Hugo Pratt on siitä erikoinen sarjakuvataiteilija, että hänen sarjakuviaan on jo pitkään ollut saatavilla myös suomeksi. Ansio tästä kuuluu lähinnä amerikkalaisille kustantamoille, jotka eivät ole jostain syystä löytäneet hänen töitään. Ranska saati italia ei suju kaikilta suomalaisilta sarjakuvan ystäviltä yhtä hyvin kuin englanti eli Kustannus Oy Jalavan suomennokset ovat monelle ainoa mahdollisuus upota Prattin tunnelmaa tihkuviin tarinoihin.
Prattin tunnetuin hahmo on Corto Maltese, maaton ja laivaton merikapteeni, jonka suonissa virtaava coctail saisi jokaisen rotuoppien vaalijan kavahtamaan. Niinpä Corto on kotonaan millä maailman kolkalla tahansa Venetsian gheton suljetuilta pihoilta aina Mun kadonneelle manterelle asti. Tapahtumat sijoittuvat 10- ja 20-luvuille, kun maailmalta vielä löytyi aidosti eksoottisia paikkoja ja persoonallisia ihmisiä.
Hugo Pratt tutkii tarinoidensa taustat ilmeisen huolella. Corto Maltesen seikkailuja voi lukea kuin matkakertomusta ikään, semminkin kun Corto useimmiten on lähinnä tarkkailijan roolissa. Prattiin kriittisesti suhtautuvien lukijoiden mielestä hänen sarjakuvissaan ei itse asiassa tapahdu yhtikäs mitään, vaikka Corto Maltese taittaa taivalta niin vapaussotaa käyvässä Irlannissa kuin Mantsurian rintamallakin. Vastakohtana nousee mieleen Hergé, joka viljelee Tintissä pelkkiä klisheitä ja ennakkoluuloja.
Corto Maltesen ohella Prattilta on äskettäin suomennettu myös yksi hänen toisen maailmansodan aikaiseen Pohjois-Afrikkaan sijoittuvista tarinoistaan. WSOY:n kustantama Aavikon skorpionit ei ole kuitenkaan mikään harvinaisen hyvin piirretty Korkeajännitys, vaan sarjakuvan muotoon työstetty kertomus ihmisistä sodaksi kutsutun hulluuden riepoteltavina. Aavikon skorpionien taustalla vaikuttavat myös Hugo Prattin omat muistot. Hän oli vuonna 1940, 13-vuotiaana, Italian armeijan nuorin sotilas.
Omien tarinoidensa lisäksi Hugo Pratt on kirjoittanut sarjakuvia myös muille piirtäjille. Ehdottomasti edustavin esimerkki hänen tästä puolestaan on Milo Manaran piirtämä Intiaanikesä, joka sijoittuu Pohjois-Amerikan itärannikon uudisasutuksen vuosiin, joita puritaaninen kirkko hallitsi rautaisella otteella.
Intiaanikesä on ruma tarina, kauniiksi sitä ei voi millään muotoa kutsua. Ja rumuudessaan se on niin tosi kuin vain elämä olla voi. Alle 18-vuotiaana sen lukemisesta ei kuitenkaan kannata jäädä kiinni. Monien mielestä näin voimakkaita ajatuksia välittävä tarina ei sovi alttiille mielelle. Jalavan painos on ainoita maailmassa, jota ei ole sensuroitu.
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Pelit-lehden numerossa 2/1995.