Huoh. Työt ja opiskelu haittaavat harrastuksia...

Toki jos raiskaus tapahtuisi teoksen innoittamana, tulisi siitä erittäin kurja olo, joka saattaisi sensuroida mahdollisia tulevia töitä - ja tämä jos mikä olisi ikävää.
Jari Lehtinen tuossa vielä määritteli taiteilijan vastuuta, mutta itse olisin siitä poiketen poimimassa jotain tästä Ilja Rautsin huomautuksesta (josta hän tosin jatkaa Lehtisen suuntaan enemmänkin).
Olisin näkemässä, että taiteilijoilla on olemassa vastuu käsittelemistään aiheista, mutta tämä ei ole millään lailla juridinen vastuu. Kyse on lähinnä vastaavanlaisesta vastuusta, joka tiedemiehillä on tiedettä kehittäessään ja vanhemmilla on lastenkasvatuksessa. Kun lapsi kasvaa aikuiseksi, hän on itsenäinen toimija, mutta jos lapsi jostain syystä äityy uhkaamaan jotain mitä vanhemmat näkevät hyväksi, he luultavasti vähintään tuntevat itsensä epäonnistuneiksi ja mahdollisesti jopa nousevat asiassa lastaan vastaan.
Usein taiteilijat jopa tuntevat teoksiaan kohtaan kuin omia lapsiaan kohtaan...
Pjr:lle onkin jo vastattu kiintoisaan näkökulmaan sillä, että pääasiallisesti väkivaltaviihteessä on kuitenkin olemassa pinnallinen oikeutus tarinassa. Pahantekijöitä rankaistaan. "Paha saa palkkansa".
Tästä tietenkin ovat poikkeuksena oman suosikkini, Quentin Tarantinon elokuvat, joissa väkivaltaan turvaudutaan sangen itsekkäistä syistä.
Kiintoisesasti tosin nämä elokuvat taas sotivat jollain tavoin Jari Lehtisen peräänkuuluttamaa "rehellisyyttä" vastaan. (Näin myös tekee etenkin Michael Mooren "dokumentit", jotka heiluvat jossain propagandan ja taiteen rajamaastossa.) Kuten Pjr totesi, väkivaltaviihteen tarjoama väkivalta hyvin harvoin on realistista.
Nykyihmisen suhtautuminen väkivaltaan on mielenkiintoisen kahtiajakoista: Väkivaltaviihde kiehtoo, mutta toisaalta ei kestetä nähdä sen realistisia vaikutuksia. Ollaan huolissaan jopa syömisen vuoksi tappamisesta. (Siis jopa metsästetyn ja luomu-tuotetun lihan syömistä vastaan.)
Jotkut syyttävät tästä ilmiöstä eläin-animaatioita. Kai sitä nimetäänkin Disney-ilmiönä ("ei bambia voi syödä!"). Eli taas täkynä tähän keskusteluun yhteiskunnallinen ilmiö, jonka viihdeteollisuus (kuinka paljon sitä taiteena haluaa kukin pitää) näyttäisi olevan luonut.