 |
Arizona 1868.
Hurjasta lempinimestään ”Kalkkaro” huolimatta Thomas Morrison on rauhallinen kirjoista pitävä maalaispoika, joka asuu äitinsä kanssa syrjäisellä hevostilalla. Idylli särkyy, kun joukko rikollisia hyökkää tilalle kaivaten tietoja hänen kadonneesta sedästään. Alkaa kilpajuoksu johtolangoista, joka vie lopulta sekä sankarit että rikolliset syvälle Meksikon rajaseudun vuoristoon. Ihmispetojen laaksossa, paikassa johon apassitkaan eivät uskalla mennä, paljastuu vuosisatoja vanha tappava salaisuus.
Kalkkaro on Petri Hiltusen (s. 1967) uusin aluevaltaus, sanomalehtisarja vanhojen lännenseikkailujen hengessä. Ensimmäisessä albumissaan Kalkkaro ja vanha pyssysankari Fabien Rabasse kokevat kovia tarinoissa: ”Ihmispetojen laakso” ja ”Laiton maa”.
 |
|
Fabian Rabasse ja Tom ”Kalkkaro” Morrison
|
Kalkkaro 1: Ihmispetojen laakso
Kirjoittanut ja piirtänyt Petri Hiltunen
Kustantaja Kustannus Oy Jalava
Painopaikka Hakapaino Oy, Helsinki 2008
Nid., pk, 80 s., A4, mv, värikannet
Hinta 15 euroa
ISBN 978-951-887-396-2
© Petri Hiltunen 2008
Petri Hiltunen on tuotteliampia sarjakuvapiirtäjiämme, ja useimmat työnsä hän kirjoittaakin itse. Ensimmäinen Kalkkaro-albumi on miehen jo 27. kokonaan itse piirtämä albumi. Albumi sisältää ensimmäiset 298 Kalkkaro-strippiä ja kaksi ensimmäistä tarinaa.
Petrin esipuheen mukaan idea Kalkkaroon lähti jo vuonna 1998 Väinämöisen alettua seikkailunsa Suomen sanomalehdissä. Aikaa todelliselle toteutukselle löytyi vasta vuonna 2005.
Jatkuvajuoniset sarjakuvaseikkailut ovat käyneet päivälehdissä harvinaisiksi, lännensarjoista puhumattakaan. Eikä genren kotimaassa Yhdysvalloissa enää saa edes esittää alkuperäisiä amerikkalaisia villeinä intiaaneina ja kiduttavina raakalaisina.
Laine: Sanomalehtisarjana Kalkkaro on luonnollisesti väkivallattomampi kuin esimerkiksi Hiltusen aiempi lännenalbumi Vala auringolle. Väkivalta on pikemminkin Tex Willerin asteella, eli ruumiita tulee, mutta siistimmin. Tämä sopii siis nuoremmillekin lukijoille. Komea kansi tuo mieleen Blueberryn. Eli mielleyhtymät kahteen kovasti suosittuun lännensarjaan tästä tulevat. Hiltunen mainitsee nämä esipuheessaankin, mutta mielleyhtymä iski heti kun sain albumin käteeni. Lisäksi Hiltunen kirjoittaa esipuheessaan mainion tietoiskun asteekeista.
Mentunen: Toisaalta näennäinen väkivallattomuus on ajoittain julmempaa. verellä ei mässäillä, mutta esimerkiksi tohtorin kohtalo sivulla 15 on kylmäävämmin esitetty kuin monet myöhemmät taisteluosuudet.
Vanhan pyssysankarin nimi vaihtelee hieman ensimmäisessä tarinassa, mutta sattuuhan näitä. Stan Leekin kirjoitti Hämähäkkimiehen ja Hulkin oikeat nimet alkuaikoina pieleen. Mutta konkistadori Hernán Cortésinkin kirjoitusasu vaihtelee, ja asteekkeja ei suositella enää kirjoitettavaksi muotoon atsteekit, eivätkä he azteekkeja kai ole suomeksi ikinä olleetkaan? Albumiin virheet olisi voinut mieluusti korjata.
Muoto rajoittaa, isoja ruutuja ei sanomalehdissä voida käyttää. Muuten tämä on tuttua, Hiltusen tinkimätöntä piirrosjälkeä. Taustoihin on myös piirroksellisesti nähty vaivaa.
Juonen eteneminen on laadittu ottaen huomioon päivittäinen julkaisu. Hurjia juonenkäänteitä ja cliffhangereita pitää olla koko ajan. Näin suoraviivainen toiminta voi tuntua alkuun oudolta Hiltusen albumien ystäville. Muuten sanomalehtiseikkailuissahan vastaava on pakkokauraa.
Ansioksi on luettava ettei sanomalehtisarjojen kertausosioita löydy. Tarinankuljetus on jouhevaa ja toistotonta. Jotkin ratkaisut ovat genrelle ja Hiltuselle tyypillisiä kuten luonnonlahjakkuus aseenkäytössä, muutoin syntytarinan kuvaama äidin kasvattama lukutoukka kiertää lännensarjain kliseet kaukaa. Toisaalta matelijan tittelia kantavan sankarin nimeäminen juuri Morrisoniksi saa Kapteeni Hyperventilaattorimiehen ja Praedorin ystävät hykertelemään.
Ammuskelut, juonittelut, kadonneet aarteet, äkkipikaiset intiaanit ja monet muutkin lännentarinoiden vakiot on onnistuneesti kasattu yhteen. Taustatyötä Hiltunen on tehnyt varsinkin asteekkien kuvauksen osalta, vaikka he eivät oikeasti koskaan Arizonassa asti vaikuttaneetkaan. Historiaa on voitu ennenkin venyttää tarpeen mukaan. Ja onhan kadonnut heimo seikkailutarinoiden peruskliseitä.
 |
|
Asteekkien sisutus ei ole inno-ohjelmasta peräisin
|
Myös ympyrä sulkeutuu: Hiltusen alkuaikojen esikuva Robert E. Howard ansioitui paitsi barbaareissa myös westerneissä. Eritoten novelliseikkailu Nekht semerketht, mutta siinä missä Howardin De Guzman tukehtuu omaan ahneuteensa apassien sydänalueen kätkemässä asteekkiaarteen metsästyksessä, löytää Hiltunen synkän kuvauksen fanaattisuudesta ylipäätään niin valkoisten roistojen, kiivaan apassisoturin kuin asteekkien uhrimenoistakin. Hiltusen tuotannon ystäville ei tule yllätyksenä että paatuneimmastakin häijyläisestä pyritään tekemään paperiaan paksumpi henkilöhahmo. Repliikki ”laskekaa irti! Olen yhdysvaltain kansalainen” sivaltaa kuin hyvin rasvattu ruoska.
Laine: Kakkostarina on juonikokonaisuutena näistä parempi. Näppärästi rakennettu jännittävä rikostarina. Mustiin pukeutunut silmäpuoli konna tuntuu olevan aina askeleen edellä. Siinä riittää yhtä lailla ruumiita ja yllättäviä käänteitä, mutta tarina pysyy kasassa loppuun asti.
Mentunen: Jälkimmäinen tarina on kuin suoraan James Stewartin tähdittämästä lännenelokuvasta mutta vaikka onkin tuulahdus seikkailuihin joissa nokkeluus ratkaisee, se menettää ensimmäisen tarinakokonaisuuden hurjalle elinvoimalle ja vimmalle.
Joitakin alkuasetelman viitteitä jää vielä selvittämättä tässä albumissa. Kalkkaron äidin ja Fabienin historiasta vaietaan, mutta todennäköisesti siihen palataan tulevaisuudessa.
Kelpo perusviihdettä ilman kummempia syvällisyyksiä. Puhdasveristä seikkailua, josta kiihkeimmät Hiltusen ihailijat eivät varmaan innostu aivan kybällä. Toimiikin varmaan paremmin päivittäisenä annoksena aamun lehdestä, sellaiseksihan tämä on suunniteltu.
Painoasun laadussa ei ole moittimista.
Keskustele Petri Hiltusen tuotannosta Kvaakin kotimaisten sarjakuvien osastolla.
Keskustele Kalkkarosta Kvaakin lännensarjakuvien osastolla.