Keväällä 2016 alkanut Voron tarina on viimein saanut huikean päätöksensä. Fantasiatrilogian viimeinen osa Jumalten hauta jatkuu suoraan siitä kihelmöivän jännittävästä ja lähes shokeeraavasta kohdasta, johon Tulikiven armeija Lilja-tyttösen jätti.
On kokoa, on näyttävyyttä
Jumalten hauta on muhkea lukupaketti. 460-sivuinen sarjakuvaromaani on todella näyttävä ilmestys jo pelkän sivumääränsä ansiosta, ja myös kirjan kansi vangitsee katseen. Vaikkei kahden ensimmäisen osan kansissa ole mielestäni mitään valittamista, nostan silti Jumalten haudan kansitaiteen trilogian parhaaksi. Sen mystinen tunnelma ja kullanhohtoinen värimaailma heijastelee hienosti päätösosan sisältöä, joka ei ole aivan niin räjähtävän seikkailullinen kuin aiemmat osat. Voro-sarjan suomenkielisten painosten kansitaidetta voi käydä ihastelemassa kustantajan sivuilla.
Onnistunut kansi saa totta kai haikailemaan värejä myös sarjakuvan ruutuihin, mutta Jumalten hauta on totuttuun tapaan harmaasävyinen. Kateeksi käy esimerkiksi ranskantaitoisia lukijoita, jotka saavat nauttia Voronsa värien kera. Värien hehkusta saa esimakua Culture VSNewsin jutusta, jossa on paljon kuvanäytteitä Voro-sarjan alkupuolelta. Mutta vaikka värit puuttuvat, Jumalten haudan ulkoasu on muutoin viimeistä piirtoa myöten huoliteltu. Paksut, laadukkaan oloiset sivut, lukujen tyylikkäät aloitukset runoineen, persoonalliset ja luettavuudeltaan hyvät fontit – lukuisat pienet ja isot asiat on toteutettu huolella läpi koko trilogian.
Maailmankuva syvenee ja synkkenee
Voro-kirjojen maailmaa ovat leimannut kiihkeä vauhti ja huimat seikkailut. Näitä on luvasssa myös Jumalten haudassa, mutta lisäksi kirjaan mahtuu runsaasti pohdintaa ihmiskunnan olemassaolon tarkoituksesta ja oikeutuksesta. Ihmisten valtataistelut ja jumalten suuremmat pyrkimykset asettuvat vastatusten – kenellä lopulta on oikeus päättää maailman kohtalosta ja muokata sitä mieleisekseen?
Jumalten hauta onnistuu läpivalaisemaan aiemmat osat niin, että monet tapahtumat ja henkilöiden motiivit näyttäytyvät uudessa valossa, ja läpi trilogian jatkuvien juonenkulkujen hienoudet paljastuvat. Kolmen kuninkaan aarteesta kepeänä action-rymistelynä alkanut seikkailu saakin trilogian loppuessa synkempiä sävyjä, mutta kyllä “Voi räkä” silti edelleen sopivassa kohdin keventää tunnelmaa, jopa haudasta nousseen Ithielin suusta lausuttuna.
Mahtipontisen mystisiin sfääreihin paisuvat suuret linjat on taitavasti kiedottu pienen ja sinnikkään Voron hahmon ympärille. Hän taistelee tiensä pois alkusivujen kalmanhajuisesta kiipelistä vain joutuakseen keskelle jumalhahmojen ja Tulikiven armeijan taisteluja ja voimainkoetuksia. Juonta kuljetetaan myös muiden hahmojen kautta, ja Jumalten haudan keskiössä on monipuolinen, joskin pitkälti aiemmista osista tuttu henkilögalleria.
Mutkikas juonikuvio pysyy kyllä kasassa, mutta voi koetella lukijan kestävyyttä erityisesti kirjan loppupuolella. Kukkonen toteaa eräässä twiitissään, että hänelle ehdotettiin kirjan julkaisemista kahdessa osassa. Kieltämättä tämä olisi saattanut terävöittänyt tarinan antia. Niin hienoja kuin maailmaa syleilevät pohdinnat olivat, kenties niitä olisi riittänyt hieman pienempi annos. Mutta toisaalta – nyt lukija saa nauttia Voron jumalallisen loppuhuipennuksen yhdellä kertaa, ilman piinallisen pitkää seuraavan osan odottelua.
Arvoitukselliset naishahmot
Jumaltan haudan kentis yllättävin täky on se, että kaiken filosofoinnin ja rymistelyn keskellä Voron syntyperän arvoitus ratkeaa. Sitä ei kai ole sen kummimmin sarjan aikana pohdittu, mutta oli mukavaa saada lisätietoa pippurisen rämäpään vaiheista.
Muutaman muunkin vakiohahmon henkilökuva syvenee, ja olin erityisen ilahtunut, että Sysineito nousi kirjan loppupuolella varsin merkittävään osaan. Voron maailma on hyvin miehinen, joten salaperäinen Sysineito tasapainottaa hieman tilannetta. Sysineidon kautta jumalten välisiin suhteisiin saadaan inhimillisempiä piirteitä, ja maailmasta tulee hieman moniulotteisempi. Sysineito on myös mielestäni eräs Jumalten haudan parhaiten piirrettyjä hahmoja. Hehkuvat silmät ja hulmuava räsyhuntu luovat ruutuun mystistä tunnelmaa, vaikkei Neito virkkaisi sanaakaan.
Sysisielutar mustassa hunnussa
kaavussa pimeässä ku kuuton yö,
sieltä silmät hopiaisena loistaa.
Yössä kalapiaa kajoa kajastaa,
askeleet ohjaa, suunnan neuvoo,
läpi pimeimmän yön,
valtakunnan varjoista punotun.
Siinäkö se sitten oli?
Jatkuuko Voron tarina, saammeko lukea uusia seikkailuja? Tähän tietää vastauksen vain sarjakuvataiteilija Kukkonen, mutta spoilaan sen verran, ettei Jumalten haudan viimeinen ruutu sulje pois tätä mahdollisuutta. Voro on niin omaperäinen ja rakastettava hahmo, että toivottavasti hänen tarinansa ei pääty Jumalten hautaan!
Kokonaisuutena Voro-trilogia on huikea lukuelämys, joka osat kannattaa ehdottomasti lukea yhtä kyytiä, jos vain intoa riittää. Kotimainen sarjakuvatapaus on onneksi herättänyt kiinnostusta myös Suomen rajojen ulkopuolella. Peukut pystyyn sen puolesta, että Voro löytää aikanaan tiensä valkokankaalle asti.
Keskustele Voro-sarjakuvista Kvaakissa. Voro-sarjan esimmäinen osa Kolmen kuninkaan aarre on myös arvioitu Kvaakissa.
Voro 3 – Jumalten hauta
Janne Kukkonen
Like, 2021
Pehmytkantinen, mv, 165 x 237 mm, 460 sivua
ISBN: 978-951-1-38000-9
Painettu Suomessa