Tex kannibaalidemonin kintereillä

Maxi-Tex 27: Alaskan ihmissyöjät

Tarina: Mauro Boselli

Kuvitus: Lito Fernandez

320 sivua, mv.

Egmontkustannus Oy 2014

ISBN: 978-952-233-747-4

Tex ei tokikaan ole ensimmäistä kertaa Alaskan maaperällä: tätä ennen ainakin kolme kertaa Gros-Jean on kutsunut ystäviään hätiin (Musta nuoli (9/1985), Kadonnut maailma (5-7/1987) ja Yukonin erämaa (10-12/1995). Nyt Gross-Jean on siis asettunut yhdessä kummityttärensä Dawnin (Maxi-Tex 1, Läpi lyijytuulen ja luotituiskun) kanssa Sitkan kaupunkiin ja pitää siellä kauppaliikettä. Gross-Jeanin avunpyynnön syynä tällä kertaa on se, että kaupungin asukkaiden ja lähistön Tlingiti-intiaanien välille uhkaa kehittyä sotatila. Aiheen kärhämään ovat antaneet merikapteeni Roscoen laivasta kadonneet kolme merimiestä ja kauppatavarat ja toisaalta Koween-päällikön Tlingiti-kylästä kadonneet nuoret neidot. Tex ratsastaa (tällä kertaa laivalla) paikalle kutsutun rauhanneuvottelijan roolissa, eräänlaisena villin lännen Martti Ahtisaarena.

Tex tunnetaan taitavana neuvottelijana, ja kirvein käytävässä neuvotteluosuudessa Texin argumentit uppoavat vastapuoleen niin että sopu syntyy. Kadonneiden merimiesten ja intiaanineitojen arvoitus on kuitenkin yhä ratkaisematta.

Tarina kokonaisuudessaan on varsin monipolvinen ja sen henkilögalleria laaja; ensilukemisen jälkeen joutuukin vähän pinnistelemään muistellessa mitä kaikkea tarinassa tapahtui. Keskeiset sivuhenkilöt, kuten esim. venäläinen Petrov, merikapteeni Roscoe ja Tlingiti-päällikkö Koween, on kuitenkin kuvattu hyvin, niin että sekaannuksen vaaraa ei ole. Tiivistunnelmainen tarina tihentyy välillä jopa aavemaisen pelottavaksi. Keskivaiheille sijoittuva episodi, jossa pelätyt metsän demonit, Kuchtaqat, sieppaavat Dawnin ja tämän ystävättären, päällikön tyttären Shayan Tlingitikylästä, on kuvattu unensekaisena tapahtumana ja tuo aavemaisuudessaan mieleen Ukkostuulen seikkailut.

Loppuun saakka tämä tunnelma ei kuitenkaan säily, vaan loppunäytöksessä palataan tukevasti maan pinnalle; lukijalle tosin saattaa jäädä hieman epäuskoinen olo loppuratkaisusta. Tiheää tunnelmaa keventää mukavasti kaverusten välinen sanailu, jota tässä tarinassa onkin varsin runsaasti. Bosellimaisesti mukana on myös ripaus romantiikkaa tyyliin Romeo ja Julia (joita Gros-Jean kiistää tuntevansa): kapteeni Roscoe ja Tlingiti-päällikön tytär Shaya ovat rakastavaisia.

Tekijät Boselli ja argentiinalainen Lito Fernandez, joka vastaa kuvataiteesta, ovat tehneet kovasti pohjatyötä. Tarinan perusasetelman ideat on ammennettu Alaskan ja Kanadan Brittiläisen Kolumbian alkuperäiskansojen kulttuurihistoriasta. Antropologi Franz Boasin mukaan Hamatsa on yksi Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa asuvan Kwakwaka’wakw (tai lyhyemmin Kwakiutl) –heimon neljästä salaseurasta tai salaisesta yhteisöstä. Nämä yhteisöt ovat Winagilis (sotayhteisö), Matem (taikayhteisö), Bakwas (tuonpuoleisen yhteisö) ja Hamatsa (kannibaaliyhteisö). Vastaavasti uudessa Maxissa on neljä intiaaniyhteisöä, joihin Tex vuorollaan törmää: Tlingitit, Tagashit, Tahltanit ja Kuchtagat.

Hamatsan perustana on taru, joka mukaan metsässä asuu ihmisiä syövä jättiläinen nimeltä Baxbaxwalanuksiwe, jolla on myös neljä kauhistuttavaa ihmisiä syövää lintua. Hamatsa-seremonioissa käytetäänkin mm. pitkänokkaisia lintuja muistuttavia naamioita.

Kuvan lähde: http://www.grandfathersspirit.com/Initiation-of-the-Hamatsa.html
Kuvan lähde: http://www.grandfathersspirit.com/Initiation-of-the-Hamatsa.html

Lienee selvää, miksi tässä Kuchtaqojen jumalolento on nimetty Hamatsaksi eikä Baxbaxwalanuksiweksi, sen verran hankala nimi tuo on.

Tlingitien samoin kuin Kuchtaqojen vaatetuksen ja naamioiden sekä myös kylien rakennusten ja totemipaalujen kuvaamisessa on selvästi hyödynnetty autenttista kuvamateriaalia.

Taku-heimon tlingitpäälikkö Anotklosh kuvattuna vuonna 1913.Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tlingitit
Taku-heimon tlingitpäälikkö Anotklosh kuvattuna vuonna 1913.Lähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Tlingitit

Maantiedettä on myös harrastettu, niin että ainakin osa tarinan tapahtumapaikoista on löydettävissä kartalta. Esimerkiksi Kruzovin saari, jolla sijaitsee Mount Edgecumben tulivuori, löytyy kartalta Sitkan kaupungin länsipuolelta. Sen sijaan Tahltan Peak, seutu jolla Tahltanit kaiketi asustavat, löytyy aika kaukaa idästä Brittiläisen Kolumbian puolelta; ei siis pohjoisesta, jonne Tex suuntaa matkaansa.

Fernandezin kuvataide herättää hieman kaksijakoisia tuntemuksia. Maisemat ja rakennukset on kuvattu silmiä hivelevän kauniisti.

Sen sijaan henkilöiden, eritoten Texin, Carsonin ja Gross-Jeanin kuvaamisessa taas Fernandez ei ole mielestäni kovin hyvin onnistunut. Gross-Jeanin rinnanympärys ja hartioiden leveys näyttää kovasti vaihtelevan kuvasta toiseen ja Texin ja Carsonin kasvonpiirteet vaikuttavat välillä varsin oudoilta. Dawnin ja Shayan piirtämisessä Fernandez on minusta onnistunut henkilöhahmoissa parhaiten.

Kaiken kaikkiaan Alaskan ihmissyöjät on jännittävä ja mukaansatempaava tarina, joka ei loppuratkaisun ja osin kuvituksen takia kuitenkaan ihan kaikkein parhaiden Tex-tarinoiden tasolle nouse.

Keskustele aiheesta Kvaakissa: http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,7219.0.html

Tex Willer kirjasto etenee hitaasti mutta varmasti.

Tex Willer Kirjasto 1-20
Gianluigi Bonelli – Aurelio Galleppini
Sivumäärä vaihtelee
173 mm x 240 mm
Egmont 2009-2013
Suositushinta 24,90 €

Texin ensiesiintyminen Italiassa tapahtui vuonna 1948. Aluksi seikkailuja julkaistiin kapeina liuskalehtinä, mutta jo 1950-luvun lopulla siirryttiin nykyiseen pokkarimuotoon. Kuukausittain ilmestyviä pokkareita on runsaan viiden vuosikymmenen aikana kertynyt jo yli 600. Vuosina 2007-2010, siis neljässä vuodessa, lähes kaikki siihen mennessä ilmestyneet seikkailut uusittiin upeina värikirjoina. Julkaisutahti oli hurja, joka viikko ilmestyi uusi noin 300 -sivuinen numero. Yhteensä värikirjoja ilmestyi yli 200. Italian kirjaston kansikuvat ovat nähtävissä esim. täällä: https://sites.google.com/site/enrigondorf/fumetti-4/tex—collezione-storica-a-colori-la-repubblica-bonelli

Suomessa värikirjaston julkaiseminen alkoi vuonna 2009, jolloin ilmestyi yksi numero. Sen jälkeen kirjaston opuksia on tullut viiden opuksen vuosivauhdilla, niin että syyskuussa ilmestyvä Tulen poika on numero 20. Italiaan verrattuna tahti on todella verkkaista. Yksi syy tähän on se, että kirjastoa tehdään Norjan kanssa yhteistyössä, eivätkä norjalaiset kaiketi ole halukkaita tiheämpään tahtiin. Egmontin Jouko Ruokosenmäen mukaan tähän ei ole odotettavissa muutoksia.

Uusimmassa niteessä tarjolla on Gamban kuvittaman Patakuningatar-seikkailun päätösosa, jonka jälkeen seuraa Pataässä-seikkailu, jossa Tex kumppaneineen selvittävät neljän Pinkertonin etsivän kuolemaa New Orleansissa. Viimeisenä on sitten alkuosa Luurankoylänkö -tarinasta, joka on Suomessa äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi Tex-seikkailuksi. Tex saa vastaansa pirullisen Mefiston, jolla yliluonnollisten kykyjen lisäksi on apunaan Hualpai-intiaanit. Tarinan loppuosa saadaan luettavaksi kuluvan vuoden marraskuussa, jolloin ilmestyy kirjaston seuraava opus.

Tex Willer -kirjastossa julkaistaan seikkailut alkuperäisessä järjestyksessä. Vaikka Tex Willer ei olekaan jatkuvajuoninen sarja, niin silti sieltä on löydettävissä useita seikkailujatkumoja ja toisaalta tapahtumia, jotka pohjustavat tulevia seikkailuja ja joihin viitataan myöhemmissä seikkailuissa. Suomessa seikkailujen järjestys on ollut, erityisesti noin 150 ensimmäisen seikkailun osalta alkuperäisestä järjestyksestä poikkeava. Jo liuska-aikana, 1950- ja 60-luvulla, seikkailuja jäi välistä ja järjestystä muutettiin. Esim. seikkailu Noita Na-Ho-Mah, joka on itsenäinen jatko osa liuskoissa viimeisenä ilmestyneelle Taikakalu-seikkailulle, ilmestyi vuonna 1964, siis vuotta aikaisemmin. Nykyisen pokkarimuotoisen Tex Willerin käynnistyessä 1971, julkaistiin seikkailuja pitkään täysin satunnaisessa järjestyksessä. Janne Viitalan mainion opuksen ”Täällähän lentää lyijyä” taulukon perusteella on laskettavissa, että sadasta ensimmäisestä seikkailusta pokkarimuodossa (joko normisarjassa tai maxeina) noin neljännes julkaistiin 1970-luvulla, toinen neljännes 1980-luvulla ja loput 1990-luvun lopussa ja 2000-luvulla.

Hyvä esimerkki sekalaisesta järjestyksestä on myös värikirjaston numeroissa 18 ja 19 julkaistu neljän seikkailun jatkumo, jossa yhdistävänä tekijänä on Pat McRyan. Patin ensiesiintyminen Suomessa tapahtui vasta vuonna 2008 maxissa Irlannin poika Pat, kun taas järjestyksessä toinen seikkailu ilmestyi 1972 ja loput kaksi 1984.

Texin seikkailujen julkaisemiseen väreissä suhtauduttiin aluksi ainakin Kvaakissa epäillen. Ennen kirjaston alkamista järjestettiin äänestys, jonka tuloksen mukaan äänestäneistä kannatti värillistä versiota vain puolet. Äänestyksen myötä käydyn keskustelun perusteella kävi ilmi, että osa värien vastustajista ei ollut täysin selvillä mistä oikein oli kyse ja pelkäsivät että kyseessä on normisarjan muuttaminen värillisiksi. Ajan myötä, kirjaston tullessa tutummaksi, tuntuu että vastustus on laantunut. Omasta mielestäni väritys on varsin onnistunutta ja antaa ikään kuin uuden ulottuvuuden tarinoiden lukemiseen. Kuvitus tuntuu monin paikoin selkeämmältä kuin alkuperäinen mustavalkoinen. Lisäksi sellaisten, ehkä hieman vaatimattomampien kuvittajien kuten Gamba tai Muzzi, piirrosjälki vaikuttaa huomattavasti paremmalta väreissä. Jopa yökohtausten, joissa on vahva valon ja varjon erottelu, osalta värillinen versio toimii hyvin.

Tex Willer 3/1984
Tex Willer 3/1984

Lukukokemusta lisää myös suurempi koko ja erinomainen painojälki. Ja kaiken kruununa on vielä upeat Claudio Villan taiteilemat kansikuvat. Ei ihme, että Villa ei ole ehtinyt kuvittamaan muutamaan vuoteen yhtään seikkailua, kun ajattelee millainen työmäärä hänellä on ollut kansien tekemisessä!

Vielä täytyy mainita se seikka, että vaikka kyse on uusinnoista, niin täysin yksi yhteen ne eivät aiemmin julkaistujen kanssa mene. Kirjastossa ilmestyvät seikkailut on käännetty uudestaan Renne Nikupaavolan ja Jukka Nymanin toimesta. Verrattuna aiempaan, kirjaston suomennokset ovat kaikkiaan paljon tuoreempaa ja ilmeikkäämpää kieltä.

Tex Willer Kirjasto 19
Tex Willer Kirjasto 19

Jos jotain negatiivista kirjastosta haluaa löytää, niin alussa mainitun verkkaisen ilmestymistahdin lisäksi heikkoutena on saatavuus. Kirjastoa on käytännössä saatavilla vain kirjakaupoista ja sarjakuvien erikoisliikkeistä, eikä se ole esim. Lehtipisteen jakelussa. Pitkään sitä ei saanut edes kaikista kirjakaupoista, esim. Suomalaisesta kirjakaupasta sitä on ollut saatavilla vasta viime aikoina. Todennäköisesti huonon saatavuuden vuoksi monet Tex Willerin ystävät ovat jääneet tästä herkusta paitsi.

Itselleni, jo lapsuudesta saakka Texin seikkailuja lukeneena vannoutuneen Texin ystävänä, kirjaston uuden opuksen ilmestyminen on aina merkkitapaus jota odotan vesi kielellä. Ajattelisin myös, että uusille lukijoille kirjasto tarjoaa parhaan mahdollisen tavan Texiin tutustumiselle. Toivon kirjastolle pitkää ikää ja erittäin mieluusti nykyistä tiheämpää ilmestymistahtia!

Liuskalehden paluu: Kalkkaro 1-vuotias!

Kirjoittanut ja piirtänyt Petri Hiltunen
Kustantaja Lempo Kustannus

36 sivua, 174×80 mm, mv. lehti

ISSN 2242-8089

Petri Hiltunen on tehnyt Kalkkaron alias Thomas Morrisonin lännenseikkailuista sanomalehdissä julkaistua strippisarjaa jo vuodesta 2005 lähtien. Kalkkaron neljä ensimmäistä tarinaa on koottu Jalavan julkaisemiin albumeihin ”Ihmispetojen laakso” (2008) ja ”Ihmisen hinta” (2009). Liuskalehdissä Kalkkaron seikkailut ovat suoraa jatkoa näille tarinoille.
Tarinoiden päähenkilö on hurjasta lempinimestään huolimatta rauhallinen, kirjoista pitävä maalaispoika, joka asuu äitinsä kanssa syrjäisellä maatilalla. Kalkkaron apuna häärii pyssysankari Fabien Rabasse, Kalkkaron äidin vanha tuttu. Tarinat sijoittuvat 1800-luvun Arizonaan.

Liuskalehdissä on tähän mennessä ilmestynyt kaksi kuuden liuskan mittaista tarinaa. Ensimmäisessä ”Heimonsa vartija” –tarinassa voodoo-noita Marie Coulais Fabienin menneisyydestä palaa kostamaan. Hänen kätyrinsä Isabel Ledroux vaivuttaa Kalkkaron äidin lumottuun uneen ja vastalääkkeen vastineeksi noita Coulais haluaa Fabienin. Kalkkaro ja Fabien matkaavat Louisianaan – Fabienin ja myös Kalkkaron vanhempien nuoruudenseuduille – jossa mukaan kuivioihin astuu myös Fabienin juoppo velipuoli Rene. Kaikkiaan tarina on jännittävä ja sisältää yliluonnollisia elementtejä.

Toisessa tarinassa, ”Bandidon sydän”, meksikolaisen rosvojoukon johtaja, El Maldito Negro, kaappaa Kalkkaron saadakseen tästä itselleen kirjasivistynyttä apua lemmenasioihinsa. Hän on ihastunut paikallisen lähetysaseman sairaalassa työskentelevään Aliceen, joka harrastaa runoutta ja kirjallisuutta. Pahaksi onneksi Alicesta on kiinnostunut myös rikkaan suvun öykkäri Don Mendoza, joka on myös paikallinen virkavallan edustaja. Ja Fabien on tietysti perässä Kalkkaroa pelastamassa. Perusjuonessa on aineksia kirjallisuuden klassikoista, mutta mukaan mahtuu rakkaustarinan lisäksi myös vauhdikkaita tilanteita.

Vaikea sanoa, miten paljon uutta ja erilaista Kalkkaro-tarinat tuovat lännenseikkailu-genreen. Ehkä kuitenkin se suurin innovaatio on lehden formaatti. Kalkkaro on hyvin uskollisesti muotoiltu 1950- ja 60 –lukujen esikuviensa (Tex, Villi Länsi, etc) mukaan. Koko on täsmälleen sama, kannen logo sekä väritys, sekä taka-kansi, jossa on lehden julkaisutiedot sekä tilauslomake on kaikki tehty uskollisesti muistuttamaan noista vanhoista liuskoista. Tilauslomakkeen laadinnassa on tekijöillä ollut varmaan hupia, kun ovat vielä säilyttäneet tekstin ”tarpeeton ylipyyhitään”.
Lempo-kustannuksen päätoimittajan Petteri Ojan mukaan idea liuskalehtien julkaisemiseen tuli Petri Hiltuselta: ”Hän oli haaveillut omasta liuskalehdestä ja toisaalta todennut, että Kalkkaro ei oikein toimi albumeiksi koottuna, koska se on suunniteltu julkaistavaksi yksi strippi kerrallaan. Petri esitti idean minulle ja tartuin siihen.” Jatkuvajuonisen sarjakuvan julkaiseminen strippeinä luonnollisesti aiheuttaa sen, että lukijan mielenkiinto on säilytettävä koko ajan, joten pitkiä, maalailevia, vailla ”äksöniä” olevia jaksoja ei voi olla mukana. Tarinan rytmitys muodostuu siten erilaiseksi, ja siksi liuskaformaatin voisi tosiaan ajatella sopivan hyvin. Kalkkaron seikkailuissa tämä näyttää onnistuneen erinomaisesti; jokainen liuska on tasapainossa ja mukavasti herättää odotuksia tulevasta.

Itselleni sysäys tutustua Kalkkaroon oli pelkästään se, että sitä alettiin julkaista liuskamuodossa; tuskin muutoin olisin siihen tutustunut. Lapsuudessa kaikilla vanhemmilla veljilläni oli jokaisella omat kokoelmat Texiä, Villiä Länttä ja Viidakkoa. Harmillisesti liuskalehtien julkaiseminen loppui 1965, juuri kun olin pääsemässä siihen ikään että olisin niitä itsekin voinut hankkia. Nostalgiset fiilikset, joita Kalkkaro herättää, ovat niin vahvoja, että hamaan tulevaisuuteen pysyn lehden tilaajana. Uskon, että moni muukin Kalkkaron lukija kokee samoin. Tämä lehden formaatin korostaminen ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö Kalkkaro olisi muutenkin lukemisen arvoinen.

Petteri Ojan mukaan Kalkkaron tulevaisuus näyttää ihan hyvältä: ”…lehti kattaa omat kulunsa ja Hiltusella on materiaalia varastossa vuosiksi eteenpäin. Näköpiirissä ei siis ole mitään syytä, miksei julkaiseminen voisi jatkua hamaan tulevaisuuteen.” Pitkää ikää Kalkkarolle!

Nick Raider – Poliisisarjakuva New Yorkista a la Bonelli

Julkaisja: Mysteerikustannus Oy

112 sivua

Pehmeäkantinen

Koko: 15cm x 20cm

Hinta: 4,5 €

ISSN 2323-7422

Upouuden sarjakuvakustantajan, Mysteerikustannuksen, ensimmäisen sarjakuvan, Nick Raider: Vainaja vailla nimeä, on käsikirjoittanut Claudio Nizzi. Suomalaisille lukijoille hän on ennestään tuttu Tex Willer -sarjakuvan parista. Piirroksista vastaa Gustavo Trigo. Jatkossa saamme tutustua myös José Eduardo Caramutan, Federico Antinorin, Ivo Milazzon, Bruno Ramellan sekä Aldo Capitanion taiteeseen. Sarjan edetessä pidemmälle myös italialaisen sarjakuvan yksi suurista, Gino D’Antonio, liittyy Nick Raiderin tekijätiimiin käsikirjoittajana. Nick Raider-sarjakuvaa julkaistiin Italiassa vuosina 1988-2005 yhteensä 200 numeroa, ja näiden lisäksi kymmeniä erikoisjulkaisuja.

Sarjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun loppupuolen New Yorkiin. Nick Raider työskentelee murharyhmän etsivänä. Hän on rennonoloinen, tennareita käyttävä kovanaama. Kollegoitaan hän arvostaa suuresti, esimiehiä ei niinkään. Komealla Nickillä näyttäisi olevan mukavasti vientiä naismaailmassa. Vakava sitoutuminen ei taida häntä kiinnostaa, ainakaan tämän ensimmäisen tarinan perusteella.

Nick Raiderissa on paljon samaa kuin Tex Willerissä: nopea nyrkeistään ja pyssyissään, ei kumartele ylempiään ja ajaa oikeuden asiaa. Hevosten sijaan tarinoissa on nopeat autot. Willeristä poiketen Nickin poluilla vipeltää erittäin vähäpukeisia naisia, mikä ainakin tällaista varttuneempaa lukijaa kovasti viehättää; kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ”eroottinen sarjakuva”; ompahan vaan elämän eri sfäärit istutettu mukaan.

Mysteerikustannuksen päätoimittajan Ville Mäkelän mukaan ”Idea sarjakuvan kustantamisesta hiipi mieleen kuin hieman varkain oman sarjakuvaharrastuksen kautta. Pitkäaikaisena Tex Willerin lukijana kiinnostus laajeni vähitellen muihinkin italialaisiin sarjoihin, joita suomeksikin on julkaistu varsinkin Ken Parkeria sekä muutamia osia esim. Demiania, Dampyria, Juliaa, Ukkostuulta jne. Tilanne eteni edelleen siihen pisteeseen, että eräänä sateisena syyspäivänä huomasin opiskelevani italian kieltä. Sittemmin tutustuin sellaisiinkin Sergio Bonellin kustantamiin sarjoihin, joita ei ole suomeksi käännetty. Näistä Nick Raider vakuutti oitis letkeällä ja vauhdikkaalla tarinankerronnallaan, elävillä henkilöhahmoillaan ja kovatasoisella tekijäjoukollaan. Lisäksi tällaista laadukasta poliisisarjakuvaa on niukasti tarjolla suomalaisille lukijoille, joten ajatus sarjan julkaisemisesta alkoi tuntua yhä loogisemmalta. Mysteeri Kustannuksen tavoitteena onkin monipuolistaa suomalaista sarjakuvatarjontaa, jotta lukijoilla olisi yhä enemmän valinnanvaraa lehtihyllyillä ja mahdollisuus tehdä uusia kiinnostavia löytöjä.

Nick Raider iskee siis aukkoon joka suomalaisessa sarjakuvassa on: poliisi/rikostarinat. Toivottavasti tämä aukko tulee nyt paikattua, ja Nick vakiinnuttaa asemansa suomalaisessa lukijakunnassa.

Loppuun vielä Hannun ja Teron arviot lehdykästä:

Hannu:

Lehden koko on aavistuksen isompi kuin Tex Willer ennen 2000-luvun uudistusta, siis kaikin puolin siedettävä. Myös tällainen varttuneempi lukija näkee ilman suurennuslasia. Ensimmäisen numeron kuvittajan (Trigo) piirrosjälki ei nyt ole mitenkään taivaallista, mutta menettelee. Tarina on ihan ok rakennettu, loppuratkaisujen arvaaminen vaati ihan mukavasti harmaita aivosoluja Ja Nick on aivan niin kova jätkä kuin olla pitääkin.

Huumoria on mukavasti, eritoten väliepisodeissa. Erityisenä plussana on alun ja lopun artikkelit, joissa kerrotaan tekijöistä; sekä tietysti julkaisukalenteri. Jään innolla odottamaan seuraavaa numeroa.

 

Tero:
Uuden sarjan ensimmäisessä tarinassa pitää esitellä sen keskeiset henkilöt. Se vie sivuja pois varsinaisen tarinan kertomiselta. Niinpä tätä Nick Raider -tarinaa ei voi ylistää kovinkaan omaperäiseksi tai oivaltavaksi. Tässä on otettu poliisitarinan tavanomaisia elementtejä ja keitetty niistä asiallinen soppa. Ei mitään gourme’ta, mutta kyllä tällä nälkä lähtee.

Luettuani Egmontin pulp-sarjassa erinomaisen Katse pimeydestä -sarjakuvan, kiinnostuin enemmänkin italialaisesta käyttösarjakuvasta. Tuohon rakoon Nick Raider sopii mainiosti. Jatkossa, kun ei ole enää paineita esitellä sarjan henkilöitä, tarinaltakin on lupa odottaa enemmän. Kiinnostavimmaksi sivuhenkilöksi nousee Nickin käyttämä tietolähde ja ilmiantaja, Alfie. Hän vaikuttaa hyvinkin tormakalta ja pystyvältä tyypiltä, vaikka onkin varsin pieni varreltaan. Toivottavasti tapaamme hänet pian tulevien tarinoiden pyörteissä.

Pokkarissa on hyvät monisivuiset esittelyt itse sarjasta ja sen tekijöistä. Tämä saa uskomaan, että Mysteerikustannus on projektinsa suhteen tosissaan eikä vain tavoittelemassa pikavoittoa, jota ei ehkä koskaan tule. Mysteerikustannuksen nettisivua voi myös suositella kaikille tiedonjanoisille.

  Linkki Kvaakin Nick Raider -keskusteluun

www.mysteerikustannus.fi