Sotasarjakuva syntyi toisen maailmansodan myötä. Sarjakuvia käytettiin sodan aikana paitsi moraalin nostattamiseen myös valistus- ja koulutustarkoitukseen.
Sotaviihteessä kuvattiin ensimmäisestä maailmansodasta alkanutta modernia sodankäyntiä. Sotaa ei suoranaisesti ihainnoitu, mutta genre ylläpiti kansakuntien luomia myyttejä. Siitä johtuen eri maissa nähtiin toisistaan poikkeavia näkökulmia samoista tapahtumista. Uusi tekijöiden sukupolvi on puolestaan pyrkinyt rikkomaan konflikteihin liitettyjä myyttejä.
Sarjakuva ja propaganda
Toinen maailmansota syttyi brittien sarjakuvissa välittömästi. Jo sodan ensimmäisinä päivinä brittivakooja iski Gestapon koulutuskeskukseen The Hotspur -lehdessä. Captain Dan Blade puolestaan tuhosi samassa julkaisussa vuonna 1941 natsien salaisia aseita, jotka sodan myöhäisvaiheessa olivat jo muuttumasssa todellisuudeksi.
Kansakuntaa kannustivat kestämään William Heath Robinson ja Joseph ”Joe” Lee. Robinson piirroksineen yhdistyi pula-aikana tarvittuun kekseliäisyyteen ja Lee puolestaan mielialan nostamiseen. The Beano -lehdessä lapsia rohkaisivat Lord Snooty and His Pals sekä Pansy Potter, The Strong Man’s Daughter.
Saksa ei tarvinnut sarjakuvia nuorison mieliä hallitakseen. Sen sijaan miehittäjä valjasti sarjakuvan propagandakäyttöön valloitetussa Pariisissa. Le Téméraire -lehti myötäili saksalaisvalloittajaa vuosina 1943–1944.
Le Téméraire -lehden sarjakuvapiirtäjistä nimimerkkiä Vica käyttänyt Vincent Krassousky tuomittiin 1945 vihollisen avustamisesta vuodeksi vankeuteen ja tuhannen frangin sakkorangaistukseen. Sen sijaan muut lehden piirtäjät siirtyivät Vaillant-lehteen, jonka juuret olivat kommunistien vastarintajulkaisussa Le Jeune Patriote. Vaillantin pohjalle syntyi puolestaan Pif-lastenlehti vuonna 1969.
Sarjakuvamuotoisella propagandalla oli juuret Yhdysvalloissa jo 1930-luvulla. Laivaston rekrytointitarkoituksiin luotu Don Winslow of the Navy -strippisarjassa tiedustelu-upseeri kunnostautui torjumaan vielä nimeämättömien valtioiden sabotaasiyrityksiä. Sarja siirtyi radioaalloille ja sovitettiin elokuvaksi.
Kansakuntien tunteiden sanotaan heijastuneen merkittäviä historiallisia tapahtumia edeltävissä sarjakuvissa. Amerikkalaisissa sarjoissa taisteltiin akselivaltoja vastaan jo ennen kuin maa virallisesti liittyi sotaan. Kapteeni Amerikka syntyi niin ikään alkuvuonna 1941.
Suomessa sallittiin amerikkalaisperäisten sarjakuvien julkaisu peräti vuoteen 1942 saakka. Sodanaikaisten kotimaisten sarjakuvien tie päättyi nopeaan. Sen sijaan hyvän aikaa ennen sotia aloittanut Rymy-Eetu laittoi asiat ojennukseen rintamalla ja jatkoi sitten rymyämistä aina 1970-luvun alkupuolelle saakka.
Huoltoa ja huumoria
The Saturday Evening Post alkoi julkaista armeijan huoltojoukoissa palvelleen Dave Bregerin sarjakuvia Yhdysvalloissa vuonna 1941. Louisianasta Breger päätyi komennukselle Eurooppaan.
Yank, the Army Weekly -sanomalehden ensimmäisessä numerossa vuonna 1942 alkoi Bregerin G.I. Joe -sarjakuva. Breger tuotti sisältöä aviisin sivuille myös valokuvaamalla amerikkalaisjoukkoja Britanniassa.
Toisessa maailmansodassa eri tavoin palvelleita amerikkalaisia tekijöitä olivat mm. Jack Kirby ja Wallace ”Wally” Wood. Brittiläisistä sarjakuvan ammattilaisista mm. Judge Dredd -piirtäjä Ronald “Ron” Smith oli hävittäjälentäjä.
Sarjakuvissa avaruus ja viidakko väistyivät sotaseikkailujen tieltä. Scorchy Smith tuki neuvostojoukkoja itärintamalla. Captain Easy värväytyi ilmavoimiin 1942, mutta jo seuraavana vuonna Roy Crane jätti sankarinsa muiden käsiin aloittaakseen pommikonelentäjä Buz Sawyerin seikkailut. Terry and the Pirates siirtyi Tyynelle valtamerelle, ja Milton Caniff korvasi vanhan Pat Ryanin ilmavoimien everstillä Flip Corkin.
Caniff loi Male Call -sarjan rintamalle jaettuun Camp News Service -lehteen vuonna 1942. Sen hemaiseva sankaritar Miss Lace jäi toiseksi vain sotasensuurille ja George Bakerin varusmieshuumorille. Bakerin Sad Sack jatkui vuoteen 1976 asti. Tohelo sotilas päätyi valkokankaalle Jerry Lewis -komediassa The Sad Sack (1957).
Caniff antoi taitonsa isänmaan käyttöön korvauksetta. Will Eisner oli puolestaan armeijan leivissä (warrant officer). Hän kehitti sarjakuvien koulutuskäyttöä Army Motors -lehdessä vuonna 1942. Sodan jälkeen Eisner ryhtyi armeijan alihankkijaksi, ja hänen sarjakuvahahmonsa Joe Dope selviytyi kädet rasvassa seuraavaan konfliktiin.
Korean sodan alla, vuonna 1951 Eisner ryhtyi PS, The Preventive Maintenance Monthly -lehden taiteelliseksi johtajaksi. Eisnerin työn merkitystä kuvaa, että kun armeijan uusi kivääri todettiin miehistölle hankalaksi, ohjelehtinen The M16A1 Rifle: Operation and Preventive Maintenance oli tarpeen julkaista kahteen otteeseen, vuosina 1968 ja 1969.
Sota jätti pysyvän jälkensä sarjakuvan keulahahmoihin, joita kommunistivainot muuttivat entisestään. Rip Kirby oli merivoimien eversti. Frank Robbinsin hävittäjälentäjä Johnny Hazard (1944) taisteli sodan päätyttyä kommunisteja vastaan. Caniffin veteraanipilotti Steve Canyon (1947) puolestaan oli antikommunisti, jonka vihollisia olivat kiinalaiset.
Sotagenren varhaisia kehitysaskeleita
Korkeajännitys monine versioineen esitti sotasarjakuvia, jotka saivat muotonsa Britanniassa 1950-luvun jälkipuoliskolla. Silloin Battler Britton oli sotaa kokemattomien lukijoiden, kymmenvuotiaiden poikien viihdettä.
Sanotaan, etteivät saarivaltion pojat tarvinneet supersankareita, koska heidän isänsä olivat sellaisia. Sota hallitsi Britannian sarjakuvia vuosikymmeniä. Sitkeintä edustajaa, Commando-lehteä on julkaistu yhtäjaksoisesti vuodesta 1961 saakka.
Brittikustantajien oli 1950-luvun puolivälissä mukauduttava lastenkulttuurina nähtyjen sarjakuvien sisältöä rajoittavaan lainsäädäntöön. Samaan aikaan Yhdysvalloissa sarjakuvasensuuri tukki tien Harvey Kurtzmanin moniulotteisempien sotasarjojen seuraajilta. Kriittisesti sotaa vuosikymmentä myöhemmin tarkastelleen Blazing Combat -lehden (suom. Sodan lieskat, Like 2015) kustantaja onnistui kiertämään tarkastusvaiheen, mutta ei sisältöä karsastanutta tukkuporrasta.
Japanissa vihollinen demonisoitiin sota-ajan propagandassa. Toisaalta sotaa kuvattiin usein paitsi sotilaiden silmin myös siviiliväestön näkökulmasta. Tetsuya Chiban sarjassa Shidenkai no Taka (1963-1965) viimein myös vihollisen todettiin olevan ihminen. Keiji Nakazawan arvostettu, sodanvastainen Hiroshiman poika -manga puolestaan syntyi 1970-luvun alussa.
Kaikkien kansojen tavoin japanilaiset vetäytyivät myyttiensä suojiin. Kansa esitettiin paitsi atomipommin myös omien johtajiensa uhreina, jotka keisari Hirohiton tavoin kuvattiin olleen tietämättömiä maan todellisesta tilasta. Syyllisyyttä oman armeijan sotarikoksista muita kansoja kohtaan ei muun yhteiskunnan tavoin myöskään mangassa tunnustettu.
Kiinan kansantasavallassa sarjakuvissa näkyi katkeruus Japania kohtaan sen sodanaikaisten rikosten vuoksi. Katkeruus ulottui myös yhdysvaltalaisiin Japanin jälleenrakentamisesta johtuen. Kommunistisen puolueen linja ohjasi sarjakuvatuotantoa tehden siitä puhdasoppista propagandaa. Sisältö vetosi kansan tunteisiin, ja sarjakuvilla pyrittiinkin vaikuttamaan asenteisiin. Helsingin Sanomissa kummasteltiin vuonna 1972 kiinalaisten sarjakuvien kansakunnan yhtenäisyyttä korostavaa sisältöä ja piirrosten tuhtia satiiria ulkovaltoja kohtaan.
Ulos sodasta
Euroopassa toinen maailmansota pääsääntöisesti unohdettiin sarjakuvissa aina 1970-luvulle saakka. Sodan kokeneet kaipasivat todellisuuspakoa, ja amerikkalaissarjoissa asenne eurooppalaisia kohtaan nähtiin holhoavana. Välittömästi sodan päättymistä kuitenkin juhlistettiin ärhäkästi.
Jacques Zimmermann ja Victor Dancette käsikirjoittivat eläinsatiirin La Bête est morte! (1944), jossa Hitlerin piirsi suden muodossa Edmond-Françoisx Calvo. Huomionarvoisinta teoksessa on sodan suurimpien kauhujen käsittely. Kotirintama ja juutalaisten joukkotuho saivat kuitenkin jäädä sarjakuvissa vielä vuosikymmenien ajaksi.
Yhdysvalloissa sotasarjojen noste oli ohitse Korean sodan päättymisen myötä. Käsikirjoittaja Robert Kanigherin ja piirtäjälegenda Joe Kubertin karski Kersantti Kivi alkoi muodostua 1959 amerikkalaislehdissä G.I Combat ja Our Army at War. Kanigherin ja Kubertin Vihollisässän päärooli kuului puolestaan kaksitasoa ohjastavalle saksalaisupseerille vuonna 1965.
Kersantti Kiveä moniulotteisempaa rintamakuvausta oli julkaistu pari vuotta aiemmin Argentiinassa. Käsikirjoittaja Héctor Oesterheld loi italialaisen Hugo Prattin kanssa sotareportteri Ernie Piken. Terän kärkinimiltä vei kuitenkin Argentiinan kehno talous. Suuri osa argentiinalaistaiteilijoista siirtyi piirtämään Fleetwayn sotasarjoja 1960-luvun taitteessa.
Shokeeraavine sarjoineen nuorten brittitekijöiden polvi ravisti maansa kangistunutta sarjakuvailmaisua 1970-luvulla. Battle, Action ja 2000 AD henkivät elokuvista ja katumuodista imettyä kapinaa, ja arkkityyppiset sankarit syrjäytyivät työväenluokan edustajien tieltä. Korkkareiden huippukausi stereotypioineen alkoi uusien sankarien johdosta kääntyä ehtoopuolelle.
Vietnam
Sotaviihde usein käsitteli johdon rivisotilaista piittaamatonta puolta yksittäisten komentajien hahmoissa. Kwai-joen sillasta (1957) lähtien brittien tuottamissa elokuvissa kuvattiin sotaa monitasoisemmin kuin mccarthyismin suitsimassa Hollywoodissa. Kun edellisen sukupolven kokemus- ja arvomaailma syrjäytyivät, heijastuivat hippiaate ja nuorisoliikehdintä myös taiteeseen. Uusi ohjaajien sukupolvi kyseenalaisti sankarimyytin Vietnamin sotaa käsittelevillä töillään 1980-luvulla.
Vietnamin sodan aikana yleinen sodanvastaisuus heijastui myyntiin, mutta sarjakuvasensuuri sitoi tekijöiden käsiä Yhdysvalloissa. Our Fighting Forces -lehden tarina Cold Steel for a Hot War! julkaistiin napalmipommitusten kiihtyessä huippuunsa, elokuussa 1966. Kanigher esitti sodan kauheana, mutta silti amerikkalaissotilaita kuvattiin paperinohuina sankareina. Korkkarityyliin vietnamilaiset puolestaan jakautuivat hyviin kommunistien vastustajiin ja julmiin vihollisiin.
Argentiinassa sarjakuvat kiinnostivat aniharvoin sensuuriviranomaisia, mutta lukijoiden makuun olivat enemmän poliisisarjat ja miekkojenkalistelu. Oesterheld siirsi sotareportterinsa Vietnamiin vain vuotta ennen sodan symboliksi noussutta valokuvaa napalmin polttamasta tytöstä. Ernie Piken taival Kaukoidässä päättyi sarjaa julkaisseen lehden myötä.
Supersankaritkaan eivät poikkeuksia lukuun ottamatta taistelleet Vietkongia vastaan innolla. Vasta sodan itse kokeneet Larry Hama ja Doug Murray tavoittivat The ‘Nam -sarjan kyynisellä otteella yleisön ja kriitikkojen hyväksynnän vuonna 1986.
Maus, selviytyjän tarina
Kauriinmetsästäjien (1978) tavoin Pat Millsin käsikirjoittama Charley’s War oli edelläkulkija vuonna 1979. Sarja kuvasi ensimmäisen maailmansodan tapahtumia siloittelemattomasti brittisotilaiden silmin.
Toisen maailmansodan kokenut Joe Colquhoun oli veteraanisarjan piirtäjä, kun hän aloitti Charleyn tarinan. Colquhoun ei kaihtanut korostaa Millsin hirteishuumoria sodan järkyttävimpienkään kauhujen keskellä.
Art Spiegelmanin sukutarina ja keskitysleirikuvaus Maus vuonna 1980 viitoitti sarjakuvan siirtymistä postmoderniin aikaan. Suomessa undergound-sarjakuvan merkkiteoksen julkaisi WSOY nimellä Maus, selviytyjän tarina.
Koska amerikkalaisesta näkökulmasta katsoen toinen maailmansota oli edelleen ”hyvä sota”, ajoitetaan taiteellisesti kunnianhimoisimmat esitykset monesti ensimmäiseen maailmansotaan myös Euroopassa. Tällaisiin lukeutui mm. Jacques Tardin Kirottu sota! (suom. Jalava 2014).
Falklandin sota
Sotilasjuntan hallitsema Argentiina aloitti sodan huhtikuussa 1982 tavoitteenaan vallata sille aiemmin kuuluneet Falklandinsaaret. Sotilashallinto hävisi konfliktin Britannialle vain muutamaa kuukautta myöhemmin heinäkuussa, ja se menetti arvovaltansa myötä otteen maasta.
Battle-lehti esitti John Wagnerin dokumentaarista tyyliä tavoitelleen tarinan Fight For The Falklands syyskuussa 1982. Wagner ei kaunistellut Britannian kokemia tappioita, mikä erotti sen propagandasta. Jim Watsonin piirtämä tarina päättyi marraskuussa 1983.
Hävinneellä puolella Fierro-lehti aloitti Ricardo Barreiron käsikirjoittaman La batalla de Malvinas -tarinan syyskuussa 1984. Barreiron ote tapahtumiin oli Wagnerin tavoin dokumentaarinen. Barreiro kuvasi myös peittelemättömästi sotilasjuntan harjoittamaa valtionterroria omia kansalaisiaan kohtaan.
Siinä missä lehdistö ylisti argentiinalaista Los chicos de la guerra -elokuvaa, oli sarjakuvia lukevan yleisön vaikea sulattaa Barreiron suorasukaista esitystä. Taiteilijat vaihtuivat nopeassa tahdissa, kunnes tarinaa ei seitsemän julkaistun jakson jälkeen enää voitu jatkaa.
Keskeneräisyydestään huolimatta julkaistut 55 sivua ovat mm. Fierron silloisen päätoimittajan ja historioitsija Juan Sasturainin mukaan korkeatasoisin Falklandin sotaa käsittelevistä sarjakuvista Argentiinassa.
Lyhyeen päättynyt konflikti oli pian ohi brittien sarjakuvissa. Sen sijaan Argentiinassa tappion aiheuttama kansallinen trauma löi pysyvän leimansa sotasarjakuvien genreen.
Konservatiivisten kustantajien leivissä argentiinalaistekijät ylläpitivät sinnikkäästi konfliktiin liitettyjä myyttejä vuosikymmenten ajan. Oman sotilasjuntan toimien sijaan maa kuvattiin imperialististen pyrkimysten uhrina.
Suhtautuminen samaan konfliktiin sekä tiivistää, että vertauskuvallistaa menneiden sotien asemaa kansakuntien muistissa. Voittajan ja häviäjäpuolen myytit eroavat aina toisistaan, kunnes tulevat sukupolvet kyseenalaistavat ne. Tänään argentiinalaistekijöiden uusi polvi tekee sitä parhaillaan.
Keskustele sotasarjakuvista Kvaakissa.