Siinä missä Suomen sarjakuvamarkkinat ovat viime vuosina avautuneet laadukkaille albumeille, lehdet ovat pysyneet embo-sarjassa. Ainoa poikkeus on Semicin julkaisema Kalma, joka tarjoilee lukijoilleen amerikkalaisen DC Comicsin parhaimmistoa. Kalman lukijat ovat voineet jo runsaan vuoden ajan nauttia esimerkiksi sellaisista herkuista kuin Neil Gaimanin Sandman, Alan Mooren Swamp Thing (Rämeen olento) ja Jamie Delanon Hellblazer. Jopa käännökset ovat olleet ihan kelvollisia. Ainoa merkittävä puute on tekstaus, jota ei ole. Ladottuja puhekuplia ei kukaan itseään kunnioittava sarjakuvan ystävä saa sulattaa.
Sandman on DC:n eli Kalman paras sarja. Sandmanhan on englantilaisittain Nukkumatti, mutta Gaiman tuo meidän eteemme mustiin verhoutuneen unien herran, jonka silmien takana palaa ikiaikaisen kylmä tuli. Jotain tyypin luonteenlaadusta kertonee sekin, että hänen isosiskonsa tottelee nimeä Kuolema ja kantaa kaulassaan elämän symbolia.
Tähän mennessä Kalma on ehtinyt käydä lävitse ensimmäisen Sandman-kokonaisuuden Preludes and Nocturnes eli seuraavassa numerossa on kenties kaikkien aikojen paras Sandman-tarina The Sound of Her Wings (Kuolema kulkee suvussa). Sitten on vuorossa The Doll’s House, joka sisältää muun muassa unohtumattoman joukkomurhaaja-konventtiin sijoittuvan jakson. Eräs painajainen on nimittäin päässyt karkuun…
Swamp Thing on puolestaan eräänlainen maaelementaali nykypäivän maailmassa. Äiti Maalla on ollut tapana luoda itselleen puolustaja aina kun hän on tuntenut itsensä uhatuksi, eikä aika voisi olla parempi uuden suojelijan syntymälle. Onneksi Semic on sivuuttanut alkuperäisen Swamp Thingin alkujaksot, jotka keskittyvät otuksen syntyperän selvittämiseen. Swamp Thing on parhaimmillaan vasta päästyään sinuiksi itsensä kanssa, ja jatkossa on luvassa esimerkiksi kovan luokan ympäristösarjakuvaa, joka vetää vertoja pahimmallekin kauhulle.
Nuhjuiseen ulsteriin, parransänkeen ja sätkään sonnustautuvan John Constantine eli Hellblazer on 80-luvun Englannissa asuva velho, joka on ihan pikkuisen rappiolla. Tämä ei ole mikään ihme, sillä yrittäessään suojella itseään ja ihmiskuntaa sekä Taivaan että Helvetin juonilta hän on joutunut myymään paloja sielustaan vähän sinne sun tänne, osan useampaankin otteeseen. Siinä sivussa ovat osansa saaneet niin ystävät kun vihollisetkin, ja on todella vaikea sanoa, kumpien osa on ollut pahempi.
Hellblazerissa on parasta sen uskottavuus. John Constantine on aito ihminen, joka vain omaa keinot tiettyjen asioiden hoitamiseen. Hänen ei tarvitse pitää siitä, mutta minkäs teet, kun Saatana kolkuttaa ovelle ja saapuu noutamaan vastakuolleen ystäväsi sielua. Jotain on yksinkertaisesti pakko tehdä, esimerkiksi juottaa vieraalle tuopillinen pyhää vettä oluena… Jotensakin ainakin meikäläisen rotumuistista tuntuu täysin luonnolliselta, että arkitodellisuuden alla asuu jotain paljon vanhempaa ja vaarallisempaa, että rationaalinen maailmankuvamme on vain meidän oman mielenterveytemme turvaksi luomamme kupla, joka voi puhjeta minä hetkenä hyvänsä.
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran Pelit-lehden numerossa 2/1992.