Ikääntyneet pulp-tähdet ovat kuluneen vuosikymmenen aikana kokeneet pienimuotoisen sarjakuvarenessanssin. Tässä esitellään edustavimman paluun tehneet kovanaamat. Lisäksi pyritään osoittamaan uusien seikkailujen parhaimmisto.
Tiedonvälityksen kehitys sähköisti 1930-luvun viihteen, ja pulp-lukemistojen sankarit siirtyivät radioaalloille. Kuunnelmia tähdittämään syntyi myös uusia rikollisten vastustajia, jotka päätyivät tuota pikaa sarjakuviin.
Urbaanit naamiokostajat rankaisivat aseet leiskuen kaupunkien rikollisia. Samoin olivat lännenmiehet jakaneet oman käden oikeutta preerialla. Sotavuosina akselivaltoja kaatoivat supersankarit, mutta myös kotirintamalla riitti vakoojia ja hämärämiehiä.
The Shadow
Tähdistä Orson Welles ja Alec Baldwin yhdistyvät radioäänenä aloittaneeseen rikollisten kauhuun, The Shadow. Tuikea sankari esiintyi sanomalehtien sarjakuvasivuilla ja lehtijulkaisuissa 1940-luvun mittaan. Kadottuaan toisinaan kokonaisen vuosikymmenen ajaksi on se aina myös palannut. Keskeisimmät hahmon parissa työskennelleet sarjakuvan nimistä ovat Michael Kaluta ja Howard Chaykin.
The Shadow on, kuten moni aikalaisensa, ryhmätyön tulos. Tällaisten pyssymiesten lähin suhde on siis usein muodostunut harrastajiin.
Lukemistojen ja kuunnelmien tulkinnat samasta sankarista ovat monesti eronneet toisistaan. Siten kynnys tulkita näitä hahmoja vapaasti myös sarjakuvissa on matala. Kuitenkin lukijoilla on sankareistaan selkeä näkemys, jonka se on kollektiivisesti muodostanut. Lähdeaineistouskollisuus, tai sopivammin lähdeaineistohenkisyys, on ensisijaisen tärkeää. Kukaan ei muista, eikä tahdo muistella, 1960-luvun camp-henkistä Archie Comics -episodia.
Chaykin vältti minisarjassa Blood and Judgment (suom. Thriller 2–5/1990) yleisimmät vaaranpaikat. Lukijoita voi silittää vastakarvaan modernisoimalla sankareita, liittämällä niihin uusia elementtejä, siirtämällä nykyaikaan tai irroittamalla hahmot vieraaseen ympäristöön.
Tänään The Shadow on parhaassa terässä, ja siten myös luonteva aloituskohta tutustua moderniin pulp-sarjakuvaan. Kustantajien pulp-ykkönen on puolestaan Dynamite Entertainment.
Garth Ennisin ja Aaron Campbellin tarina Fire of Creation (2012, 6 osaa) taustoittaa petoksia ja kavaluutta tursuavan juonensa Japanin raakuuksilla miehitetyssä Kiinassa. Spiritismin kaltaiset aikansa kotkotukset – The Shadow hallitsee mieliä ja kommunikoi kuolleiden kanssa – antavat sankarille faustilaista persoonallisuutta.
Käsikirjoittajan vaihduttua Campbell säilyttää tason korkealla, kun The Shadow kulkee sisällissodan koettelemassa Espanjassa. Sametinsulavasti rullaa myös Year One (2013–2014, 10 osaa), erityisesti Wilfredo Torresin kuvituksen osalta. Davis Liss puolestaan siirtää kostajan nykypäivään onnistuen Chaykinin tavoin tässä usein vaikeaksi osoittuneessa tehtävässä (The Shadow Now, 2013–2014, 6 osaa).
Doc Savage
Hyvän aikaa ennen toista maailmansotaa suosioon nousseet Tarzan ja Zorro siirtyivät sarjakuvalehtien sivuille sotavuosien jäätyä jo taakse. Kaksikko kuitenkin ylitti vaivatta maiden ja kulttuurien rajat, toisin kuin niitä seuranneet kostajat.
Kun apinain kuninkaan suosio vasta saavutti huippunsa 60-luvulla, oli – Lee Falkin Mustanaamiota lukuun ottamatta – viimeisenkin aseisiin tarttuneen rikosten vastustajan aika jo päättynyt. Yhdysvalloissa 50-luvulla voimaan astunut sarjakuvasensuuri ei muutoinkaan olisi suosinut ambivalentteja, oman käden oikeutta aseet molemmissa käsissään toteuttavia teloittajia.
Kestävä moraalinen perusta auttoi hahmoja sopeutumaan muuttuviin ajan tuuliin. Doc Savage on niin ikään esiintynyt sarjakuvissa, 50-luku poislukien, jokaisella vuosikymmenellä. Tällä vuosituhannella Doc Savage esiintyi mm. Brian Azzarellon kirjoittamassa Batman-yhteisseikkailussa sekä kuusiosaisessa First Wave -minisarjassa. Jälkimmäisessä esiintyi yön ritarin lisäksi The Spirit.
Dynamiten sarja (2013–2014, 8 osaa) saa vahvan lukusuosituksen. Chris Robersonin dokumentaarinen kertojanääni yhdistettynä Bilquis Evelyn kauniiseen viivaan antavat sarjalle muikean seikkailuvauhdin. Sarja avautuu maukkaana tutkielmana, jonka sivuilla Doc Savagen 30-luvulta perityvät aatteet muuttuvat vuosikymmenten saatossa kestämättömiksi.
The Green Hornet
Zane Greyn Zorroon yhdistänyt radiokuunnelma, The Lone Ranger, oli suurmenestys. Intiaaniystävä Tonton lisäksi myös lännensankarin ratsu Silver tähditti sarjakuvia. Suomessa Yksinäinen ratsastaja karautti vuosikymmenten mittaan lukuisissa eri julkaisuissa sanomalehtiä myöten. Tonto puolestaan esiintyi Intiaanipäällikkö-lehdessä 50-luvulla.
Kilpailevia naamiosankareita kuunnelma poiki siinä määrin runsaasti, että radiokanava päätyi kehittämään verisiteen uuden tähtensä ja lännenmiehen välille. Näin se vauhditti tulokkaan menestystä. Tiet sittemmin erkanivat, ja The Green Hornet kasvoi itse franchising-mittoihin. Doc Savagen tavoin tappamista välttänyt hahmo sopeutui 60-luvulle.
Saman kustantajan tallissa Green Hornet on jälleen Yksinäisen ratsastajan jälkeläinen. Green Hornet itse on Dynamite-sarjoissa Mustanaamion tapaan suvussa periytyvä virkanimi. Kustantaja on julkaissut kolmen eri aikoina vaikuttaneen sankarin edesottamuksia. Kuitenkin vain 1930-luvun alkuperäisversion seikkailuissa on jytyä.
Matt Wagnerin Year One -minisarjassa (2010–2011, 12 osaa) pesäpallomaila odottaa liittoutuvia työläisiä ja nyrkki gangsterin temppuilevia hempukoita. Aaron Campbell ei vielä ole samassa vedossa kuin The Shadow -sarjan parissa. Film noir -tyylittely saa kuitenkin lukijasta yhtä pitävän otteen kuin Wagnerin tiukka tarina.
Kevin Smithin luotsaamassa pääsarjassa seurataan jo 1960-luvun versiota. Tämän Green Hornetin apulainen, Kato, on alkuperäisen Katon tytär.
Täyttä dynamiittia
Dynamite ahkeroi edelleen pulp-kauden parissa, vaikka trendin huippuvuosiksi näyttävät jääneen 2013–2014. Kustantajan julkaisuohjelmaa täydentävät viimeisimpien joukossa Will Eisnerin The Spirit ja Lee Falkin Taika-Jim.
Käytännössä aikansa kovanaamoista uupuvat enää agentit, kuten Dick Tracy. Oikeudet omistavan Warren Beattyn kerrotaan suunnittelevan uutta elokuvaa. Sarjakuvien osalta keltaisiin pukeutuva salapoliisi on kuitenkin hyllytetty.
Kaiken kaikkiaan Dynamite Entertainment on tehnyt johdonmukaista työtä pulp-hahmojen, niin lisensoitujen kuin vapaasti hyödynnettävien, parissa. Kustantajan koon huomioiden tuotantoarvot ovat olleet kohdallaan.
Kaikessa ei usein – aiheesta ja aiheetta – parjatun kustantajan kosketus ole tehnyt kultaa. Harrastajia ärsyttivät kovakourainen modernisointi Mustanaamion osalta (The Last Phantom, 2010–2012, 12 osaa) sekä opportunismi Edgar Rice Burroughs -lähdemateriaalin suhteen (Lord of the Jungle, 2011–2013, 15 osaa). Sen sijaan täysiin rimanalituksiin, kuten James Robinsonin gonzo-siekailu Airboy (Image, 2015), ei kustantaja ole sortunut. Toimitus on vähintään pyrkinyt käsittelemään lähdemateriaalia kunnioituksella.
Historia ei pulp-tuotannolla ole yhtä kunniakas kuin se on polveileva. Kriittisin nykysilmin 30-luvun tuotoksia voi tarkastella kolonialismin ja sovinismin sävyttämänä halpatuotantona. Kuitenkin playboy-henkisten urhojen ehdottomuus vetoaa yhä edelleen. Ansiostakin ne ovat jälleen palanneet.
Keskustele pulp-sankareiden vanhoista ja uusista sarjakuvista Kvaakissa.
Keskustele myös Dynamite Entertainment -sarjoista Kvaakissa.
Keskustele suomenkielisistä, sekä suomalaistekijöiden, pulp-lehdistä ja -kirjoista Kvaakissa.