Sitä hergempää sarjakuvaa

Kuikka ja Vili tulevat!

Kuikka ja Vili on sarjakuva, joka aiemmin tunnettiin meillä Suomessakin nimellä Quick ja Flupke. WSOY julkaisi 80-luvulla kuusi Quick ja Flupke -albumia. Kuikka ja Vili -albumin on puolestaan kustantanut Egmont. Itse sarjan loi Georges Remi eli Hergé, jonka laajaan tuotantoon kuuluu myös eräs Tintti-niminen sarjakuva.

Tekijä: Georges Remi

Taitto, väritys ja sisällön valikointi: Hergé-säätiö valvonut, Johan De Moor avustanut
Alkuteos: Quick & Flupke: Pas de Quartier
Suomennos: Anssi Rauhala
Kustantaja: Egmont Kustannus Oy Ab, 2007
ISBN: 978-952-469-739-2
Oikeudet: Hergé – Exclusivite 2d. Casterman, 1987
Hinta: 14,90
Sivumäärä: 48

Vanha Quick ja Flupke -fani kun olen, täytyy myöntää, että sarjakuvan nimen muuttuminen tuntui aluksi oudolta. Lievän ensivierastuksen jälkeen uusi nimi kuitenkin maistuu suussa oikein kelvolta, ja onhan se aikeisempaa vaivattomampi lausuakin. Enää ei tarvitse pohtia sitä, sanoiko joku äsken Flupke vai sylkäistiinkö jossakin lähistöllä kenties luumunkivi. No, joka tapauksessa uutta nimeä on esimerkiksi kiitelty Pertsa ja Kilu -henkiseksi, millainen se epäilemättä on; nostalginen ja poikakirjamainen. Albumin suomennos on sekin onnistuneella tavalla vanhanaikaista tyyliä.

Quick ja Flupke… anteeksi, Kuikka ja Vili ovat brysseliläiset veijarit, jotka seikkailevat kotikaupunkinsa kaduilla ja puistoissa, harrastavat poikamaisuuksia ja joutuvat kaikenmoisiin kommelluksiin. Aikuisten kanssa nämä veitikat ajautuvat kahnauksiin tämän tästä, ja etenkin korttelipoliisi, konstaapeli 15, saa vähän väliä tuhista harmissaan dupondtmaisiin pensseliviiksiinsä kun Kuikka ja Vili pääsevät vauhtiin. Pahantahtoisiksi poikia ei voi sanoa, välillä ilmassa on jopa vilpitöntä auttamisen halua, mutta minkäs teet. Pojat olivat poikia myös 30-luvun Belgiassa.

WSOY:n julkaisemien albumien tasoon tottuneelle Kuikka ja Vili on valitettavasti jonkinasteinen pettymys. Vitsit ovat kyllä paikoitellen ihan hauskoja, mutta joistakin stripeistä aika tuntuu vuosikymmenien saatossa ajaneen ohi. Quick ja Flupke -albumien sarjat muistan hyvin ajattomina, ja juuri ajattomuus on yhteistä kaikille suurille sarjakuville. Luulenkin, että Kuikka ja Vili -kokoelman sarjat ovat vanhempaa perua kuin Quick ja Flupkeissa julkaistut, joiden arvelen sijoittuvan tuotannon keskivaiheille, mikäli ”kulta-aikoihin” liittyviin yleisiin lainalaisuuksiin on luottamista.

Jos on aikanaan lukenut Quickia ja Flupkea ja pitänyt lukemastaan, Kuikka ja Vili on toki suositeltava hankinta – jo siitäkin syystä, ettei sen sarjoja ole aikaisemmin julkaistu suomeksi. Hiukan kyllä harmittaa se, jos uudet lukijat muodostavat tästä sarjakuvasta käsityksen pelkästään Kuikka ja Vili -albumin perusteella. Olisikin loistokasta, jos lähivuosina saisimme nähdä yksissä kovissa kansissa kaikki suomeksi julkaistut Quick ja Flupke / Kuikka ja Vili -sarjat. Tottahan nuorienkin lukijoiden on saatava tietää, miten konstaapelista tuli ”kuhnakempfu” tai että miksi lokakuun 8. ja 9. päivien välisenä yönä satoi lunta.

Kuikasta ja Vilistä keskustelua foorumilla.
Hergen toisesta sarjakuvasta Tintistä keskustelua.

Arizona liekeissä – suuralbumisarjan seitsemästoista

Sarjakuvien ystävän on taas aika kiikuttaa lähidivariin muutama busteri tai korkkari, tai vaihtoehtoisesti lohkaista hymypatsaalta hieman korvaa irti – kuinka vain, kunhan kirjahyllyyn järjestyy tilaa uutukaiselle Tex Willer -suuralbumille Arizona liekeissä.

Konkarikuvittaja Victor de la Fuenten ja Tex-tarinoitsija Claudio Nizzin luomus on julkaistu aikaisemmin Tex Willer -lehden numeroissa 13-14/1996, ja se syttyy nyt täyteen liekkiinsä isossa koossa.


Claudio Nizzi & Victor de la Fuente: Arizona liekeissä

De la Fuenten loistavaa kansitaidetta.
De la Fuenten loistavaa kansitaidetta.


Alkuteos: Fiamme sull’Arizona
Suomennos: Renne Nikupaavola
Toimitus: Asko Alanen
Kustantaja: Egmont Kustannus Oy Ab
Painopaikka: WS Bookwell Porvoo 2007
ISBN: 978-952-469-627-2

San Carlosin reservaatissa, Tucsonin liepeillä elelevät jicarillaintiaanit joutuvat kokemaan karmaisevan aamuherätyksen, kun joukko aseistautuneita miehiä hyökkää heidän leiriinsä. Kylän soturit jalkautuvat pika pikaa suojaamaan naisten ja lasten pakoa, ja kohta onkin jo raju ammunta käynnissä.

Lähistöllä ratsastavat Teksasin rangerit Tex Willer ja Kit Carson kuulevat laukaukset ja rientävät paikalle auttamaan. Hyökkääjät saadaan ajettua pakosalle, mutta jicarillojen mieshukka on ankara. Kahakan jälkeen kylän päällikkö Naiche keskustelee Texin, navajointiaanien valkoisen päällikön, kanssa hyvin vakavista asioista.

Texkö se siinä?
Texkö se siinä?

Naiche uhoaa lähtevänsä reservaatista ja aikovansa kostaa. Tex kuitenkin rauhoittelee päällikköä, joka kohta toteaakin, että ”Naiche hautaa kuolleensa ja itkee heitä, mutta ei lähde reservaatista… ei vielä”. Terävänä ja kokeneena intiaaniasiamiehenä Tex tajuaa, mistä syystä seudun intiaaneja halutaan ärsyttää.

Tämänkertainen pätkä Tex Willerin päättymätöntä polkua osoittautuu vähitellen hyvin kivikkoiseksi. Tex ja Kit joutuvat Tucsonissa kohtaamaan häikäilemätöntä poliittista pelailua, korruptiota sekä paikallisen, vähemmän objektiivisen median. Ongelmia aiheuttaa myös muun muassa Ojo Blanco -niminen luopioapache, joka ei ole mikään mieluinen tuttavuus.

Willer koettaa selvitä puhumalla.
Willer koettaa selvitä puhumalla.

Tarina huipentuu tiukkaan tulitaisteluun, jossa Tex ja Kit ajautuvat harvinaisen ahtaalle. Optimismi alkaa horjua ensiksimainitullakin, mikä ei todella ole tavallista. Onneksi paikalle rientää… enpä kerrokaan enempää, muuta kuin sen, että vielä seuraa eräänlainen jälkinäytöskin, joka on albumin parasta antia.

Nyt hiljaa hiljaa hiivitään, me Janosin yössä...
Nyt hiljaa hiljaa hiivitään, me Janosin yössä…

Aivan Tex-suuralbumien parhaimmistoon Arizona liekeissä ei nouse. Tarina on hyvä mutta epätasainen: loistokkaan lopun vastapainona lukijan uskollisuutta koettelevat muutamat turhan pitkät keskustelukohtaukset joko heposen selässä tai mukavasti nojatuolissa istuen. On totta, että historiaan pohjautuvaa poliittista aihetta, intiaanikysymystä, tulee taustoittaa ja selittää lukijalle. Tällaisen perehdytysoperaation ei kuitenkaan toivoisi jumittavan juonen sujumista, sillä sarjakuvateoksen tulee olla viihdettä, ei hissankirja.

Tarinan henkilöhahmoista monessa olisi ainesta sellaiseksi, jota jää pohtimaan lukukokemuksen jälkeen. Silti yksikään heistä ei jäänyt mieleeni ikimuistoiseksi, mikä on harmi, sillä sankareistaan (tai konnistaan) satu muistetaan. Claudio Nizzi on aiemmin luonut lukuisia mieleenpainuvia henkilöhahmoja esimerkiksi juuri Tex-suuralbumisarjassa julkaistuihin tarinoihin. Aavikon saalistajat -tarinan ahdistunut Saarnaaja sekä Viimeisen kapinallisen kapteeni Fremont ovat esimerkkejä ristiriitaisista hahmoista, jotka jäävät askarruttamaan lukijaa pitkäksi aikaa. Arizona liekeissä -tarinassa tämänkaltaisiksi hahmoiksi olisivat voineet nousta vaikkapa kapteeni Carleton tai etenkin kenraali Crook, mutta jokin jää, valitettavasti, tällä kertaa puuttumaan.

Toimiva kuvakulma de la Fuenten tapaan.
Toimiva kuvakulma de la Fuenten tapaan.

Victor de la Fuenten piirrosjälki on perusvarmaa Tex Willer -tyyliä. Esimerkiksi Fabio Civitellin tai Claudio Villan elokuvamaisen visuaalisiin Tex-kuvituksiin tottunut nuori lännensarjojen ystävä saattaa pitää de la Fuenten tyyliä säyseänä, mutta perinteisempään Tex-taiteeseen tykästynyttä Arizonan liekit lämmittävät mitä luultavimmin. Suuralbumisarjan uusin onkin ehkä ennemmin wanhan koulukunnan willeristeille kuin tuoreempaa Texiä diggaaville, ennemmin appiukoille kuin vävypojille, ennemmin Wounded Kneen lukeneille kuin Lucky Lukesta lännenlegendaa ammentaville.
Vaan ”epäilynkin takia kannattaa koettaa”, kuten Tex Willer sanoo tarinan sivulla 154.

Taitto, kuvien asemointi ja editointi Valtteri Hartikainen.

© 2007 by Bonelli/SAF ja Egmont Kustannus Oy Ab

Keskustelua Tex Willeristä Kvaakissa
Keskustelua Tex Willerin suuralbumeista Kvaakissa