Elfquest, Wendy ja Richard Pinin haltiataru, kuuluu niihin sarjakuviin, joihin on helppo päästä sisälle, mutta mahdotonta ulos. Ensimmäinen silmäys Pinien pieniin suurisilmäisiin haltioihin saa lukijan helposti kuvittelemaan, että kyse on pikkulapsille tarkoitetusta sadusta, mutta kun noin toisen tai kolmannen sadan sivun kohdalla huomaa unohtaneensa syömisen, nukkumisen ja töihin lähtemisen, Elfquestiin suhtautuu aivan uudella kunnioituksella. Eikä tarina siihen lopu: sitä piisaa lähemmäs puolitoistatuhatta sivua, ja lisää syntyy koko ajan.
Elfquest kertoo kahden kuun maailmaa asuttavista haltioista. Planeetalla asuu haltioiden ohella myös peikkoja ja ihmisiä, mutta rotujen suhteet ovat parhaimmillaankin jännittyneet. Miten haltiat ovat joutuneet tähän vihamieliseen maailmaan, siinä tarinan suurin arvoitus.
Mutta vaikka Elfquestin taru kertoo suurista seikkailuista ja uroteoista, sen parasta antia ovat kuitenkin loistavasti luodut henkilöt ja elämän koko kirjo vihasta rakkauteen, kuolemasta uuden elämän luomiseen. Siitä löytyy jokaisella lukukerralla uusia elämyksiä, eikä kukaan Elfquestin ystävä häpeä tunnustaa itkeneensä ja nauraneensa sitä lukiessaan. Tunteiden purkauksia on nimittäin mahdotonta välttää.
Vaikka Elfquestin tarinan syvyys sopii aikuisellekin lukijalle, ja piirrostyyli viittaa puolestaan nuoreen lukijakuntaan, Elfquest sopii kaikenikäisille kengännumeroon katsomatta. Suomalaisessa kulttuurissa halveksitaan aivan liian helposti kaikkea, mikä viittaa lapsiin ja toiaalta lapsia ja nuoria pyritään suojelemaan kaikelta, mikä vaatii omien aivojen käyttöä. Tai kuten Wendy Pini eräässä haastattelussa toteaa: “Ei lapsia meidän mielestämme tule suojata ongelmilta ja ristiriidoilta, sillä se tarkoittaisi heidän suojaamistaan ajattelemiselta. Ja mikä tahansa tarina, joka ei saa lukijaansa ajattelemaan, on huono tarina.” (© Father Tree Press)
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Pelit-lehden numerossa 6/1992.