Hyvät tarinat ovat harvassa, joidenkin asiasta jotain tietävien tahojen mielestä jopa loppu. Kirjailijat, elokuvaohjaajat ja sarjakuvapiirtäjät joutuvat ideoiden huvetessa palaamaan vanhojen klassikoiden pariin yhä uudelleen ja sorvaamaan ne uusiksi. Kaunotar ja peto, Odysseia, Taikahuilu, Hamlet, Peter Pan. Ne ovat kuin loppuun kaluttuja luita, joista taiteilijat hakevat henkensä pitimiksi innoitusta.
Yllättävän usein he löytävät etsimänsä ja onnistuvat luomaan jotain, joka jaksaa seisoa myös omilla jaloillaan. Vaikka Koukku-elokuvan jälkimainigeissa suomeksi saadut Maxin ja Régis Loiselin versiot Peter Panista eivät tarjoa mitään vallankumouksellisen uutta näkemystä Sir James Matthew Barrien luomaan maailmaan, ne ovat kuitenkin ihan lukemisen arvoista sarjakuvaa. Etenkin Loiselin Peter Panin ensimmäinen osa, Lontoo, kuvaa inhottavan tarkasti 1800-luvun lopun Lontoossa kasvavan katupojan, Peterin elämää. Siinä saa Dickenskin hävetä häveliäisyyttään. Osa kohtauksista on kuitenkin sitä luokkaa, ettei Loiselin Peter Pania voi suositella lukijoille, joiden mielestä maailmassa ei yksinkertaisesti voi tapahtua mitään pahaa – etenkään lapselle. Vaikka tarinan opetuksena nimenomaan onkin, että elämä ja mielikuvituksen lento aina lopulta voittaa.
Loiselin Peter Panin toinen osa, Opikanoba, on sen sijaan enemmän velkaa Disneyn aiheesta työstämälle elokuvalle kuin Sir Jamesille tai Dickensille. Disneystä poiketen Loisel ei kuitenkaan sievistele tosiasioita. Kun Kapteeni Koukku silpaisee kapinoivalta merirosvolta kurkun auki, veri lentää. Eivätkä somat merenneidotkaan ole aivan niin viattomia kuin Disneyn jäljiltä voisi kuvitella. Mutta tärkeintä on sisäinen viattomuus, kuten Peterin hämmennys merenneitojen kosteasta sylistä pelastuttuaan todistaa.
Jos osa Loiselin realismista on sitä luokkaa, ettei ihan kaikkia Peter Panin kohtauksia ole hyvä näyttää nuorten lukijoiden vanhemmille, Maxin Peter Pank on syytä sujauttaa suoraan patjan alle. Hupaisaa sinänsä, sillä sukupolvien arvomaailmojen välinen kuilu on Maxin keskeisin teema. Hänen merenneitonsa ovat nymfoja, kadonneet pojat liimaa haistelevia punkkareita ja intiaanit pilvessä heiluvia hippejä. Max on korvannut Sir Jamesin ja Disneyn pikkusievät hahmot tyypeillä, jotka nykyajassa elävä lukija tunnistaa omikseen. Valitettavasti tämä ei päde enää heidän vanhempiinsa, joiden mielestä inkkareista ja merirosvoista pitäisi löytymän riittävästi jännitystä.
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Pelit-lehden numerossa 6/1993.