin paljon vajaassa sadassa vuodessa muuttuneet.

Kirjailija ja madame on oikein onnistunut kuvaus traagisesti päättyneestä ihmissuhteesta, mutta yhtä hyvin se on hahmojen vaatetusta ja dialogia myöten mainiota ajankuvaa. Rautalangan sijaan kerronta on sidottu yhteen väljästi langalla, jonka avaaminen on lukijalle vaivatonta. Myös albumin ulkoasu huokuu hillittyä arvokkuutta paperivalintaa ja sisäkansien vanhoja mainoksia mukailevaa tyyliä myöten. Sinisen lisävärin taktiikka toimii sekin hienosti tasapainottaen piirrosjälkeä.
Sanoisin että hyvä ja tarpeellinen lisä suomalaisen sarjakuvan tarjontaan.

Viikset ja kreisikesä

Fok_it 2
Joonas Rinta-Kanto
ISBN: 9789526700854
15€ / 120 s. / Neliväri / Kovakantinen
Kreegah Bundolo 2011

Viikset ja kreisikesä. Melkein tekisi mieli tiivistää arvostelu järjestyksessään toisesta Fok_it kokoelmasta noihin kahteen sanaan. Niin vahvasti Joonas Rinta-Kannon hulvaton strippisarja tuntuu leijuvan omissa sfääreissään jossakin sellaisen urbaanin ironian ja urpoilun maailmassa, ettei sitä ensin edes tee mieli lähteä sen tarkemmin analysoimaan. Sen kun vain antaisi virran viedä.

Kuitenkin Fok_it on pääosin hauska ja paikoin oivaltavakin. Tajunnanvirtaan nojaava puhekielisyys ja tekstiä hyvin tukevat oudon mulkosilmäiset hahmot tekevät tehtävänsä. Huumori syntyy kokonaisuudesta ja tunnelmasta, ei niinkään loppuvitsistä, jota ei useinkaan edes ole. Fok_it ei matki ketään – Rinta-Kanto on luonut ilmeisen omannäköisensä sarjakuvan, joka kaiken lisäksi on käsittääkseni löytänyt merkittävän osan lukijakuntaansa varsinaisten sarjakuvapiirien ulkopuolelta. Varsin kunnioitettavaa sekin.

Tässä toisessa osassa visuaalinen ilme alkaa jo olla vakiintunut. Ero on huikea varsinkin jos piirrosjälkeä vertaa blogin alkupään strippeihin. Myös jutuissa on tapahtunut kehitystä alun hokemahuumorista enemmän jutusteluun ja tarinointiin päin. Muutamassa stripissä tosin aletaan olla sillä rajalla onko tekstiä kolmelle ruudulle jopa liikaa. Helsingin Sarjakuvafestivaalien haastattelussa muistan Rinta-Kannon maininneen miettineensä pidempienkin sarjakuvien tekoa ja miksipä ei: Joku ihan sivun tai kahden juonellinen kokeilu yhdistettynä tuttuun sekopäiseen dialogiin saattaisi hyvinkin toimia.

Fok_it on siinä mielessä ristiriitainen tapaus, että siinä on detaljeita myöten toisaalta jotain hyvin tunnistettavan suomalaista, toisaalta taas mennään ohi kovaa ja korkealta niin, ettei minkäänlaista arkitodellisuuden tuntua synny. Fok_it on kuin Fingerpori, joka on vetänyt liikaa sieniä. Ollaan irrallaan reaalimaailmasta jossakin loputtoman kreisikesän bileissä, missä suomalaisuus, cityjuntit ja hipsterit sekoittuvat yhdeksi massaksi ja ironista viiksiläppää riittää maailman tappiin asti.
Vai onks tää ihan dorka tää mun teoria? Must täs on jotain itua.

Keskustele Fok_itista Kvaakissa

Fok_it Blogi

Kynän voimalla: Lempo Kustannus ja suomalainen hulluus

Modernin toimintaelokuvan klassikko Con Air kiteyttää yhdenlaisen, joskin vahvasti kärjistetyn näkemyksen tavanomaisen elämän sisältämästä hulluudesta: Paiskimme ”hulluna” töitä koko elämämme, jäämme eläkkeellä tyhjän päälle ja kuolemme lopulta vanhainkodissa vailla arvokkuutta – ilman että olemme saaneet aikaan mitään mainittavaa. Wouldn’t you consider that to be insane? Kysyy Steve Buscemin esittämä mielenvikainen sarjamurhaaja osuvammin kuin ehkä sittenkään haluamme itsellemme myöntää.

Mikä elämässä sitten ylipäätään on tavoittelemisen arvoista ja mikä ei? Rahat, rakkaus vai kolmipyörä? Kipuaminen Kalifiksi Kalifin paikalle? Jos piirtää sarjakuva-albumia 35 vuotta, onko se käsitettävissä hulluudeksi? Vai olisiko hulluutta sittenkin jättää piirtämättä, vaikka mieli tekisi, vain koska niin nyt vain ei ole täyspäisen tapana tehdä?

Kynä
Reino Mäkelä
ISBN 978-952-5938-07-4
15€ / 60 s. / 240×170 mm / MV / Kovakantinen
Lempo Kustannus 2011

En tiedä, mutta Reino Mäkelä ehkä tietää. Yksi turkulaisen Lempo Kustannuksen tämänsyksyisistä uutuuksista on tosiaan 35 vuotta enemmän tai vähemmän työn alla ollut Mäkelän ( s. 1941) esikoisalbumi. Kapakkatappelua myöten tyylipuhtaana länkkärinä alkava, mutta lopulta jonkinlaiseksi tieteiskertomukseksi ja hämäräksi yhteiskunnalliseksi utopiaksi kasvava Kynä on omanlaisensa tapaus ja sen julkaiseminen on suhteellisen lyhyen aikaa toimineelta Lempo Kustannukselta mainio veto. Tyylillisesti ollaan tekstausta myöten lähellä Tarzanin, Taika-Jimin ja muiden klassisten seikkailusarjakuvien henkeä. Mieleen tulee jollakin tasolla myös Kalervo Palsa. Albumin maailmankuva pysyy kasassa jotenkuten omanlaatuisen logiikkansa turvin, vaikka voisi olettaa käänteiden vuosikymmenten saatossa kerran jos toisenkin muuttaneen suuntaa.

Jos aivan rehellisiä ollaan, rujonpuoleinen Kynä ei ole maailman kauneinta tai sujuvinta sarjakuvaa. Kuitenkin se on jo lähtökohtansa puolesta kiinnostavampi kuin vaikkapa suuri osa kirjakauppojen sarjakuvahyllyjä koristavista toinen toistaan muistuttavista strippikoosteista. Lihanleikkaajana elämänuransa tehnyt Mäkelä kertoo albumin esipuheessa piirtäneensä työn ohessa iltaisin ja olleensa välillä jumissa vuosikaudet, mutta piirtäminen ei koskaan jäänyt. Kynän voimalla on edetty ja välillä on epäilyttänyt onko koko hommassa järjen hiventäkään. Jälkeenpäin epäilyt on helppo kuitata turhiksi. Harva tekijä saa esikoisteoksensa julki 70-vuotiaana, ja vieläpä sarjakuvana. Ei voi kuin arvostaa. Niin tekijää kuin kustantajaakin.

Alhaiset Taajuudet
Leo Kuikka
ISBN 978-952-5938-06-7
13 € / 62 s. / 168×245 mm / MV / Pehmeäkantinen
Lempo Kustannus 2011

Mielenkiintoinen tapaus on myös toinen Lempo Kustannuksen tämänvuotinen esikoisalbumi, ”tv:n katselua harrastavan” Leo Kuikan Alhaiset Taajuudet. Riemastuttavissa mustan huumorin sävyttämissä yksisivuisissa tarinoissa sivutaan seksiä, kuolemaa, hulluutta ja elämän kurjuutta. Paitsi teemat, myös ruutujako säilyy läpi albumin samana: neljä riviä, kolme ruutua rivillä. Piirrosjälki on minimalistista ja tylyt käänteet seuraavat toistaan. Vaikka aiheet ovat raskaita, etäännyttävänä tekijänä toimii juuri äkkiväärä huumori. Mitä tahansa voi tapahtua ja tapahtuukin: Lääkäri ottaa valokuvia ”ihottumaperseisestä” miehestä ja laittaa kuvat nettiin. Sitoutumista kammoavan homon päähän tippuu lentokoneesta tiiliskivi.

Ai niin, Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla Alhaisten Taajuuksien ostajille oli myös tarjolla Kuikan veljensä kanssa tehtailemia 30-luvun saksaan sijoittuvia pienlehtiä. Kyllä, juuri niin hämärää kuin miltä kuulostaakin.

Melkein väittäisin sekä Kynän että Alhaisten taajuuksien julkaisemista kulttuuriteoiksi. Kumpaakaan ei voi millään mittarilla väittää ainakaan yleisön kosiskeluksi. Niitä on piirretty pöytälaatikkoon koska on tuntunut siltä että piirtää pitää. Eräänlaisia suomalaisen hulluuden ilmentymiä vaiko sittenkin taistelua sitä vastaan? Oli miten oli, toivottavasti Lempo Kustannus jatkaa valitsemallaan tiellä ja koluaa pöytälaatikoita vastaisuudessakin.

Keskustele Kynästä Kvaakissa

Keskustele Alhaisista Taajuuksista Kvaakissa

Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi

Enimmäkseen hyvä näkyvyys
Hannele Richert
ISBN 978-952-5909-06-7
Kieli: suomi ja englanti
Ovh. 15 € / 124 s. / B5 / Mustavalkoinen
Asema 2011

Hannele Richert tunnetaan sarjakuvapiireissä erityisesti omaperäisistä ja monipuolisista omakustanteistaan. Viime vuonna julkaistu mainio Sielun koostumus – sudenkuoppien käsikirja (Zum Teufel) kokosi yhteen parhaita juttuja vuosien varrelta ja summasi samalla ansiokkaasti tekijän siihenastista uraa. Siltäkin osin sopii hyvin, että Richertin uusin, kasvukipuja ja aikuistumisen vaikeutta käsittelevä Enimmäkseen hyvä näkyvyys, on oma pitkä tarinansa ja samalla ikään kuin hyppy uudelle tekemisen tasolle.

Albumin lähtökohdat ovat kasvutarinalle otolliset. Tulevalle elämälle on olemassa selvät raamit joiden puitteissa päähenkilön oletetaan toimivan, mutta jokin haraa vastaan. Tällä kertaa päähenkilö on Marja, lahjakas pianoa soittava ja kappaleita säveltävä tyttö, jonka tie musiikkilukioon ja sitä kautta tähdeksi on auki. Kaikki ei kuitenkaan mene niin sanotusti kuin strömsössä ja Marja huomaa ajautuvansa suunnitelmasta ja elämäntilanteesta toiseen saamatta otetta oikein mistään. Aikuiseksikin pitäisi jossakin vaiheessa kai kasvaa. Äiti ja ystävät ihmettelevät kun lahjakas tyttö jättää koulut kesken ja elättää itseään siivoamalla.

On varmasti paljolti lukijastakin kiinni, kuinka uskottavana hän Richertin rakentamaa maailmaa ja henkilöitä lopulta pitää. Jos ei ole koskaan ollut tippaakaan epävarma siitä mitä haluaa elämällään tehdä, saattaa päähenkilön kyvyttömyys tehdä ratkaisuja tuntua ärsyttävältä. Jos taas on elämässään ollut vastaavassa tilanteessa, samaistuu käänteisiin varmasti helpommin. Itse olen ehkä jossakin siinä välissä. Toisaalta tuntui, että Marjan jatkuva kompleksisuus olisi paikoin kaivannut vahvempaa taustoittamista – vaikka pieniä viitteitä syy-yhteyksistä toki annetaankin pitkin matkaa. Toisaalta liian osoittelevuuden välttäminen kielii halusta välttää turhan helppoja tulkintoja ja on tavallaan toimiva ratkaisu sekin. Ei yksinkertaisia vastauksia oikeassakaan elämässä usein vain ole.

Kansikuvassa ja esittelytekstissä vahvasti esiin nostettua astronautti-haavetta sivutaan dialogissa vain muutamaan otteseen, mutta ainakin itse koin avaruudessa leijumisen vahvasti myös itse tarinan rytmin kannalta olennaisena vertauskuvana Marjan tuntemalle irrallisuudelle ja tavallaan ”leijumiselle” elämäntilanteesta ja kohtauksesta toiseen ilman selvää päämäärää. Asiat tuntuvat vain tapahtuvan ja aina kun päähenkilö on saamaisillan tukevan otteen seinästä, kiskaistaan hänet taas eri suuntaan. Sen verran tehokkaasta efektistä on kyse, että voisi melkein puhua painottomuuden tunteesta lukukokemuksessakin.

Enimmäkseen hyvä näkyvyys on kunnianhimoinen albumi, jossa riittää sulateltavaa. Ei täydellinen, mutta tarpeeksi monella tasolla onnistunut kuitenkin. Se on niitä teoksia, jotka toimivat varmasti toisille paremmin kuin toisille. Episodimainen rakenne ja luonnosmainen kuvitus tukevat tarinaa hyvin. Herkkä ja hiukan kömpelöhkökin lyijynäviiva tuntuu olevan koko ajan vaarassa suttaantua tai pyyhkiytyä pois ikään kuin se vielä odottaisi tussausta laittamaan asiat viimein kuntoon.

Keskustele Hannele Richertin sarjakuvista Kvaakissa

Aika entinen ei koskaan enää palaa

Paimen
Anna Sailamaa
ISBN 978-952-5724-38-7
Kieli: suomi ja englanti
Ovh. 20 € / 88 s. / 203 x 236 mm / Yksivärinen, kovakantinen
Englanninkielinen käännös Jelle Hugaerts
Huuda Huuda 2011

Pohjoisessa on autiota ja kylmää, mopot ei toimi ja joutsenetkin kuolee. Anna Sailamaan kakkosalbumin puitteet ovat karut, mutta pohjoissuomalaisesta pikkukylästä tarkkanäköistä kuvaa piirtävä Paimen on paljon muutakin kuin ankea miljöönsä.

Torniosta kotoisin oleva Sailamaa (s. 1979) on julkaissut sarjakuvia Kutikuti-kollektiivin riveissä 2000-luvun alusta lähtien. Hän on voittanut Kemin pohjoismaisen sarjakuvakilpailun vuonna 2007 ja kansainvälisen Fumetto-festivaalin sarjakuvakilpailun 2008. Palkittu tekijä siis. Paimenta ennen Sailamaalta on ilmestynyt viidestä novellista koostunut Ollaan Nätisti-pamfletti, mutta nyt puhutaan ensimmäisestä pitkästä tarinasta.

Paimen alkaa melkeinpä anttihyrymaisen kiireettömästi sähkölinjan reunustamaa tienpahasta tallustavan miehen menoa seuraten. Tikka lyö koloa puuhun ja kengistä jää jälkiä tiehen. Tienposkessa lojuva kuollut joutsen jää vaivaamaan mieltä. Mies on Olavi – nuorehko mies, joka on jäänyt kotiseudulleen ja työskentelee paikallisessa leipomossa. Rivien välistä käy ilmi myös isän hiljattainen kuolema. Muut työntekijät ovat astetta vanhempaa ikäluokkaa ja muistavat vielä ajan jolloin lapin nykyaikaisin leipätehdas teki tulosta. Joutsen rytmittää tarinaa ja onhan siinä toki symbolia kerrakseen, jos asian niin haluaa nähdä.

Paimen kertoo hiljalleen autioituvasta maaseudusta ja ihmisistä, jotka näkevät muutoksen, mutta ovat neuvottomia sen edessä. Muutoksen suhtaudutaan silti tyynesti. Kaveria ei jätetä. Käydään töissä, saunotaan, otetaan olutta ja muistellaan menneitä. Murteinen dialogi on poukkoilevaa ja niukkaa, siinä on aidon puheen ja jutustelun tuntu. Leimaava tunnelma on jonkinlainen haikea surumielisyys, sellainen suomalainen versio johon kuuluu myös ripaus huumoria mukaan.

Sailamaa ei ole piirtäjänä varsinaisesti mikään virtuoosi, mutta oma viehätyksensä suhteellisen rujossa jäljessä on. Varsinkin kuvat metsästä ovat graafisia ja vaikuttavia. Muutamassa ruudussa tosin kestää hetken tajuta mitä niissä tapahtuu. Kokonaisuutena Paimen on oikein mainio pieni albumi. Ei elämää suurempi vaan juuri sen kokoinen.

Keskustele Anna Sailamaan sarjakuvista Kvaakissa