Fort Saharan suhteen ennakko-odotukset eivät minulla olleet kovin korkealla. Kuitenkin ihan positiivinen luku-urakka uusimmasta maxista lopulta kehkeytyi. Nizzi oli haudutellut tarinapadassaan kiinnostavan keitoksen eksoottisesta legioonalaisaiheesta, vaikka alun politisoinnit ja lopun liian nopea tarinan päättäminen söivät hieman pisteitä kokonaisuudesta. Loppuun olisi saanut helposti kehitettyä pienen herkullisen sisällissodan Montalesin joukkojen ja legioonalaisten kesken, mutta nyt se inferaalinen huipentuma jäi näkemättä ja loppu lässähti. Seikkailun parhautta olivat todellakin tarinan keskikohdan legioonalaiskuvakset, kuten Jansa totesi. Niihin Nizzi oli kiitettävästi satsannut paukkujaan, vaikka toki ennalta-arvattavia ja hyvin nizzimäisiä juonenkäänteitä oli taas viljalti mukana läpi tarinan.
Diso ei aiheuttanut tällä kertaa yhtä pahoja vatsanväänteitä kuin aiemmin. Liekö syynä tottuminen hänen tyyliinsä vai onko Diso pystynyt nostamaan hieman tasoaan? Toivottavasti jälkimmäinen. Fort Saharaa lukiessa tosin tuntui, että Dison taso laskehti jonkin verran tarinan loppupuoliskolla. Etevimmillään Diso on selvästi luonnon kuvaajana, kuten monet hienot eläimet osoittivat, mutta autiomaan ympäristöissä hän ei tuntunut olevan oikein kotonaan. Lisäksi monin paikoin olisi Disolta kaivattu parempaa työmoraalia taustojen piirtämiseen. Kasvokuvissa on yhä ongelmia, vaikka joukossa oli nyt jopa päteviäkin pärstävärkkejä, jotka loivat hetken illuusion kyvykkäästäkin tekijästä. Tasaisuus vain ei riitä hänellä pitkän päälle. Plussaa kuitenkin siitä, että Dison Tex näytti nyt vähemmän kiinalaiselta kuin aikaisemmin.
Kokonaisuutena hyvä maxi. Ja tietysti hehkutukset täältäkin suunnasta näille mainioille yksisivuisille rykäyksille. En ollut edes tietoinen niiden olemassaolosta, ja ne tulivat minulle yllätyksenä. Toivottavasti vastaavia lyhäreitä nähdään vielä jatkossakin, sikäli kun pajatsoa ei niiden osalta tyhjennetty jo täysin Kuumikseen ja tähän maxiin.