Nyt kun itse on taas vähän innostunut piirtämisestä, oli mielenkiintoista lukea kaikki tämän ketjun postaukset läpi.
Lahjakkuudesta ja harjoittelusta on näköjään keskusteltu paljon.
Jossain haastattelussa Pave Maijanen kertoi lukeneensa Stravinskyn elämäkerran ja siteerasi tämän lausuntoa, että hänen sävellystyönsä on "5 % lahjakkuutta ja 95 % työtä, työtä ja työtä".
Itse kallistun vahvasti tälle kannalle. Lähestulkoon jokainen voi oppia piirtämään, kun treenaa tarpeeksi, mutta lähtöasetelmaan ja motivaatioon se ns. "lahjakkuus" varmasti vaikuttaa. Ja onhan piirtämisessä kuitenkin osin kysymys silmän ja käden yhteispelistä ja motoriikasta, väittäisin tämän olevan sitä "lahjakkuutta".
Itse en kokenut olevani kummoinenkaan piirtäjä lapsena. Tosin tykkäsin piirrellä paljon ja kuulemma muutaman palkinnonkin saanut joistain lähikaupan ja partiolaisten piirustuskilpailusta joskus 5-8 vuotiaana.
Kolmannella luokalla meille tuli uusi opettaja, vanhan liiton kansakoulumies. Hänellä oli muutenkin omintakeiset opetusmetodit (joilla varmaan nykypäivänä häkki heilahtaisi), niistä yksi oli sellainen, että hän etsi (tai veti hatusta) jokaisesta oppilaastaan yhden ominaisuuden, jota kehui ja ylisti jatkuvasti.
Tätä kuviota ei meistä kukaan toki silloin tajunnut, olen oivaltanut vasta jälkeenpäin, että äijä kehui luokan rotevinta kaveria liikuntatunnilla painimolskilla, toista jalkapallossa, yhtä heppua aina puutöissä, toista matematiikassa ja meikäläistä kuvaamataidossa jne.
Kuvaamataidon tuntien jälkeen työt pistettiin nuppineuloilla aina luokan peräseinän kagaspäällysteeseen viikoksi roikkumaan ja seuraavan viikon kuviksentunti alkoi aina sillä, että ukko kyseli mielipiteitä onnistuneista töistä ja ylisti sitten muutamaa omaa valintaansa.
Muistan aluksi hämmästelleeni, kun lähes joka viikko opettaja valitsi meikäläisen työn yhdeksi parhaista. Kuvaamataidon numero oli siihen aikaan seiska, enkä tosiaan mieltänyt itseäni niin hyväksi piirtäjäksi, että töitäni olisi kannattanut sieltä erityisesti esiin nostaa.
Ukko kuitenkin jatkoi sinnikkäästi valitsemallaan tiellä ja kehui aina meikäläisen työt. Pikkupojalle siitä syntyi vähän ristiriitainen fiilis, toisaalta tuntui, että kehut olivat vähän perusteettomia, mutta toisaalta se innosti piirtämään vielä enemmän. Tuli ehkä vähän sellainenkin olo, että kun nyt kerran kehutaan, niin pitää oikeasti kehittyä ainakin luokan parhaaksi, että kehtaa niitä kehuja sitten kuunnella.
Muistan systemaattisesti piirtäneeni läpi, ainakin joitain disney-hahmoja sitten jatkoin mallista piirtämisellä. Ainakin Sepe-suden kuonoa tuli tahkottua lukemattomia kertoja
Aikansa kun piirsi ja piirsi ja piirsi, niin kyllähän siinä väkisinkin oppi lisää.
Ala-asteen loppuaikoina rupesin jo olemaan omastakin mielestäni niin hyvä, että kehtasin ne opettajan jokaviikkoiset kehut ottaa vastaan.
Opettajan metodi siis toimi.
Yläasteen aikoihin piirsin jo innokkaasti vapaa-ajalla. Kaikenlaista mustanaamio-plagiaattia ja Tex Willer -hahmotelmaa syntyi kotona ja koulussakin vihkojen ja kirjojen reunukset olivat aina täynnä jotain naamoja ja "graffititekstejä" (80-luvulla nuo graffitit olivat kai vielä kova juttu).
Kuvaamataidon tunneilta en muista saaneeni oikein mitään irti. Ei mitään varsinaista opetusta, aina vaan piti piirtää tai maalata opettajan määräämästä aiheesta jotain. Numerot olivat kyllä nousseet siitä kolmannen luokan seiskasta kymppiin, mutta mitään innostavaa tai uutta ei peruskoulun kuvaamataito tarjonnut.
Harrastin partiota innokkaasti ja jossain vaiheessa partiopiirin lehdestä otettiin yhteyttä, kun eri yhteyksissä olin jo jotain partiokuvituksia pyynnöistä piirrellyt. Teinkin joitakin vuosia partiopiirin lehteen sarjakuvaa ja joitakin lehdenkansia ja tapahtumien logoja yms.
Tämä oli hyvää oppia työtapojen suhteen. Minkätasoista ja miten pitkää sarjakuvaa pystyy edes suunnittelemaan, kun on deadline tiedossa? Kuinka kauan on varaa odotella "inspiraatiota", ennenkuin on pakko vaan vääntää väkisin joku vitsintapainen sarjakuvan muotoon vai pitääkö loppujen lopuksi plagioida jonkun muun ideaa?
Kyllä sen kuitenkin selvästi huomasi, että kehitystä tapahtui, kun vain sinnikkäästi piirsi ja pakersi ja yritti vielä uudestaan.
Jossain vaiheessa kuitenkin tuntui, ettei ollut mitään motivaatiota piirtää enää.
Kaikki palaute oli myönteistä, mitään kritiikkiä ei saanut - osin rupesin kuvittelemaan olevani hyväkin piirtäjä, osin taas hoksasin olevani niin kaukana hyvästä piirtäjästä, että mitään hauskaa harrastelua vakavampaa oli turha suunnitella.
Into piirtämiseen vaan hiipui, tuntui ettei ole enää mitään "sanottavaa", tai ehkä oikeammin, ettei keksi tai viitsi keksiä mitään "sanottavaa".
Toki tiesin koko ajan, että sen oikean fiiliksen löytää ja saa putken päälle, kun vaan rupeaa pakertamaan.
Mutta lähemmäs kymmenen vuotta kului, ennenkuin vasta tässä kesän kynnyksellä jostain löytyi taas intoa ja poltetta ruveta piirtämään.
Saa nähdä riittäkö intoa pitkäksi aikaa
Kirjoittaja