Miten opit piirtämään?

[Hazart]

Hoi!

Kun katson vanhoja koulukirjoja niin siellä on kaikkea sotkua valkoisissa reunuksissa yläasteelta saakka. Mutta vasta -97 vuoden alusta aloin enemmän raapustamaan.

Olen itse itseni ruoskinut oppimaan. Lukenut alan kirjallisuutta ja onpa noita "Näin teet"-kirjoja toistakymmentä hyllyssäkin. Netti on myös todellinen aarreaitta piirtämistä opetteleville. Todellinen into piirtämiseen on aikaisemmin ollut hyvin kausiluontoista, mutta nyt piirrän päivittäin.

Into vie eteenpäin ja sitoutuminen auttaa saavuttamaan päämäärät.

Tsemiä kaikille ja joulumieltä!

[Zabbo]

Kun katson vanhoja koulukirjoja niin siellä on kaikkea sotkua valkoisissa reunuksissa yläasteelta saakka.

Heh! Sama juttu, lähes kaikki vanhat koulukirjat ja muut on töherretty täyteen vaikka minkälaisia piirroksia. Siis olen itseoppinut, "yritys ja erehdys"-menetelmällä. En ole käynyt yhdelläkään piirustuskurssilla tai vastaavalla. Olisi varmasti hyödyllinen ja mielenkiintoinen kokemus, mutta eipä ole tullut lähdettyä.

Jo ala-asteella, olisikohan ollut viidennellä? luokalla piirtelin sujuvasti kolmiuloitteisia piirroksia, tosin vain elottomia esineitä, kuten autoja tai lentokoneita, toisin kuin muut ikäiseni jotka piirtelivät enemmän tai vähemmän kaksiuloitteisesti. Myöhemmin yläasteen jälkeen, vuonna 1995 koko piirtämisharrastukseni kuivui kokoon ja jotenkin jäi pois kuvioista. Tätä olen jälkeenpäin katunut raskaasti. En voi olla ajattelematta millä tasolla taitoni voisivat olla jos olisin jatkanut piirtämistä.
 
Ennen vuotta 1999 en juurikaan kynään tarttunut. Kesällä, illalla töiden jälkeen en keksinyt mitään järkevää tekemistä, joten kaivoin vanhan harrastukseni takaisin ja olenkin sen jälkeen piirtänyt lähes päivittäin. Yleensä tuherran vain omaksi ilokseni. Vain harvat teokseni ovat niin hyviä, että uskallan näyttää niitä muille, mutta ehkä harjoitus tekee metsurin. Ehkä.

[O.K.]

Minulla on jonkunlainen kipeä viha-rakkaussuhde piirtämiseen. Aina kun en piirrä, minun tekisi mieli ottaa kynä käteen ja tuhertaa. Aina kun otan kynän käteen ja alan tuhertaa, suutun koska piirtäminen on niin helevetin vaikeaa. Se on ongelmasta toiseen kynnet verillä ryömimistä, ja lopputulokseen ei ole koskaan kunnolla tyytyväinen. Jos välineet jotenkin yllättävällä tavalla tuntuisivat toimivan, jokin korvien välissä nykii tai käsi ei toimi.

Luulen vahvasti, että olisin saaattanut olla lahjakaskin tekijä jos olisin jossain vaiheessa todella ruvennut harjoittelemaan. Mutta kun ei sitä saanut aikaiseksi. Piirrän nykyään syntisen harvoin ja käden toiminta ei taukojen takia todellakaan ole sitä mitä se voisi olla. Lohduttavaa on se, että joka ikinen kuva, jonka tuskalla väännän, opettaa jotain uutta. Siksi siihen kynään kai aina tarttuu.


Minun tyhjentävä ohjeeni täydelliseksi piirtäjäksi haluaville on:

Piirtäkää ympyröitä.

Paperit täyteen ympyröitä, kenties myös ovaaleja. Isoja ja pieniä. Päällekkäin ja sisäkkäin.
Ympyrässä on muodon, tyylin, rytmin ja dynamiikan ydin.

Siinä vaiheessa kun osaa piirtää täydellisen ympyrän voi oppia piirtämään mitä tahansa. Ja tämä on tosi.  8)

[Jouni Ahola]

Minulla on jonkunlainen kipeä viha-rakkaussuhde piirtämiseen. Aina kun en piirrä, minun tekisi mieli ottaa kynä käteen ja tuhertaa. Aina kun otan kynän käteen ja alan tuhertaa, suutun koska piirtäminen on niin helevetin vaikeaa. Se on ongelmasta toiseen kynnet verillä ryömimistä, ja lopputulokseen ei ole koskaan kunnolla tyytyväinen. Jos välineet jotenkin yllättävällä tavalla tuntuisivat toimivan, jokin korvien välissä nykii tai käsi ei toimi.

Luulen vahvasti, että olisin saaattanut olla lahjakaskin tekijä jos olisin jossain vaiheessa todella ruvennut harjoittelemaan. Mutta kun ei sitä saanut aikaiseksi. Piirrän nykyään syntisen harvoin ja käden toiminta ei taukojen takia todellakaan ole sitä mitä se voisi olla. Lohduttavaa on se, että joka ikinen kuva, jonka tuskalla väännän, opettaa jotain uutta. Siksi siihen kynään kai aina tarttuu.

Näin on juuri minullakin. Täsmälleen.

Perhana.

[O.K.]

Perhana.

Hallemaluuja. En ole yksin. Perustetaan kerho!  8)

[Luikuri]

Minulla on jonkunlainen kipeä viha-rakkaussuhde piirtämiseen. Aina kun en piirrä, minun tekisi mieli ottaa kynä käteen ja tuhertaa. Aina kun otan kynän käteen ja alan tuhertaa, suutun koska piirtäminen on niin helevetin vaikeaa.

Näin on juuri minullakin. Täsmälleen.

pätee tääläkin. hyvin kiteytetty.

[jokela]

.. Näin on juuri minullakin. Täsmälleen. Perhana. ..

.. pätee tääläkin. hyvin kiteytetty. ..

Aaarggh .. olen vuosikymmenet yrittänyt välttää tiedostaa tätä mitä aina olen epäillyt .. Ja nyt O.K.´n viesti toi sen vaivihkaa nenän eteeni ..

Tunnustan .. minä olen myös .. liityn teidän hiljaisuudessa kärsivien joukkoon.

Aamen.

-- j --

[Tuukka]

Piirtämään opin yksinkertaisesti lukemalla sarjakuvia. Koska mallistapiirtämisen mielsin penskana huijaukseksi, oppimisprosessi oli pitkälti "päätä seinään"- taktiikkaa. Joskus 9-12 vuotiaana tulikin piirrettyä aivan helkkaristi.
Myöhemmin (14 v?) harjoittelin jonkunverran mallistapiirtämistä, ja aloin oikeasti opettelemaan varjostusta, valon käyttäytymistä sekä viivan ja mustan käyttöä.

Pitäisi varmaan taas tehdä vähän pohjatyötä lyijykynällä

[Jouni Ahola]

Aaarggh .. olen vuosikymmenet yrittänyt välttää tiedostaa tätä mitä aina olen epäillyt .. Ja nyt O.K.´n viesti toi sen vaivihkaa nenän eteeni ..

Tunnustan .. minä olen myös .. liityn teidän hiljaisuudessa kärsivien joukkoon.

Aamen.

-- j --

Nyt meidän ei enää tarvitse kärsiä yksin hiljaa! Veljet, kerhossamme on jo neljä jäsentä! Tämä on uuden ajan alku, yhtenäisyyden ja itsensäymmärtämisen aikakausi! Liittykää kaikki meihin ja olkaa harmoniassa itsenne kanssa!

Okei, taidan vähentää teenjuontia.


Itse muuten aloitin kolmisen vuotta sitten piirtämään. Mutta näinä vuosina en ole harjoitellut lähellekään niin paljon kuin olisin halunnut, enkä ole halunnut lähellekään niin paljon kuin olisi tarvinnut. Itse asiassa piirtelen aivan liian vähän nykyäänkin, enkä ole mallistakaan piirtänyt kuin viime joulukuussa yhden kerran ja eilen yhden kuvan. Ahdistaa. Harjoittelu tekee mestarin, ja elämä tekee laiskurin.

Voisin oikeastaan aiheen kysymykseen sanoa että ei, en ole edes oppinut piirtämään vielä.

[Tuuk42]

Voisin oikeastaan aiheen kysymykseen sanoa että ei, en ole edes oppinut piirtämään vielä.

Minullakin on itselläni aina välillä epäilyjä kykyihini. Julma totuus on valitettavasti että aina on joku itseä parempi piirtämään tai tekemään mitä hyvänsä. Toisaalta lohduttavaa on se että silloin on myös itse jossain asiassa jotain muuta parempi.
Eli kyllä minä hyvin vahvasti liityn teidän kerhoonne. Masokistista hommaa tämä piirtäminen on jos ei kynä suussa ole syntynyt. (ja on varmaan siltikin, sillä on vaikea kuvitella että joku olisi piirroksiinsa aina täydellisen tyytyväinen.)

Minä olen nämä nk. taitoni saanut sillä että olen piirtänyt paljon ja kaikkea mitä ikinä on mieleen juolahtanut. Ylä-asteella pahimmissa angsteissa kaikki vihot olivat täynnä jonkinsortin demoneita ja muuta härpäkkää. Eli jos ei ole laatua niin korvataan se määrällä jo toivotaan että se "tuhat paskaa kuvaa = yksi todella hyvä kuva" pitää paikkansa.  8)

[Jouni Ahola]

Eli jos ei ole laatua niin korvataan se määrällä jo toivotaan että se "tuhat paskaa kuvaa = yksi todella hyvä kuva" pitää paikkansa.  8)

Minullakin on mottona että harjoittelussa ei kannata panostaa laatuun vaan määrään... Oppimista ei voi välttää ihan sama kuinka huonosti piirtää. Siis ainakin yritän panostaa määrään, mutta perfektionisti kun olen niin jään yleensä nyhräämään yhden asian kanssa aivan liian pitkään...

Tosihommat on sitten erikseen. Silloin tehdään niin hyvin kuin vain pystytään, eikö vain...? Itsekin tykkään lukea sellaista sarjakuvaa josta selvästi näkee että tekijä on nähnyt sen vuoksi aikaa ja vaivaa.

[kitani]

Myöhemmin yläasteen jälkeen, vuonna 1995 koko piirtämisharrastukseni kuivui kokoon ja jotenkin jäi pois kuvioista. Tätä olen jälkeenpäin katunut raskaasti. En voi olla ajattelematta millä tasolla taitoni voisivat olla jos olisin jatkanut piirtämistä.

Heh, kohtalotovereita. Mikähän siinä yläasteessa on oikein vikana kun kaikki meni silloin päin persettä?

Mietin tässä asiaa pitkään ja hartaasti, ja tulin siihen lopputulokseen että piirtämään oppii jos on joku innoite, tai muusa jos haluaa sitä termiä käyttää. Jos homma ei nappaa, niin ei siitä mitään tule, vaikka miten yrittäisi hammasta purren harjoitella. Kun on jokin korkeampi päämäärä, niin silloin jaksaa myös paremmin sitä pään hakkaamista seinään. Päämäärätön paperin tuhriminen on periaatteessa ihan mukavaa, mutta omalta osaltani voin sanoa että se oli varmaankin syy miksi lupaavalta näyttänyt piirtämisharrastukseni kuivui kokoon joskus yläasteen aikana. Kun ei ollut mitään syytä miksi harjoitella piirtämistä, niin jotenkin se kynä vain jäi pöydälle ja muut aktiviteetit valtasivat alaa. Piirtäminen ja etenkin sarjakuvien tekeminen jäi kuitenkin kytemään päähäni vaimeana äänenä, minulla oli monia ideoita mutta en kuitenkaan uskaltanut niitä toteuttaa kun usko omiin kykyihin oli nollassa. Pari ideaa sai minut jopa tarttumaan kynään, mutta ne kuitenkin kuolivat aika nopeasti.

Kaksi vuotta sitten silloinen tyttöystäväni halusi nähdä töitäni kun sai kuulla että olin joskus harrastanut piirtämistä. Ja minulle tuli kova kiire piirtää jotain, että olisi sitten sitä näytettävääkin. Parissa päivässä raapustelin yhden luonnoslehtiön täyteen muotokuvia ja piirroksia historiallisista esineistä. Sen jälkeen tuli piirrettyä kyseisestä naisesta useita muotokuvia. Näin myöhemmin katsottuna jälki ei ole kummoinen, mutta se teki itsetunnolleni kovasti terää. Huomasin että osasin sentään jotain ja siitä syntyi halu kehittää itseään.

Mutta tuokin seikka ei välttämättä olisi kannattanut innostustani kovinkaan pitkälle, joten tarvitsin jonkun suuremman projektin. En nyt tarkalleen muista miksi, mutta valitsin aiheekseni fantasiasarjakuvan, ja jotta homma ei kuivuisi ideoiden puutteesta kasaan, niin päätin tehdä sarjakuvaversion eräästä minulle rakkaasta novellista. Homma lähti vähän yskähdellen liikkeelle mutta kun pääsin kunnolla vauhtiin niin sivuja valmistui parhaillaan kolme päivässä. Vauhti oli ehkä liian kova sillä näin jälkeenpäin tarkasteltuna kyseinen tuotos on piirrosteknisesti aika hirveää kuraa. Mutta silti se on vieläkin minulle ehkä rakkaimpia asioita tässä maailmassa, olin viimein saanut valmiiksi jotain.

Minulla tulee kyllä välillä sellaisia kausia jolloin en hirveästi piirrä, mutta olen huomannut että joskus tauon jälkeen voi huomata tekniikassa jopa kehittymisen merkkejä. Ehkä piirtämiseen pätee sama kuin urheiluun, eli palautumistakin tarvitaan. Myös se on auttanut että tekee sarjakuvan ohella jotain muutakin kuvataidetta, vaikka maalausta tai valokuvausta. Ja ei tosiaankaan kannata jämähtää yhteen aihepiiriin, vaan kokeilla kaikkea. Kun on pohjalla hyvä tarina, niin silloin jaksaa opetella vaikka niiden autojen piirtämistä, kun kerta tarina sitä vaatii.

Eikä niistä tauoista kannata hirveästi masentua, kaikilla on varmastikin muita velvollisuuksia, jotka vaativat osansa siitä kallisarvoisesta ajasta, nytkin minun pitäisi olla opiskelemassa itselleni oikeaa ammattia, eli päntätä hermostoanatomiaa, motorista oppimista ja muuta mielenkiintoista.

[kitani]

Ihmisen piirtämisestä sen verran että puhtaasta anatomian opiskelusta on hyötyä. Opiskeluni puolesta joudun tuota kyseistä ainetta paukuttamaan päähäni liiankin kanssa, mutta viime aikoina olen alkanut huomata että se alkaa vaikuttamaan positiivisesti myös piirustustekniikkaan, vaikka en ole edes hirveästi harjoitellut anatomiaa piirtämällä. Sitä vain alkaa miettimään että mitenkäs ne luut tuolla ihon alla oikein menevätkään, sitten muodostaa päässään kolmiulotteisen mallin ja kas vain, ennen mahdottomalta tuntuneet perspektiivit alkavat pikkuhiljaa sujua. Sama juttu erilaisten asentojen piirtämisessä, kun tietää miten ihmisen tuki-ja liikuntaelimistön anatomia toimii, niin pystyy paremmin miettimään oikeita asentoja myös ilman mallia. Ja tämähän on siis elinehto jos haluaa piirtää muutakin kuin jäykkää patsastelua (jota työni vielä aika pitkälti ovat)

Tuo kolmiulotteisen mallin hahmottaminen on kyllä se vaikein osa, eikä siihen oikeastaan ole mitään oikoteitä, pitää vaan piirtää ja välillä yrittää funtsia asioita. Pään piirtämisessä semmoisesta muovipääkallosta on suuresti apua, pyörittelee sitä aikansa niin lopulta alkaa sisäistämään miltä se kuuppa näyttää eri kuvakulmista. Harmi vain että nuo muoviluurangot ovat aika kalliita, itse käpistelen niitä lähinnä koulussa.

Kun vain saisin kalenterrini tyhjän kolon niin menisin vielä elävän mallin piirustuskurssille, nyt pitää tyytyä piinaamaan sukulaisia ja ystäviä satunnaisesti.

[Hanna]

Minä opin mukavasti piirtotekniikkaa eräänä kesänä, kun kulutin aikaani piirtämiseen. Innostuin piirtämään mallista ~10 sarjakuvakantta.

Jollain muullakin on näköjään ollut samanlainen kesä kuin itselläni joskus kauan kauan sitten Juu, eräänä kesänä kun oli vielä niin "pieni" ettei tarvinnut vaivata päätään kesätöillä piirtelin muutamia suosikkisarjakuvieni kansia hysteerisen perfektionistisesti (taisi olla ainakin Friikkilän veljekset ulkomailla 1, Tintin Mustan saaren salaisuus ja Peter Baggen Bradleyt) ja taisin siinä samalla jotain oppiakin. Saattoi olla sama kesä kun kopioin mallista katsomalla The Cartoon History of Rock and Roll-kirjaa, jonka löysin kirjastosta. Se taisi kehittää piirustustyyliäni ja -varmuuttani kaikkein eniten. Vielä kun löytäisi nuo vihot jostakin laatikoiden kätköistä...

Kävin myös 9 vuotta lasten- ja nuorten kuvataidekoulua, itse asiassa koko peruskoulun ajan. Etupäässä siellä tehtiin savitöitä, kaiverrettiin linolaattoja ja maalattiin öljyväreillä, mutta viimeisinä vuosina keskityin lähinnä piirtämiseen ja innostavan opettajan avustuksella huomasin, että tämä voisi olla se "mun juttuni". Kyllä sieltä koulusta varmasti jäi myös jonkinlaista värisilmää. Noin ylipäänsä on kuitenkin mahdotonta sanoa milloin olisin oppinut piirtämään, sillä en edes muista aikaa jolloin en ole piirtänyt. Ensimmäiset töherrykset tehtiin jo olohuoneen tapetteihin, palkkioksi sain tukkapöllyn

Mielestäni parhaiten oppii vain piirtämällä säännöllisesti ja opettelemalla tietoisesti uusia juttuja. Mutta harjoittelukaan ei auta jos ei ole jonkinlaista rakkautta (tai viha-rakkaussuhdetta, miten vain) piirtämiseen, joka jaksaa pitää harrastusta yllä vähemmän tuotteliainakin aikoina.

[paviaanineiti]

Niin, tämäpä se vasta on kutkuttava aihe. Vaikka tällä iällä mitä nyt itsellä on plakkarissa ei vielä ihan hirveästi kokemuksella kerskuta, niin osaanhan minäkin jotain tähän laittaa;

Eli, tämä potra syntyi lyijykynä kädessä ja on piirtänyt varmaan suurentelematta puolet elämästään. Jossain 9 ikävuoden aikaan innostuin tästä Japanilaisesta sarjakuva- ja animaatiokulttuurista ja siittä seuraavat pari vuotta piirtelinkin sitten juuri näitä anime- ja mangapiirroksia.

Mutta. Nyt myöhemmin katsoessa on kyllä todella iloinen että joku pieni ääni päässä alkoi irtaannuttamaan tuosta tyylistä, ja keksimään jotain ihan omaa. Vaikuttaja saattoi olla Disneyn ja Dreamworksin piirroselokuvat sillä siihen aikaan (ja vieläkin!) olin todella ihastuksissani näihin D-firmoihin, ja luonnollisesti niitä sitten piirtelikin paljon. Pidän oman tyylin löytämistä hyvin tärkeänä jokaiselle piirtäjäihmiselle, tällainen anime-tyylin suora kopiointi on kuin käyttäisi rullaportaita vuorelle kiivetessä. Kyllähän sitä omana ponnahduslautanaan voi käyttää, käyttihän tämäkin tyttö, mutta elämä piirtäjänä on paljon jännempää, kutkuttavampaa ja haasteellisempaa jos rakentaa tälle elämänharrastukselleen itse tontin.

Sanoisin siis, että tämä Käänne oppimisessa tapahtui kun lähdin omille teilleni. Eihän tässä ole vielä mitään koettu tai opittu mutta ainakin nyt alku näyttää ihan lupaavalta.