“Kertooko hilpeä ilmeeni ja huoleton olemukseni, että odotan pikaista kuolemaa, mitä luulet” sanoo sympaattinen eläinhahmo sympaattisessa eläinsarjakuvassa.
 |
Tarina alkaa kuin kunnon lännentarinan kuuluukin alkaa; mies, tässä tapauksessa jänis, ratsastaa halki runollisen maiseman. Ratsastajan jäljillä on tietysti pahamaineinen Rex Loganin rosvojoukko. Huolimatta jokaisen raajansa päässä olevasta jäniksen käpälästä, pitkäkorva päätyy Blacktown -nimiseen pikkukaupunkiin pahimpaan mahdolliseen aikaan. Kaupunkipahasen tyly sheriffi ja luihu pormestari koittavat juuri rajoittaa tiedon leviämistä suuresta kultalöydöstä, mutta eikö moinen ole ehtinyt jäniksenkin pitkiin korviin.
Edellisessä Jussi Jänis –albumissa minua ihastutti kevyt vinksahtaneisuus, jolla Trondheim yllytti ainakin minut odottamaan tyypillistä Mikki Hiiri-tyylistä nappinenäseikkailua. Olin kuitenkin Blacktownia lukiessani jo varautunut pettymään, kun alku vaikutti varsin tyypilliselle lännenseikkailulle. Mutta yhtä nopeasti kuin silmä tottui ensimmäisen puhetta sisältäneen aukeaman loppuun mennessä Ropen hyppivään tekstaustyyliin, alkoi myös nasevaksi luonnehdittu dialogi imeä mukaansa. Ja tapa jolla Trondheim käsittelee perinteisiä lännenkliseitä oli todellakin ihastuttava: takaa -ajava rosvojoukko keskustelee runoudesta, lynkkausporukka huomaa metsänlaidassa että eihän kuusimetsään pysty ketään hirttämään ja (valtava juonipaljastus) Jänis itse ei ammu koko albumissa laukaustakaan.
Jänis onkin albumissa enemmän sivustakatsojan asemassa, tapahtumat etenevät suurimman osan aikaa ilman että niihin pystyy vaikuttamaan, ja jos pystyy niin vaikutus ei ole aina se toivottu. Jänis ei ole aina edes tapahtumien keskipisteessä, joten sivuhahmot luonnollisesti ovat myös varsin mehukkaita. Jälkiä rinteessä -albumin sivuhahmot ovat myös kukin isommissa tai pienemmissä rooleissa, mutta myös samalla vaivalla Trondheim rakentaa myös hetkessä ammutuiksi tulevat tyyppinsä. Niin, eihän kunnon lännensarjassa pelkästään hattuja päästä ammuta. Kunnon rei’ittämisen lisäksi myös perinteinen olkapäähän haavoittuminen nähdään. Tarinassa on siis toimintaakin edellisen Jussi Jäniksen albumin ihmissuhdekeskustelulinjaan pettyneiden lepyttämiseksi. Ainakin minulle selvisi että Trondheim hallitsee kevyesti useamman lajityypin, ja odotan mielenkiinnolla seuraavaa teosta.
Suosittelen kaikille, joille Yksinäisen Ratsastajan ja hänen Apurinsa Tonton sanat “Se on vain lihashaava, pystyn vielä ratsastamaan” ovat lännenkulttuuria korkeimmillaan.
tarina ja kuvitus: Lewis Trondheim
värit: Brigitte Findakly
suomennos: Heikki Kaukoranta
tekstaus: Jenni Rope
kustantaja WSOY