Hämähäkkimies on minulle ikuisesti niitä 80-luvun seikkailuja, jotka olivat lapsena juuri sopivan hurjia väkivallan kuitenkaan vielä karkaamatta käsistä.
Vastustajatkaan eivät olleet niin pahoja, ja tarinoissa oli toisinaan mukavantuntuinen, ihmisenkokoinen taustavire. Tarinat saattoivat hassuudessaan olla hieman pöljiä Hämähäkkipoikineen, Sammakkomiehineen ja Pilkkuineen, mutta varsin hyvin nekin nostalgian voimin pysyvät pinnalla.
Selailin JR JR:n Hämiksiä molemmin puolin edellisessä viestissäni mainitsemiani seikkailuja. Vihreine menninkäisineen ne muistuttivat aivan liikaa 90-luvun tarinoita.
Olen Kvaak-historiani aikana tuonut esiin tätä vuosikymmentä kohtaan tuntemaani inhoa, vaikka vuosikymmenen alku erityisesti Suomessa julkaisuviiveestä johtuen vielä kelpo luettavaa olikin. Kun ongelmat alkoivat, romahdus oli kuitenkin nopea ja näkyi erityisen pahana juuri Hämiksen sivuilla.
Hämiksen 90-luku tuntui koostuvan kahdesta ikuisuuden kestäneestä tarinasta, jotka olivat Maximum Carnage ja Kloonisaaga. Jotain kertoo, että The Complete Clone Saga -kokoelmia on viisi ja siihen vielä The Complete Ben Reilly Epic -kokoelmia kuusi päälle.
Suuri ongelma kohdallani oli, että Hämiksen vihollisista tuli kaikista tappajia, joilla oli sama Jokerin irvokas virne naamalla ja pahimmillaan vielä nauru siihen päälle veren lentäessä. Edelleen muistan, että jokin
J.M. DeMatteisin ja
Sal Busceman tarina, joissa väkivalta oli enemmän psykologisempaa sorttia, tuotti henkisesti pahan olon. Kun lehti seuraavan vuoden alussa täyttyi tappajasymbiooteista, totesin etten enää vuoteen ollut nauttinut lehdestä, päätin ostamisen alkuvuonna 1995, ja palasin lehden pariin vasta seuraavan vuosikymmenen puolella. Keräsin väliinjääneet numerot divarista, kun vain mahdollisimman halvalla löysin. Silmäilyn verran niitä tuli vain luettuakin, ja nämä ovat Tarzanien lisäksi ainoat julkaisut, joiden kunnosta en ole välittänyt.
Tarkoitus oli lukea vähän uudempaa Hämistä, mutta oikeasti minun teki mieli lukea J. Michael Straczynskin ja John Romita JR -yhteistyötä.
Kun tähän väliin olin muistellut vanhoja, täytyy sanoa että melkein itsekin yllätyin, kuinka raikkailta tämän juoksun alku yhä tänään tuntuu. Osa vaikutelmasta johtuu toki kuvituksesta, koska JR JR on näissä ehdottomasti parhaassa terässään.
Väritys iskee sekin kovaa päähuomion ollessa valaistuksen sijaan kuvissa esiintyvissä materiaaleissa. Ensivaikutelma tosin on hieman agressiivinen purkukuntoisten rakennustenkin näyttäessä hyviltä, mutta digiväritys on näissä jo modernia, kun vielä aiemmin se oli liukuväriharjoittelua ja lens flare -efektiä. Tästä siirryttiin ylivarovaiseen haaleiden ja ankeiden värien palettiin. Tosin näissä numeroissa erityisen huono idea ovat myöhemmin häiritsevän voimakkaasti liukuvärjätyt kertojanääntä edustavat tekstilaatikot.
Babylon 5 -kirjoittajan ensimmäistä sarjakuvaa tuli varmaan aikanaan luettua enemmän ihmetellen, ja lyhyt silmäys Kvaakin sfnet-arkistoon kertoo että kontrasti 20 sivun turpiinmätön ja kunnianhmoisemman ts. binge-reading-kelpoisen nykytyylin välillä – jonka oli vielä kirjoittanut joku joka selvästi lukenut ja harrastanut muutakin kuin sarjakuvia – oli vielä tuossa vaiheessa lukijoista vaikeasti sulattaa.
Jos yhteiskunnallisia aiheita ja ihmissuhteita ei aina niin monitahoisesti käsiteltäisikään, niin muistettakoon alustan edelleen olleen se sama 20 sivua. Kokoelmina ja yhteen putkeen luettuna nämä toimivatkin paremmin kuin julkaisutahdissa. Kaikkiaan näitä on viisi paksua kokoelmaa, joita on helppo suositella jos Hämis vain koskaan on tarttunut sormiin. JR JR kuvittaa karkeasti melkein puolet eli hänen osuutensa päättyy kolmannessa kokoelmassa, minne saakka luin näitä putkeen.
Hyvä näissä on sekin, että sarja on saanut olla toimitukselta rauhassa, eikä suuria tapahtumia ja yhteyksiä muihin julkaisuihin oikeastaan ole. Tai onhan tässä yksi tapahtuma, eli se 9/11-tarina – tuolloin tapahtuneesta vielä puhuttiin WTC-iskuina – eli Tohtori Doom kyynelehtimässä kaksoistornien raunioilla. Tästä voi nenää nyrpistellä se parikymppinen edgelord-harrastaja, jollainen kai sitä itsekin on osaltaan ollut. Tänään katsoin tarinaa sillä silmällä, että Hämis oli paitsi Marvelin tärkeimpiä julkaisuja, myös erityisesti NY-sankari, eikä tapahtuneen kuittaaminen kunnioitamme uhreja -bannerilla etukannessa riittäisi nykytoimituksillekaan.
Jos tarina ei täydellinen olekaan, ei siihen tarttuminen omia ja yhteiskunnan tunteita purkamaan ole ollut helppo pala. Kyyneleet vetävät selvän rajan toden ja sarjakuvien fantasiamaailman välille: olivatpa nämä pahikset kuinka pahoja tahansa, ne ovat silti viihdettä eikä niitä voi rinnastaa tai syyttää tosimaailman pahuudesta. Olisiko takaraivossa vielä kolkutellut Comics Coden haamu.
Hieman sama ajatus toistuu viimeisellä sivulla, jossa tosimaailman idealisoidut sankarit, armeija mukaan lukien, siirtyy kohti abstraktimpia ideaaleja mistä syystä sankarit ovat lähempänä lippua. Tätä kirjoittaessani muistan naputelleeni jotain samansuuntaista myös aiemmin. Kvaakin sfnet-arkistoista löysin vain Katuojan arvion, jonka mukaan tarinassa puhkuttiin sotaintoa. Taisivat tosimaailman seuraukset sumentaa tulkintaa, koska näitä nyt lukiessa päällimmäiseksi jäi suora puhe pasifismin puolesta ja kanssaihmisten leimaamista vastaan.
Suhtautuminen toki voi muuttaa tulkintaa, mutta sanoisin, että tarina on niin hyvä kuin se voisi tekoaikansa huomioiden olla. Toisessa laidassa oli sitten Frank Miller, josta ei tässä ketjussa enempää.
Hauskasti myöhemmin vielä tulee kohtaus, jossa Tohtori Doom kritisoi amerikkalaisia vitkuttelusta kansainvälisen yhteistyön tekemisessä ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa. Toisaalta masentava kohtaus näin vuoden 2020 näkökulmasta. Huumori keskimäärin on onnistunutta, vaikkei se tunnetuin letkauttelu JMS:ltä aina lähtenytkään.
Tärkeintä näissä ensimmäisissä numeroissa (9/11 tarina osuu ensimmäiseen kokoelmaan) on kuitenkin, että Peter elää jälleen maailmassa jossa on ellei nyt sentään samaistuttavaa niin ainakin ymmärrettävää tarttumapintaa. Mary-Janen ja Peterin avioliitossa on ensi kertaa syvempi ulottuvuus kuin pitsipöksyissä poseeraminen tai "voi kauhia, joko se nyt kuolee". Opettajana Peter esiintyy maailmaa turpiinmättöä laajemmin parantavana sankarina, ja ammatti sijoittaa tarinat miellyttävän luontevasti katutasolle.
JR JR on tyrmäävän hyvä ylläpitäen numerosta toiseen huipputasonsa. Ei siinä paljon mieti, millaisia lisäkulmia ihmiskehosta löytyy ja miten se vääntyy. Scott Hanna toimii tusseissa täyden kympin arvoisesti.
Sen verran pitkä rupeama näitä on, että kuvittajan vaihtuminen on oiva tekosyy lukea väliin jotain muuta.
