Jeff Smithin Luupäitä saatiin kehua minulle moneen otteeseen, ennen kuin suostuin edes aloittamaan sen lukemisen. Pikaisella selauksella se vaikutti lähinnä keskinkertaisesti piirretyltä Disney-ripoffilta. Kaikeksi onneksi jouduin taannoin vuottamaan junaa eikä kirjakaupasta löytynyt mitään muuta.
Jeff Smith ei todellakaan ole maailman paras piirtäjä. Etenkin ihmisten kasvot ja ilmeet tuottavat hänelle ongelmia. Mutta kun tarina ottaa lukijan imuunsa, vastarinta on turhaa. Eniten Luumäestä karkotettujen serkusten, Leppo, Auvo ja Tahvo Luupään tarinassa viehättää sen arvaamattomuus. Smith ei erehdy selittelemään, vaan lukija joutuu itse päättelemään asioita rivien välistä. Esimerkiksi Luupään serkuksia vainoava Mestari näyttäytyy ensi kerran vasta sivulla 95, mikä asettaa sitä edeltäneet tapahtumat aivan uuteen valoon. Se ei sen sijaan käy vielä tässä kirjassa selville, mikä nimenomaan Tahvo Luupäässä Mestaria oikein kiinnostaa. Jatkoa Luupäiden seikkailuille onkin jo luvassa.
Luupäiden juonesta on vaikea kertoa mitään, sillä ensimmäinen osa esittää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Riittänee, kun tietää, että tylsää lukijalla ei tule olemaan.
Luupäistä tulee lähinnä mieleen Dave Simin Cerebus parhaina eli ensimmäisinä vuosinaan ennen kuin Sim sekosi omaan näppäryyteensä. Etenkin huumoripuolella Smith ja Sim ovat sukulaissieluja. Luupäät ei tosiaan ole pelkkää kuivaa kerrontaa, vaan Smith on riputellut joukkoon aimo annoksen pikku herjoja, jotka keventävät ja rytmittävät juonta mukavasti.
Smithin henkilöt, Luupäät, ihmisrotat, ötökät, ihmiset, marsut, lehmillä ratsastavat mummot sekä yksi isohko lohikäärme ovat uskottavia persoonallisuuksia. Erityisesti lukijaa jääkin mietityttämään, mitä Isoäidin ja Lohikäärmeen välillä on menneisyydessä tapahtunut.
Liken paino on selvinnyt mustavalkoisista Luupäistä paljon paremmin kuin esimerkiksi taannoin haukkumastani Antakaa minulle vapaudesta. Myös käännös ja tekstaus ovat tällä kertaa kunnossa.
Luupäät. Kertonut ja piirtänyt Jeff Smith, suomentanut Jorma Penttinen, tekstannut Anu Tontti, kustantanut Like.
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Pelit-lehden numerossa 3/1995.