Tekijä: Antti Vainio

”The Idea of being attacked by a giant salt shaker with simian limbs, for no reason..! Now, That’s terrifying!”

(Howard The Duck)

Suomalaisia omakustannesarjakuvia ilmestyy nykyään samanlaisena tsunamina kuin joskus 80-luvun alkupuolella, jopa siinä määrin että kirjoitustaitoisia arvostelijoita ei kuulemma riitä koko läjää tutkimaan ja arvioimaan. Tunsin velvollisuudekseni tehdä oma pikku osani vääryyden korjaamiseksi ja aloittaa tämän palstan . Toisin kuin moni muu kvaakkaaja minä muistan 80-luvun alun eli olen asiassa vähintään samantapainen korkea auktoriteetti kuin Aku Ankka koirien kasvatuksen suhteen (kts. Aku Ankka ja jäyhä jököttäjä) . Tässä vähän faktoja teineille 80-luvusta:punk, pienlehdet ja energinen omatekemisen meininki olivat hienoja juttuja mutta kovin pienen piirin touhua. Telkkarissa oli kaksi kanavaa joilta tuli lauantaitanssit tai ampumahiihtoa, radiossa tuli lauantaisin yksi rokkibiisi (yleensä Cliff Richardsia) mutta muuten Maamiehen tietolaaria tai jos vaihtoi kanavaa jumalanpalvelusta. Timo T.A. Mikkosta pidettiin normaalina mikä tylyllä tavalla paljastaa sen tosiseikan että koko aikakausi oli kaikkea muuta kuin normaali. Herään vieläkin silloin tällöin kylmässä hiessä painajaisesta jossa minulle selviää että todellisuudessa 80-luku ei koskaan päättynytkään, olin siitä vain lomalla.

Olen miettinyt kolumnin nimeä paljon ja Vanha Pieru Pärisee vaikutti osuvalta edellämainitut seikat huomioonottaen. Toisaalta halusin epätoivoisesti vaikuttaa nuorekkaalta, dynaamiselta ja kansainväliseltä joten päädyin lopulta tuohon lainaukseen Aarne Ankalta (sitäpaitsi se vaikutti kaupallisesti järkevämmältä koska rahastahan me kaikki tätä vain teemme).

KOTIMAA

Mutta nyt asiaan eli sarjakuvapinon kimppuun jonka päällimmäisenä kimaltelee Jope Pitkäsen Pornokimara, kuvaannollisesti siis.
Nythän on niin että suhtautumiseni pornoon on aika vanhanaikainen ja suorastaan jyrkkä. Minusta sen voisi kieltää kokonaan, ainakin alle 18-vuotiailta. Tai ainakin huonon pornon, hyvää on totisesti aivan liian vähän tarjolla (te kaikki Manara-fanit voitte painua puolestani tumpulle missä takuulla olettekin tällä hetkellä, ne eivät ole häävejä sarjakuvia millään mittarilla). Petteri zum Teuffelilta saamani Jopen Pornokimara ei täyttänyt pornon perusvaatimuksia koska en erityisemmin kiihottunut edes pahamaineisista lypsyjakkarakuvista (sellaiseen tarvitaan ilmeisesti kepun jäsenkortti). Olin lukenut Pitkäsen sarjakuvia tosin aikaisemminkin ja jopa tavannut tekijän pari kertaa joten en ollut kovinkaan pettynyt kun tätä lukiessa ei sitten jänne jäykistynyt – ei ollut edes lähimailla. Vaan useaankin otteeseen nauratti, jo ensimmäisen sivun iloinen haistakaapa pitkä vittu – toivotus kertoo siitä että emme liiku poliittisesti 100% korrektissa maastossa. 70-luvun pornolehdissä ilmestyneet Jopet ovat täyttä rautaa, Jussi Pussi on mainio esimerkki Jopen härskiydestä – ei puhettakaan että kuviteltu Raton lukija olisi alfauros ja oman elämänsä John Holmes vaan aika säälittäviä vemputtajiahan heistä (meistä?) suurin osa lienee. Muutama sivu isomunaisista neekereistä pistää vielä paremmaksi, mieleen tulee ulkoilmaelämää suurempi ranskalainen Reiser (jos jostakin onnistutte löytämään suomeksi julkaistun albumin, WSOY 1992, hankkikaa se tai hankkikaa elämä). Kuten Reiser, Jopekaan ei todellisuudessa pilkkaa afrikkalaisia vaan rasistisia stereotypioita. Myöskään Pimpsa Pippuri ei pilkkaa prostituoituja vaikka sellainen onkin päähenkilönä. Ko. ammattikunnan asiakkaita ei sen sijaan säästellä.

Uudemmat Hustleriin tehdyt törkeydet eivät ole minua varten. Savonkielinen pornosarjakuva on varmaan jossain tissilehtikauppiaiden saunaillassa kuulostanut järkyttävän hyvältä konseptilta mutta jos allekirjoittaneelta kysytään niin koko murresarjakuvien idea on suoraan hanurista, sitä surkeampi voi olla oikeastaan vain pohjanmaan murteella laulava turkulainen rokkipändi.

Lisää pornoa tarjoaa Rojun toimittama Huonoa seksiä. Perinteisellä pornomittarilla vaikutus oli yhtä dramaattinen kuin Jopen kokoelmalla, viisari ei värähtänytkään. Kaikki lehden sarjat eivät ole minua varten mutta parhaat ovat oikein hauskoja ja aiheuttavat myötähäpeistä vaivaantunutta kiemurtelua. Kyseessä on ilahduttava läpyskä jolle selkeästi oli tilaus. Hyvää seksiä käsittelevää höpinää tunkee jokaisen tiedotusvälineen aukoista tällä hetkellä ylipaineella, ylläpitämäni melko tarkan tilaston perusteella suomalaisista aikakauslehdistä Tähdet ja avaruus on tähän mennessä ainoa jossa ei ole julkaistu artikkelia aiheesta kuinka saavutan täydellisen orgasmin. Huonossa seksissä ei olla lähelläkään sellaista. Huvittava detalji (tosi!) on että joidenkin tahojen mielestä kansi on törkeän kaupallinen. Ostakaa, ja tämä tarkoittaa erityisesti teitä sadetakkimiehiä jotka aina roikutte Kvaakissa. Numero kaksi lienee tuloillaan, odotan innolla koska uskon että Kaltsu ja kumppanit eivät ole ainoat hyvät sarjakuvantekijät joiden seksi on ollut joskus vähemmän täydellistä.

Mutta unohdetaan hetkeksi se mikä yleensä on aina mielessä ja otetaan käsittelyyn 11 Vaille keskiyö (eri tekijöitä) joka on tyypillinen sillä tavalla että siinä ei ole mitään tyypillistä. Lehti tai oikeastaan albumi on viehättävän näköinen, kannen väritys miellyttää allekirjoittaneen silmää mutta kyllä tuo otsikko voisi sieltä ehkä vähän paremmin erottua. Kaikki tekijät ovat minulle ennestään tuntemattomia, yhden kaverin tosin tunnen naamalta mutta minulla ei ole aavistustakaan hänen nimestään. Juuri mitään taustatietoja ei tästä julkaisusta selviä joten miksikään julkisuustyrkyiksi ei näitä pääse haukkumaan. Mutta sisällöltään tämä on kelpo kamaa, graafinen taidokkuus ei rajoitu pelkkään ulkoasuun vaan koko porukka on sellaista professionaalia tasoa josta kuppaisella 80-luvulla vielä vain haaveiltiin. 11 vaille keskiyö on kauhuantologia mutta siinäkin se väistää trendikkäät splatterrevitykset ja zombierämistykset, enimmäkseen nämä ovat tunnelmallisia vanhanaikaisia kummitusjuttuja jotka kumartavat ennemmin Poen kuin Romeron suuntaan.Itse pidin eniten Jere Kasasen Mignola-vaikutteisesta Kierteestä ja Jukka-Petteri Erosen sanattomasta Piiasta (joka olisi kyllä kaivannut paremman koukun loppuun) lähinnä kai siksi että näissä pidemmissä jutuissa oli paneuduttu myös tarinapuoleen. Jani Reinikaisen ja Jyrki Keräsen kepeä Suden nälkä on sekä kuva & tekstipuolella hallittu esitys joka vakuutti myös. Ilahduttava lehti, löytyy varmaan Pitkämieheltä tai Petteriltä.

Aapo Kukon U-255 – Sukellus pohjoisessa 1 on käsitelty asiallisesti ja hyvin muissa yhteyksissä, myös Kvaakin arvioissa mutta halusin itsekin kehaista esikoisteosta ja muistuttaa kaikkia että kirjan ostaminen on fiksu investointi jopa näinä lama-aikoina jolloin joudumme kaikki syömään pettuleipää ja juomaan Gambiinaa. Jos Aapo Kukko ei tule järkiinsä ja ja valitse jotain kunniallista ja tuottavaa ammattia kuten pörssimeklari tai sutenööri vaan jatkaa sarjakuvien parissa hänestä tulee kansainvälisen tason tekijä. Ja silloin tämän näppärän pokkarin ostaneet voivat onnitella itseään kaukonäköisyydestä. Koska olen läpeensä negatiivinen ihminen haluaisin silti tuoda esiin pari natkutuksen aihetta – joihin kyllä muutkin ovat muistaakseni puuttuneet. U-255:ssä marssitetaan heti alkuun uuvuttava määrä henkilöitä estradille mikä tekee lukukokemuksesta turhan sekavan. Kun sukellusvenesaagan saagan laajuus on meidän oloissamme suorastaan megalomaaninen (kolme paksua kirjaa) nämä ihmiset olisi hyvin voinut esitellä paljon rauhallisempaan tahtiin. Toinen ikinillittämisen aihe ei koske pelkästään tätä albumia vaan häiritsee monen muunkin tekijän kohdalla eli tekstaus. Huoleton piirtäminen on ok eikä siinä ole mitään pahaa mutta varsinkin tämäntyyppisessä realistisessa tarinassa jossa tärkeintä on se mitä sanotaan tekstaustyylin pitäisi olla selkeä ja mahdollisimman huomaamaton. Turha väittää että se on maku – tai tyylikysymys, se ei sitä ole. Taidesarjakuvataiteilijat saavat tuhertaa mitä tahansa hieroglyfejä vaikka sulkakynä pyllynreiässään jos se tuntuu fiksulta mutta mutta jos halutaan kertoa tarina sitä on turha tehdä käsittämättömäksi. Siistit fontit ovat kaikkien halukkaiden helposti saatavilla. Ja nyt on syytä painua kahville ja tupakille koska mielikuva sulkakynä peräreiässään pyörivästä taidesarjakuvataiteilijasta on sangen häiritsevä.

Seuraavana sitten käsittelyssä on erinomaisen mukavalta Turunreissulta mukaantarttunut PIKKU FINGERPORI 1 – Kähmintää ja kytköksiä

Pikkufingeristä on kuulemma ilmestynyt jo kakkosnumerokin mutta en ole sitä vielä saanut käsiini. Ykkösnumero on kuitenkin edelleen suhthelposti saatavilla ja materiaali on sen verran ajatonta että niiden jotka sitä eivät ole vielä hankkineet on syytä toimia nyt (tämä tarkoittaa juuri SINUA).

Lehden täkynä on nelisivuinen Vaali-fingerpori ja sarjahan toimii tässä vähän pidemmässäkin muodossa kuin junan vessa, mikä ei oikeastaan tullut yllätyksenä. Jarlalla riittää mielikuvitusta ja hänen mielenkiintonsa kohteet ovat niin moninaiset ja laaja-alaiset että vaikka Fingerpori alkaa olla pikkuhiljaa vakiintunut instituutio ei jämähtäminen näyttäisi olevan lähihorisontissa (Jos Jarla haluaisi miljonääriksi hän on tietysti valinnut väärän tien. Todella suosittu strippi ala Karvinen lähtee siitä että kehitellään autistinen maailma josta viilataan sitten turhat särmät pois. Keksitään läjä vitsejä joista valitaan ne kolme jotka eivät naurata. Toistetaan niitä muutama vuosikymmen ja voila, dollarivirtaa ei voi enää padota).

Lisäksi lehdessä on Jarlan Lapinlahden linnut-sarjis (hauska), Hesarissa ilmestyneitä takuuvarmoja strippejä ja pari ennennäkemätöntä sivun tai parin mittaista rykäisyä. Nastaa lehdessä on se että muut tekijät eivät laadussa jää kauheasti jälkeen, Hännisen Pupuankasta olen aina pitänyt, samoin tietysti Tilsasta ja Pystysen nerokas yksisivuinen muistuttaa siitä että minun olisi korkea aika hankkia Johnny Knigalta vähän aikaa sitten ilmestynyt Etsin ihmistä. Norjalaisen Karstein Vollen tapasin Necrocomiconissa ja päättelin että hänen sarjakuvansa ovat tylsiä koska A) norjalainen huumori kuuluu samaan kategoriaan kuin islantilaisten antamat pörssivihjeet, niitä ei kannata välttämättä noteerata B) Karstein oli livenä erittäin hauska tyyppi ja humoristien ei kuulu olla hauskoja. Kelatkaa vaikka nyt Matti Vanhasta, vaikuttaa ainakin telkkarissa vähän puisevalta kaverilta mutta kirjoittaa puheita jotka saavat koko populaation ulvomaan naurusta. Tosiasioita maailmalta on kuitenkin pirun hauska ja antaa sen minkä otsikko lupaa. Ilahduttava uusi tuttavuus ja odotan mielenkiinnolla herran Arktiselta banaanilta lähitulevaisuudessa ilmestyvää albumia.

Kaikenkaikkiaan Pikkufingeri vaikuttaa onnistuneelta ja tasapainoiselta konseptilta, toivottavasti sitä ilmestyy vielä monta numeroa.

KLASSIKOT

Enki Bilalin piirtämä ja Jean-Pierre Dionnet’n käsikirjoittama Exterminator 17 on pieni osa sitä tektoonista siirtymää sarjakuvakentässä jonka ranskalainen Metal Hurlant-lehti aiheutti 1970-luvun jälkipuoliskolla. Ei kukaan kai pidä albumia varsinaisena mestariteoksena mutta kun lopulta nyt luin sen vanha tuttu Citizen Kane-efekti puski taas päälle, odotukset ovat turhan korkeat. Bilal oli 1979 vielä tuntematon tekijä jonka piirrostyössä Moebiuksen vaikutus näkyi selvästi (ei sen puoleen että sitä peiteltäisiin, mestarin nimi mainitaan ja varmemmaksi vakuudeksi siellä täällä näkyy Harzachista tuttuja lintuhahmoja) eikä jälki muutenkaan ole mitenkään mullistavaa. Käsissäni olevassa alkuperäisessä versiossa väritys on lisäksi hyvin valjua. Jo samana vuonna Bilal teki Koston veljeskunnan joka on sitten värimaailmaltaan aivan jotain muuta (Tammen 1990 julkaisemaa albumia näkyy muuten todella harvoin missään, poimikaa välittömästi talteen jos jossain tulee vastaan). Exterminator 17 merkitys lienee siinä että albumissa vilautetaan niitä mahdollisuuksia joita scifi sarjakuvassa antaa, tarina sivuaa uskontoa ja metafysiikkaa, mausteena vähän Philip k. Dick-tyylistä pohdintaa koneen tietoisuudesta. Kohta jossa androidi yhdistää itsensä orgaaniseen avaruusalukseen on ollut tuolloin oivallus, nykyisin se on perusklisee.Myös esimerkiksi koko aukeaman kokoinen kuva oli noina aikoina poikkeuksellinen veto joten visuaalisellakin puolella koeteltiin rajoja. Exterminator 17 ilmestyi myös Heavy Metal-lehdessä 70-luvun lopulla jatkokertomuksena joten sillä oli merkitystä myös ranskankielisen alueen ulkopuolella. Aika moni amerikkalainen myöntää juuri kyseisen julkaisun merkityksen herättäjänä, ”ai että näinkin voi ja saa tehdä”. Kaikesta huolimatta, kun asettaa odotukset maltilliselle tasolle kyseessä on aivan luettava albumi, uudelleenväritetty versio on helppo saada käsiinsä, alkuperäinen vähän hankalampi tapaus.

http://www.comicsbulletin.com/news/101256286854727.htm

Vaikka Bilal kehittyi piirtäjänä ja erityisesti värien käyttäjänä huimasti – ja tätä minun ei pitäisi sanoa ääneen koska miehellä on Suomessakin fanaattiset kannattajansa – minusta hän sarjakuvantekijänä taantui. Albumissa on vielä aidosti sarjakuvamaista kuvakerrontaa, myöhemmin ruudut muuttuivat koko ajan vain staattisemmiksi (vaikka kauniita ne ovat katsella, se myönnettäköön). Nykyisissä albumeissa vaikutelma on jo lähes katatoninen. Bilalin päätöiksi näyttävät jääneen edellämainittu Koston veljeskunta ja Metsästysretki joissa piirros, värit ja tunnelma istuivat täysin yhteen Christinin vahvojen tarinoiden kanssa. Bilalin nykyisin kirjoittamat albumit tuntuvat vähän teennäisiltä, vaikka ne antavat ymmärtää viittaavansa sinne sun tänne todellisuuteen ja muihin taiteisiin kun vaan ymmärtää yhteydet. Vaan mieleen hiipii epäilys että taas tyhmää kusetetaan, Bilal on kirjoittanut itsensä omaan ilmatiiviiseen autotalliinsa jossa kaikki viittaa vain itseensä eikä merkitysten takana ole mitään. Juuri nyt hänellä ole näköjään aikomustakaan sieltä ulos.

USA

Gerard Wayn kirjoittama ja Gabriel Ban piirtämä Umbrella Academy on sarjakuva josta kiinnostuin siksi että pidin näkemieni irtonumeroiden kansikuvista. Siksi on vähän kummallista että ensimmäinen kokoelma on pakattu niin ankeisiin kuoriin että en koskisi siihen pitkällä tikullakaan, itse asiassa kansi on mitäänsanomattomuudessaan melko äärimmäinen. Epäilykset lisääntyivät kun luin Grant Morrisonin esipuheen, selvisi että Gerard Way on rocktähti melko mielenkiinnottomasta My Chemical Romance-orkesterista.

Rokkitähtien taideprojektit ovat toki pientä verrattuna sellaisiin todellisiin ongelmiin kuin otsoonikato tai Timo T.A. Mikkosen muija mutta ei niistä mitään hyvää seuraa. Kaikki rokkitähdet tietävät osaavansa näytellä ja puolet heistä on vakuuttunut siitä että heissä on ainesta elokuvantekijöiksi. Maailman taidegallerioissa on aivan liikaa basistien maalaamia tauluja ja yksikin hevilaulajan kirjoittama romaani on ehdottomasti liikaa. Jos luulette minun huijaavan lukekaa A.W. Yrjänän runokirja ja tulkaa sitten uudestaan urputtamaan.

Jo ensimmäinen osa Apocalypse Suite-sarjasta karkoittaa pelot pop-tähden turhamaisuusprojektista, Way on varma ja sujuva kirjoittaja. Mikä tärkeintä, hän on kaikesta päättäen yksi meistä, aito sarjakuvafriikki. Kokonaisuudeessaan kirja oli mukava lukukokemus, ei käänteentekevä mutta siinä on paljon hauskoja ideoita, brasilialaisen Ban pulp-retro-scifityylissä ei ole moittimista ja sitä tukee hyvin Dave Stewartin (ei sentään käsittääkseni toinen eksynyt poptähti vaan pitkän linjan sarjakuva-ammattilainen) tunnelmallinen väritys. Tarina on paljossa velkaa Watchmenille ja Extraordinary Gentlemenille mutta mikäs siinä. On hienoa jos aloitteleva tekijä valitsee esikuvakseen alan parhaan mahdollisen tekijän. Liian usein rima laitetaan liian alas. On selvää että kun aloitteleva rokkipändi haluaa olla yhtä hyvä kuin Mötley Crue tai aloitteleva sarjakuvantekijä haluaa tehdä yhtä hyvän sarjakuvan kuin John Byrnen Hämmentävä Geneerisyysmies #236 niin se saavuttavatko he tavoitteensa kiinnostaa kiviäkin. Lopputulos ei voi olla kuin mierdaa. USAsta tulee paljon hyviä uusia sarjakuvia mutta todellista luovuudenpurkausta voi odottaa vasta kun siellä hylätään hedelmätön ja tukahduttava supersankarigenre.

Ollakseen supersankarisarjakuva Umbrella Academy on kuitenkin viihdyttävä ja jopa fiksu, uskaltaudun sitä suosittelemaan.

ET CETERA

Kun pienenä kävin mummolassa tsekkasin aina paikallislehdestä (joko Itä-Häme tai Etelä-Suomen Sanomat, en enää muista) huikean Usko tai älä – ruudun jossa oli joka kerta yllättäviä ja kuumottavia faktoja kuten että Tasmaniasta löytyi 1878 kivi joka hyvällä tahdolla muistuttaa keinutuolia jos siristää silmiä. Sitten siinä oli piirroskuva samaisesta stemusta (ok, myönnetään, esimerkki oli minun keksimä mutta usko tai älä, se olisi voinut olla autenttinen). Mutta idea oli pirun hyvä ja joku Ripley sillä varmaan rikastui. Tunsin itseni aina vähän fiksummaksi sen vilkaistuani joten ajattelin laittaa jokaisen kolumnini loppuun jonkun yllättävän faktan jotta lukija joka on ensin kahlannut läpi ylläolevat truismit, puujalkavitsit, vittuilun, perustelemattomat mielipiteet ja muun hyödyttömän osaston voisi lopuksi ylevöityä ja välttää tunteen siitä että tämänkin ajan olisi voinut käyttää hyödyllisemmin, kuten vaikkapa kivittämällä naapurin kissaa, aloittamalla pyramidihuijauksen tai piirtämällä törkeän kuvan yleisen käymälän seinään. Mistä muistui mieleen että ensimmäinen julkinen toiletti avattiin helmikuun toinen 1852 Lontoossa osoitteessa 95 Fleet Street. Osoite ei voisi olla osuvampi koska samainen katu tuli sittemmin tunnetuksi monen vessalukemiseksi soveltuvan lehden kotiseutuna.

Mukavuuslaitoksen rakennuttaja oli hilpeästi nimetty sir Samuel Morton Peto jonka tunnetuin saavutus on Nelsonin muistomerkki Trafalgar Squarella (kumpikohan lienee merkittävämpi saavutus, pulunkakkima kivipylväs vai kokonainen instituutio nimeltä yleinen mukavuuslaitos, kysyn vaan?). Hämmentävä tosiseikka on että hankkeen takana oli Society of Arts. Olisi miellyttävää ajatella että kyseisen arvovaltaisen yhdistyksen motiivit olisivat olleet filantrooppinen halu liebventää kanssaihmisten hätää tai vielä parempaa, kaukonäköinen idea siitä että jotta WC-graffiti voisi kukoistaa pitäisi ensin keksiä julkinen vessa. Valitettavasti motiivit olivat raadollisempia, tarkoitus oli rujosti ilmaistuna muuttaa paska rahaksi. Fleet Streetin käymälä ei ollut mikään rahvaan kusiputka vaan hienostunut laitos (ajan hengen mukaisesti sinne oli asiaa vain miehillä) jossa jalopuuta ja kromia ei säästelty, hädänalaisia asiakkaita oli palvelemassa kaksi henkilöä per pönttö. Hintoja pidettiin kovina, kaksi pennyä ykkösestä ja kakkosesta sekä toinen mokoma käsienpesusta. Huolimatta massiivisesta mainoskampanjasta homma kusi taloudellisesti (jos ilmaisu tässä yhteydessä sallitaan) ja pulju jouduttiin pian sulkemaan. Pioneerin osa on kova. Jälkipolville ei ole jäänyt tietoa ilmestyivätkö myös ensimmäiset vessagraffitit 95 Fleet Streetin mukavuuslaitokseen.

Tämä ensimmäinen satsi kosmonautteja on pahasti myöhässä koska erinäisten ikävien sattumusten johdosta alkuperäinen teksti katosi bittiavaruuteen. Harmi, sillä sinne meni 12-sivuinen esseeni aiheesta Karvinen ja Karl Marx, mielenkiintoista pohdintaa vyötiäisten sukupuolielämästä ja pikkujuttu Peyon Benjaminista. Peyoon palaan ensi kerralla mutta kaksi edellämainittua on menetetty ikuisiksi ajoiksi. Tulevaisuudessa olisi tarkoituksena olisi myös arvioida joitakin viimevuosina ilmestyneitä espanjalaisia albumeita, kirjoittaa prinsessa Dianan kuolemasta ja haastatella Jasper Pääkköstä hänen kattavan tuopinaluskokoelmansa tiimoilta koska näistähän te kuitenkin olette eniten kiinnostuneita. Koska kukaan itseään kunnioittava trendikäs kolumnisti ei voi välttää gourmet-ruokaa järjestin myös safka-aiheisen keskustelutilaisuuden johon osallistuivat Matti Vanhanen, Kimi Räikkönen, Lenita ja mökkinaapurimme Sepi Pertunmaalta. Mutta näistä lisää siis seuraavalla kerralla.