Aliens vs. Predator: Requiem asettaa elokuvan kiehtovimmat scifi-hirviöt toistensa kurkuille. Sarjakuvan puolella sama tapahtui ensi kertaa lähes kaksi vuosikymmentä sitten. Suomessakin lukijat ovat saaneet osansa hirviöistä.
Yhdessä ja erikseen
Archie Goodwinin kirjoittama ja Walter Simonsonin komeasti kuvittama Alien: Kahdeksas matkustaja (Alien: The Illustrated Story, 1979) lienee edelleen kaikkien aikojen etevin sarjakuvatulkinta elokuvasta.
Huonoja eivät olleet myöskään Jalavan vuosina 1991–1992 julkaisemat, kolme Mark Verheidenin kirjoittamaa ja Mark A. Nelsonin kuvittamaa Aliens: Muukalaiset -albumia (Aliens 1–6, 1988–1989).
Predator tavattiin puolestaan Dave Gibbonsin kirjoittamassa, Andy ja Adam Kubertin kuvittamassa, yhteisseikkailussa Batmanin kanssa (Batman vs. Predator 1–3, 1991–1992, suom. Batman 5/1992).
Predator 2 -elokuvan (1990) loppukohtauksen taustalle ujutettiin Alien-hirviön kallo. Näin annettiin ymmärtää, että käymättömien korpimaiden kulkijoilla oli kaatolupia ihmistä vaarallisemmalle riistalle.
Sarjakuvasivuilla elokuvahirviöt olivat ehtineet kohdata toisensa viisiosaisessa, Randy Stradleyn kirjoittamassa, minisarjassa Aliens vs. Predator (1989–1991). Hahmojen yhdistäminen oli hankalaa oikeudet omistaneen 20th Century Fox -elokuvastudion valvoessa käsikirjoitusta.
Tuloksena oli kuitenkin onnistuneen pienieleisesti tunnelmaa nostattava tarina siitä, kuinka ihmissiirtokunnan asuttama seutu muuttuu saalistusmaaksi. Lisäksi tarina vakiinnutti hirviöiden keskinäisen suhteen: Predatorit laskivat Alienit valloilleen päästäkseen itse metsästysretkelle.
Suomessa Phil Norwoodin, Karl Storyn ja Robert Campanellan kuvittama tarina julkaistiin Agentti X9 -lehden sivuilla vuosina 1991–1992. Mustavalkoisena kuvitus näyttää huomattavasti alkuperäisjulkaisuja tyylikkäämmältä, koska Monika Livingstonin paksut värit tukahduttavat kuvituksen.
Askel eteen, kaksi taakse
Alkuperäinen minisarja vakiinnutti perusasetelman lisäksi tarinoita jatkossa leimanneet ominaispiirteet. Alien-elokuvatrilogian asettaman esimerkin tavoin näihin kuului voimakas naishahmo. Sellaisista tunnettiin myös pitkän Ryhmä-X-pestinsä tuolloin vastikään päättänyt Chris Claremont. Hänen käsiin luotettiin peräti 12-osainen, Jackson Guicen ja John Beattyn – sittemmin Eduardo Barreton, kuvittama Deadliest of the Species (1993–1995). Uudistuminen ei luonnistunut Claremontilta ongelmitta. Sarja on tapahtumaköyhä ja tarina velloo paikallaan ylikirjoittamisen vuoksi.
Dark Horse ei Claremontin jälkeen kiinnittänyt elokuvahirviöitä pitkäkestoisiin tarinoihin. Samalla katosi myös enin kunnianhimo: tulevina vuosina nähtiin lyhyitä ja pääosin yksinkertaisia seikkailuja.
Stradley ohjasi hirviöt takaisin perusuomaan Duel– (1995) ja War-minisarjoissa (1995). Ensimmäinen on suoraviivainen toimintasarja, jossa avaruusjalkaväki joutuu hirviöiden väliin Javier Saltaresin ja Jimmy Palmiottin kuvittamana.
Jälkimmäiseen Stradley kierrätti alkuperäisen sarjansa päähenkilön, mutta tiukka ote oli kadonnut. Tarina oli alkuperäistä vähemmän hienovarainen ja huonolla tavalla sidoksissa Dark Horse -jatkumoon. Chris Warner kuvitti tarinalle komean aloituksen, mutta jokainen seuranneesta neljästä osasta oli eri kuvittajan jälkeä.
Pysytään perusteissa
Hirviöiden omat erillistarinat olivat vuosikymmenessä vakiinnuttaneet Dark Horse -jatkumon, johon myös hirviöiden kohtaamiset oli sovitettava. Osaltaan tämä johti mielikuvituksettomuuteen, koska tekijöillä ei ollut liikkumavaraa – Dark Horse oli sitonut omat kätensä pysyvämmin kuin lisenssit omistanut 20th Century Fox.
Vangitut avaruushirviöt ja ihmisten hirviömäisyys olivat toistuvia teemoja. Eternal-minisarja (1998) poikkeaa edukseen Ian Edgintonin tarinan ja Alex Maleevin kuvituksen ansiosta. Vaikkei kaksikko tee tasaista jälkeä, elinvoimainen kokonaisuus jää mieleen.
Samaan ei pystynyt Andi Watsonin Xenogenesis-sarja (1999–2000), jonka tapahtumat ehtii unohtaa viimeisen lehden käsistä laskettuaan. Asiaa ei auta Mel Rubin yllätyksetön kuvitus, joka mukaili Image-kustantamon luomaa valtavirtatyyliä.
Yhdysvaltalaisen sarjakuvan perusongelma korostui kiusallisen voimakkaasti avaruushirviöiden kohdalla. Sarjakuvan kantaa vuosikymmenten lävitse ensisijaisesti hahmojen vetovoima ja perusasetelmien toimivuus, toissijaisesti sarjan uudistumiskyky ja tekijät.
Tekijät voivat murtaa peruskaavan ajoittain, mutta lukijat eivät salli pitkäaikaista poikkeamista lehden totutusta linjasta. Lopulta kustantajan on tarjottava lukijoille samaa kuin aina ennenkin.
Mike Kennedy palautti hirviöiden kamppailun juurilleen ja maustoi tarinan raadollisin ihmiskuvauksin sarjassa Alien vs. Predator: Thrill of the Hunt (2004). Roger Robinsonin ja James Pascoen, yhdessä kahden aputussaajansa kanssa, kuvittama tarina julkaistiin suoraan kokoelmana. Kohdalleen osunut väritys nostaa tunnelman korkeammalle kuin mihin kuvitus omillaan pystyisi. Tarina on yksinkertaisuudessaan malliesimerkki siitä, kuinka peruskaavaa hyödynnetään tehokkaasti mutta samalla yllätyksettömästi. Julkaisun ainoan erikoisuuden tarjoaa sen kansi, jossa Alien esiintyy poikkeuksellisesti yksikössä.
Lisätään pari hahmoa ja sekoitetaan
Vuosituhannen vaihteessa Egmont lähes hukutti suomalaislukijat crossover-tarinoiden tulvaan. Näiden joukossa nähtiin myös elokuvahirviöitä. Batman/Aliens (1997, suom. 2000), kirjoittajana Ron Marz ja kuvittajana Berni Wrightson, oli julkaisemisen arvoinen.
Sitä seuranneet Alan Grantin, Steve Pughin ja Mike Perkinsin Teräsmies vastaan Terminaattori (Superman vs. Terminator: Death to the Future, 1999–2000, suom. 2000), Dan Jurgensin ja Kevin Nowlanin Teräsmies/Aliens (1995, suom. 2001) tai Ron Marzin, Rick Leonardin ja Mike Perkinsin Vihreä Lyhty vastaan Aliens (Green Lantern vs. Aliens, 2000, suom. 2002) olivat parhaimmillaankin vain keskinkertaisia. Tarinoiden ainoa sisältö oli luoda edellytykset sille, että hahmot voitiin laskea toistensa kimppuun.
Crossover on sarjakuvan vastine suureellisille elokuvien jatko-osille, mutta Dark Horse astui suuruudenhulluuden puolelle terästäessään avaruushirviöt kolmannella elokuvalisenssillä Mel Rubin ja Christopher Ivyn kuvittamassa sarjassa Aliens vs. Predator vs. The Terminator (2000). Sen kirjoittanut Mark Schultz laittoi myöhemmin vielä paremmaksi ja yhdisti Ariel Olivettin kanssa supersankarikaksikon hirviökaksikkoon tarinassa Superman and Batman vs. Aliens and Predator (2007). Jälkimmäisen kohdalla Schultz onnistui merkittävästi paremmin.
Sama megalomania oli kuitenkin valloillaan jo vuosituhannen vaihteessa. Hirviöt asetetettiin tuolloin vastakkain Marc Silvestrin Top Cow -studion hahmojen, Witchblade ja Darkness, kanssa sarjoissa Mindhunter (2000–2001) ja Overkill (2000–2001).
Lähimmästä lehtipisteestä?
Suomessa Dark Horsen Star Wars -sarjakuvat, Frank Millerin Sin City -tarinat ja 300 sekä Mike Mignolan Hellboy ilmestyivät hyllyille elokuvien vetoapua käyttäen. Aliens vs. Predator -elokuvaa ei kuitenkaan hyödynnetty Suomen sarjakuvamarkkinoilla. Jatko-osan saapuessa teattereihin, ei korjausta asiaan ole vieläkään luvassa.
Materiaalin puutteesta tämä ei johdu; Dark Horse on julkaissut, laskentatavasta riippuen, seitsemän tai kahdeksan yhteistarinaa. Näiden lisäksi lyhyempiäkin yhteenottoja on kertynyt kourallinen.
Kahnaukset on koottu kahteen Omnibus-kokoelmaan (2007). Lyhyemmät tarinat sivuuttaen ensimmäinen sisältää alkuperäisen minisarjan lisäksi War- ja Eternal-sarjat, ja toinen paketoi yksiin kansiin Deadliest of the Species -sarjan. Lisäksi Dark Horse on ilmoittanut Thrill of the Hunt -tarinan saavan Civilized Beasts -nimisen jatko-osan vuonna 2008.
Keskustele Aliens vs. Predator -julkaisuista Kvaakissa.